Hetherwick oivalsi heti, että Mapperleyllä oli uutisia ja että
tämä odotti häntä kertoakseen ne. Mutta hän ei tarkastanut niin
paljon Mapperleytä kuin tämän seuralaista. Kuten Hetherwick
tämän jutun selvittelyn aikana oli huomauttanut useammalle kuin
yhdelle henkilölle, salasi Mapperley terävät lahjansa harvinaisen
jokapäiväisen ulkokuoren alle: tavallisesti hän näytti nuorelta
mieheltä, jonka ajatukset harvoin kohosivat matalaa tasoa
korkeammalle. Mutta juutalainen oli kokonaan toisen näköinen --
Hetherwick ei ollut aivan varma siitä, oliko hän lintu vai kala.
Koko hänen ulkonäkönsä, kirkkaista, mustista silmistä alkaen, aina
pitkiin, hoikkiin, likaisiin sormiin saakka, todisti terävyyttä ja
oveluutta, ja ennen kuin Mapperley virkkoi mitään, aavisti hänen
esimiehensä, että hänen konttoristinsa oli tästä Israelin pojasta
saanut arvokkaan liittolaisen.
"Halloo, Mapperley!" tervehti Hetherwick. "Odottamassa minua? Teillä
kai on uutisia?"
Vakavana ja muodollisena Mapperley osoitti sormellaan juutalaista.
"Herra Isidor Goldmark, sir", hän esitteli, "ystäväni. Sain hänet
avustamaan itseäni Baseverien ja Vivianin jutussa. Asia on niin, sir,
että hän tuntee Vivianin, vai kuinka, Issy?"
"Jonkun verran!" vastasi Goldmark virnistäen.
"Ja hän tuntee myöskin Baseverien", jatkoi Mapperley. "Ainakin
ulkonäöltä. Senvuoksi pyysin häntä - palkkiosta -- pitämään silmällä,
milloin Baseverie jälleen ilmestyisi näyttämölle ja hänen saavuttuaan
tarkkailemaan häntä -- väijymään häntä. Ja Issy on nähnyt Baseverien
tänä iltana ja seurannut häntä. Sitten Issy tuli luokseni, ja minä
saatoin hänet tänne."
"Hyvä!" kiitti Hetherwick. "Istuutukaahan kumpikin, kuuntelen
sanottavaanne." Hän istahti omaan nojatuoliinsa ja katseltuaan
uudelleen juutalaista päätteli mielessään, että tämä oli luotettava
todistaja. "Mitä hommaatte Vivianissa?" hän tiedusteli. "Oletteko
siellä palveluksessa?"
Goldmark vilkaisi Mapperleyhin ja hymyili viekkaasti. Mapperley
nyökkäsi.
"Kaikki jää meidän keskiseksi", hän rauhoitti. "Ei mikään leviä
muualle."
"Luonnollisesti kaikki on meidän keskistä -- ja salaista", vahvisti
Hetherwick. "Haluaisin vain tarkalleen tuntea Vivianin ja herra
Goldmarkin väliset suhteet."
"Ne ovat niin sanoakseni puoliviralliset", vastasi juutalainen.
"Asia on niin, että suoritan tehtäviä kerhon vieraitten puolesta --
kilparatsastus-asioissa, nähkääs. Liikun paljon edestakaisin illan
mittaan. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän", vakuutti Hetherwick. "No niin. Tunnetteko Baseverien?"
"Yhtä hyvin kuin oman nenäni", selitti Goldmark.
"Kuinka kauan olette tuntenut hänet?"
"Jonkun aikaa."
"Tiedättekö mikä mies hän on?"
"Siitä minulla ei ole aavistustakaan, herra, eikä kellään muullakaan,
mikäli minä tiedän. Elää järjestään, sanoisin, jos kysyisitte
minulta. Kelmi!"
"Ette kai tiedä hänen asuntoansakaan?"
"En, herra. En tiedä muuta kuin sen, että hän silloin tällöin käy
Vivianissa."
"Näittekö hänet tänä iltana?"
"Kyllä, herra -- ihan varmasti!"
"Mihin aikaan?"
"Kello kahdeksan maissa, herra -- sikäli kuin voin arvioida."
"No mitä tapahtui?"
"Kaikki kävi näin, herra. Hän saapui kello kahdeksan, kuten
mainitsin. Olin siellä -- minulla oli asiaa eräälle toiselle
vieraalle. Baseverie, hän ei jäänyt sinne. Hän ei viipynyt siellä
kolmea minuuttia, ja siellä ollessaan hän näytti minusta hieman
levottomalta -- epäluuloiselta. Hän vilkui varovasti taakseen ja
ympärilleen. Sitten hän lähti -- ja minä seurasin häntä tämän
Mapperleyn antamien ohjeiden mukaan."
"Minne hän meni?"
"Niin, herra, kerron teille kaikki yksityiskohtaisesti -- kun ryhdyn
sentapaiseen hommaan, suoritan sen kunnollisesti. Hän kääntyi
Candlestick-solasta kujalle ja pistäytyi ottamassa ryypyn eräässä sen
varrella sijaitsevassa kapakassa. Sitten hän meni Trafalgar-aukion
maanalaisen rautatien asemalle. Olin hänen kintereillään, kun hän
osti junalipun --"
"Hetkinen! Tunteeko hän teidät?"
"Hän saattaa juuri parhaiksi tuntea minut ulkonäöltä, mutta ei
niin hyvin, että hän voisi epäillä mitään, jos hän näkisikin minut
takanaan. En ole koskaan ollut asioissa hänen kanssaan, emmekä ole
puhelleet keskenämme."
"No niin, jatkakaa! Minne hän osti matkalipun?"
"Warwick Avenuelle, herra. Sinne ostin minäkin tietysti. Sinne
saavuttuamme seurasin häntä -- turvallisen välimatkan päässä.
Hän kääntyi kanavalle, meni sillan yli ja poikkesi St. Maryn
rakennusryhmälle. Ja sinne hän meni sisälle."
Hetherwick vilkaisi Mapperleyhin. Tämä suvaitsi nyt iskeä silmää
esimiehelleen, kunnioittavasti, mutta viekkaasti.
"Hän siis meni St. Maryn rakennusryhmään, niinkö?" sanoi Hetherwick.
"Suoraa päätäkö?"
"Suoraa päätä, herra -- pääovesta. Kadun vastaiselta puolelta näin
hänen puhuttelevan liveripukuista miestä -- ovenvartijaa tai mikä
hän lienee. Erotin sen selvästi lasioven lävitse. Sitten he yhdessä
menivät hissillä ylös. Odotin senvuoksi vähän aikaa nähdäkseni,
palaisiko hän. Hän palasi."
"Pianko?" kysäisi Hetherwick.
"Hän viipyi sisällä noin kymmenen minuuttia. Sitten hän tuli ulos,
yksin. Tällä kertaa hän lähti toiseen suuntaan. Seurasin häntä
Paddington Greenin halki Edgware-tien maanalaiselle asemalle, mutta
siellä -- no niin, puhuakseni totta, herra, siellä kadotin hänet
näkyvistäni! Siellä oli melkoisen paljon väkeä, ja minä luulin
hänen menevän etelään. Mutta varmaankin hän lähtikin länteen. Joka
tapauksessa eksyin hänestä tyyten."
"No niin -- luullakseni on tästäkin näkemästänne jo apua", kehui
Hetherwick. "Mutta älkää hiiskuko tästä kellekään, Goldmark!" Hän
kutsui Mapperleyn toiseen huoneeseen, antoi hänelle palkkiota avusta
ja odotti, kunnes juutalainen konttoristin saattamana oli poistunut.
"Yksitoista!" hän huomautti vilkaistuaan kelloonsa Mapperleyn
palattua. "Mapperley, lähdemme ulos -- St. Maryn rakennusryhmälle.
Käytyämme siellä ja pistäydyttyämme sisällä olisi teidän parasta
tulla muassani tänne ja yöpyä hätävara-vuoteelle -- tarvitsen teitä
huomenaamulla, jollen erehdy."
Yksi Mapperleyn päähyveitä oli se, että hän oli aina valmis lähtemään
minne tahansa ja tekemään mitä hyvänsä. Hän seurasikin heti
Hetherwickia Middle Temple-kujan päähän, löysi vuokra-auton viidessä
minuutissa ja tarjoutui istumaan valveilla tai nukkumaan missä
tahansa sen yön ja seuraavankin, jos tarvittaisiin.
"Taitaa alkaa tuntua kuumalta, sir", hän virkkoi, kun he lähtivät
ajamaan käskettyään ohjaajan viedä heidät Paddington Greenille.
"Asiat näyttävät olevan pääsemässä päätökseen."
"Kyllä -- mutta en usko teidän tuntevan kaikkea", vastasi Hetherwick.
Senjälkeen hän selosti konttoristilleen lyhyesti senpäiväiset
tapahtumat, esittäen lopuksi Matherfieldin teorian, jonka tämä oli
tuonut esille 'Vihreästä Jousimiehestä' lähdettyä. "Olette näppärä
poika, Mapperley", hän lisäsi. "Mitä arvelette?"
"Ymmärrän Matherfieldin katsantokannan", vastasi Mapperley, "ja
kykenen seuraamaan hänen ajatussuuntaansa. Hän ajattelee seuraavaan
tapaan. Lontooseen saavuttuaan Hannaford halusi edullisesti luovuttaa
keksimänsä uuden musteen valmistusohjeen. Hän joutui kosketuksiin
Ambrosen kanssa, jonka hän tietystikin oli jo aikaisemmin tuntenut
Sellithwaitessa. Ambrose esitteli hänet eräille henkilöille, jotka
joko myyvät tai valmistavat kemikalioita ja joista yksi epäilemättä
on Baseverie ja joilla näyttää olevan laboratorio tai sentapainen
jossakin paikoin Westminsterin piirissä. Murha-iltana Ambrose
kohtasi sopimuksen mukaan Hannafordin Victoria-asemalla ja vei hänet
laboratorioon. Otaksuttavasti Hannaford jätti sinetöidyn kuoren,
joka tällöin jo oli avattu, näiden miesten haltuun. Otaksuttavasti
hän myöskin -- luultavasti piloillaan -- kertoi siellä, mitä hän
sanomalehdestä leikkaamansa kuvan nojalla oli huomannut, nimittäin
että rouva Whittingham ja madame Listorelle olivat sama henkilö. Ja
sitten sekaantui juttuun -- Granett."
Hetherwickilta pääsi huudahdus, joka ilmaisi paria, kolmea tunnetta,
muun muassa hämmästystä.
"Niin!" hän virkkoi. "Granett! Totisesti. Hänet olin unohtanut!"
"Minä en", huomautti Mapperley, naurahtaen ilkamoivasti. "Granett
-- ja hänen murhansa -- ovat olennaisena tekijänä. Ajattelen
seuraavasti. Tiedämme, että Hannaford kohtasi Ambrosen tuona tärkeänä
iltana. Epäilemättä Ambrose vei hänet siihen huoneistoon, johon äsken
viittasin ja jonka sijaitsemispaikka on tuntematon. Luultavasti
Hannaford viipyi siellä iltamyöhään. Mutta uskon, että hän poistui
sieltä Granettin seurassa!"
"Niin!" huudahti Hetherwick. "Käsitän."
"Tiedämme", jatkoi Mapperley, "että Granett sinä iltana kävi
tapaamassa rohdoskauppiasta, joka antoi hänestä tietoja; tiedämme
myöskin, että hän ja rohdoskauppias pistäytyivät yhdessä ottamassa
ryypyn, eroten ravintoloiden sulkemisaikana, jolloin Granett
rohdoskauppiaan kertoman mukaan lähti Victoria-kadulle päin. Minun
luullakseni Granett sitten kohtasi Hannafordin -- sattumalta. He
olivat tunteneet toisensa Sellithwaitessa. He joutuivat puheisiin --
Granett kertoi Hannafordille, että häntä oli onnistanut huonosti.
Hannaford oli ilmeisesti hyväsydäminen mies, ja luultavasti hän
auttaakseen Granettia teki kaksi tekoa. Hän antoi Granettille sen
viiden punnan setelin --"
"Se oli lähtöisin Vivianista", ehätti Hetherwick keskeyttämään.
"Niin varmasti", myönsi Mapperley. "Mutta me tiedämme, että Hannaford
oli ollut Vivianissa -- epäilemättä Baseverien seurassa. Hänet oli
sinne vienyt Baseverie, mikä saa minut varmasti uskomaan, että
pari, kolme päivää ennen kuolemaansa hän oli ollut tekemisissä sekä
Baseverien että Ambrosen kanssa. Hannaford sai sen viisipuntasen
vaihtaessaan rahaa Vivianissa. Ja kuultuaan Granettin tarinan antoi
sen hänelle. Mutta hän teki muutakin -- mikä oli paljoa tärkeämpää --
mikä on paljoa tärkeämpää -- meille!"
"Mitä?" kysyi Hetherwick.
"Hän palasi samaan paikkaan, josta hän oli juuri lähtenyt, ja vei
Granettin mukanaan!" vastasi Mapperley empimättä. "Hän tiesi, että
Granett oli harjaantunut ja kyvykäs kemisti; hän arveli voivansa
hankkia Granettille toimen näiden miesten palveluksessa, joiden hän
oletti aikovan ostaa hänen keksintönsä. Silloin lienee kello ollut
vain vähän yli puoliyksitoista. Missäpä muualla kuin siellä olisivat
Hannaford ja Granett voineet todennäköisesti olla siitä lähtien
siihen saakka, kun he astuivat teidän vaunuunne St. Jamesin puiston
kohdalla? He olivat tietystikin siellä -- Ambrosen ja Baseverien
seurassa."
"Niinkuin te sen esitätte, on se hyvin otaksuttavaa", virkkoi
Hetherwick. "Kaksi ja puoli tuntia -- mitä he sillä aikaa hommasivat?"
"Nyt tulemme pääasiaan!" huudahti Mapperley. "Minun luuloni on,
että Hannaford oli saanut tappavaa myrkkyä jo silloin, kun hän ensi
kerran poistui noiden miesten luota. Heillä oli kaksikin syytä
myrkyttää hänet -- tai toisin sanoen, hän oli uskonut heille kaksi
salaisuutta, joista toinen koski madame Listorellea, toinen hänen
omaa keksintöään. He tahtoivat säilyttää molemmat omassa hallussaan
ja hyötyä niistä kummastakin. Keksintö on epäilemättä melkoisen
arvokas, ainakin Hannaford uskoi niin. Ja he arvelivat voivansa
kiristää rahaa madamelta ja hänen sisareltaan lady Riversreadelta.
Ennenkuin Hannaford lähti heidän luotaan, he senvuoksi myrkyttivät
hänet -- pirullisen taitavasti ja ovelasti -- tietäen, että kuluisi
niin ja niin monta tuntia, ennen kuin myrkky vaikuttaisi ja että
Hannaford silloin olisi varmasti hotellissaan, paneutunut vuoteeseen
ja kuolisi nukkuessaan. Mutta -- hän tulikin takaisin heidän luokseen
ja toi toisen miehen muassaan! Siispä senkin miehen oli kuoltava!"
Hetherwick harkitsi hetkisen äänettömänä.
"Se on oikein hyvä teoria, Mapperley", hän lausui vihdoin. "Mutta
se saattaa olla pelkkä teoria. Minkä tähden Granett juoksi tiehensä
Charing Crossilla?"
"Sen tähden, että hän tiesi Ambrosen asuvan siellä lähellä,
John-kadulla", vastasi Mapperley arvelematta. "Mahdollisesti hän oli
tietänyt sen jo aikaisemmin; kenties hän sai tietää sen vasta sinä
iltana. Mutta -- hän tiesi sen! Todennäköisesti hän uskoi Ambrosen
palanneen kotiinsa Westminsteristä. Ambrose oli ehkä lähtenyt sieltä
ennen Hannafordia ja Granettia. Voimme joka tapauksessa pitää
jotakuinkin varmana, että jättäessään teidät kuolevan tai kuolleen
miehen luokse Granett juoksi suoraa päätä Ambrosen asunnolle, joka
oli vain muutamien minuuttien matkan päässä."
"Miksi hän ei tullut takaisin?" kummasteli Hetherwick. "Haluaisin
saada selville kaikki todennäköiset syyt."
"Olen miettinyt sitäkin", vastasi Mapperley. "Luultavasti hän ei
tavannut Ambrosea kotosalla. Mutta siihen mennessä hänellä oli ollut
aikaa ajatella. Hän arvasi, että jos hän palaisi, niin hän tapaisi
siellä poliiseja ja että häneltä kyseltäisiin. Häntä saatettaisiin
epäillä. Ja niinpä hän meni kotiinsa muassaan pullo, jossa Ambrose
oli antanut hänelle tilkkasen wiskyä, ja -- kuoli nukkuessaan, kuten
miehet olivat laskeneet Hannafordille käyvän."
"Miksi olisi Ambrose vienyt sen pullon Westminsteriin?" kysyi
Hetherwick.
"Miksi hän ei olisi sitä tehnyt?" tokaisi Mapperley. "Henkilö, joka
käyttää kiihoitusainetta, nauttii sitä vähintäänkin kolmesti päivässä
-- säännöllisesti. Hänen oli pidettävä pullo muassaan. Otaksuttavasti
on samassa paikassa useampiakin samanlaisia tyhjiä pulloja."
"Missä se paikka on?" huudahti Hetherwick. "Missä?"
"Se on löydettävä", sanoi Mapperley auton pysähtyessä. "Mutta tämä on
tässä."
Hetherwick opasti kumppaninsa Paddington Greenin poikki talolle,
josta hän ja Matherfield olivat pitäneet silmällä vastapäätä
olevaa vuokrakasarmia. Vaikka olikin myöhäistä, oli majatalon
pitäjä vielä jalkeilla ja suostui Hetherwickin pyynnöstä lähtemään
mukaan ystävänsä, rakennusryhmän isännöitsijän, puheille. Tämä oli
illallisella. Hän söi edelleen, samalla kun Hetherwick, saaden
siveellistä tukea majatalon pitäjältä, selitti hänelle asioita, mutta
vihdoin hän antoi poskiensa jäädä pullolleen nielemättömästä ruoasta,
jääden ällistyneenä ja ymmärtävän näköisenä tuijottamaan tärkeimpään
vieraaseensa.
"Hitto soikoon! Aavistinkin, etteivät sen miehen asiat olleet
oikealla kannalla!" hän jyräytti, iskien veitsensä päällä pöytää.
"Sillä vaikka hän olikin täydellinen herrasmies, niin kuitenkin
epäilin häntä vähän! Mutta hän puhui niin todenmukaisesti: hän tuli
muka madamen puolesta noutamaan tämän asunnosta jotakin; hänellä oli
madamen avaimet, ja hän antoi minulle madamen lähettämän kirjeen,
jossa minun käskettiin päästää mies hänen asuntoonsa! Mitä muuta voin
vaatia -- ja mitä muuta tehdä -- asiain niin ollen? Kysyn teiltä!"
Isännöitsijä otti povitaskustaan kirjekuoren, jonka luovutti
Hetherwickille. Se oli taivaansininen, erittäin hienoa lajia, kuten
sisällä oleva paperikin. Mutta siinä pisti heti silmään muuan
erikoinen seikka. Postiarkin yläosasta oli viistoon leikattu pois
puolentoista tuuman levyinen kappale, jossa kaiketi oli ollut jokin
nimi tai osoite. Muuten kirje sisälsi vain lyhyen määräyksen, että
sen tuoja oli päästettävä madame Listorellen asuntoon.
"Onko tämä madamen käsialaa?" kysyi Hetherwick.
"Varmasti", vakuutti isännöitsijä.
Hetherwick ojensi kirjeen kuorineen Mapperleylle, joka oli ojentanut
kätensä saadakseen sen.
"No niin. Toivoisin teidän sallivan minun vilkaista madamen
asuntoon", hän pyysi. "On sattunut hyvin ikävä seikka, ja --"
"Kyllä te voitte käydä siellä -- kun minä olen muassanne",
vastasi isännöitsijä empimättä. Hän nousi seisomaan ja opasti
heitä vasemmalle päin, vieden heidät pian komeaan asuntoon, jonka
sähkövalot hän kiersi palamaan. "Minun nähdäkseni ei täällä ole
mitään viassa", hän huomautti. "Mies ei ollut täällä kymmentä
minuuttia eikä vienyt pois mitään raskasta, mitä hänellä sitten
lieneekin ollut taskuissaan."
Hetherwick ja Mapperley tarkastivat huonetta. Kaikki näytti olevan
hyvässä järjestyksessä ja niinkuin olla pitikin -- sisustus osoitti,
että huoneen asukas oli hienostunut ja taiteellinen nainen, joka
ilmeisesti piti järjestyksestä ja säntillisyydestä. Mutta arkihuoneen
keskellä sijaitsevassa kirjoituspöydässä oli laatikko auki, ja
sen kohdalla oli hajallaan joitakuita arkkeja madame Listorellen
kirjepaperia; arkeissa oli painettuna hänen osoitteensa ja nimensä.
Niiden vieressä oli muutamia samalla tavoin merkittyjä kuoria.
Hetherwickin päähän juolahti eräs aate: hän otti pari arkkia ja pari
kuorta, pistäen ne taskuunsa.
Kun he muutaman minuutin kuluttua jälleen olivat autossa, jonka he
olivat antaneet odottaa, ja matkalla Hill-kadulle, jonne Hetherwick
oli käskenyt nyt ajaa, kääntyi Mapperley esimiehensä puoleen,
naurahtaen viekkaasti, ja näytti jotakin kädessään olevaa esinettä
katulampun valossa, jonka he juuri silloin sivuuttivat.
"Mikä se on?" tiedusti Hetherwick.
"Madame Listorellen lähettämä määräys", vastasi Mapperley hihittäen.
"Isännöitsijä ei huomannut, että puhalsin sen kuorineen kaikkineen
ihan hänen silmiensä editse! Mutta niin tein -- ja tässä se on!"
"Mitä aiotte sillä tehdä?" kysyi Hetherwick. "Mitä on mielessänne?"
Mutta Mapperley vain hihitti uudelleen ja vastaamatta mitään pisti
sinisen kuoren sisältöineen jälleen taskuunsa.