Tuntia myöhemmin he seisauttivat autonsa Matherfieldin päämajan
edustalle ja menivät sisälle kysymään häntä. Kun Matherfield jonkun
aikaa kestäneen etsinnän jälkeen oli tuotu heidän luokseen, hykersi
hän käsiään heidät nähdessään.
"Tulette ihan parhaiksi!" hän huudahti. "Olen saanut tietoja --
Ambrosesta!"
Matherfield oli ilmeisesti odottanut, että vieraat osoittaisivat
syvää mielenkiintoa, jolleivät suorastaan innostusta, kuullessaan
hänen ilmoituksensa, ja hän jäi ihmeissään tuijottamaan, kun toisten
kasvot pysyivät synkkinä ja huolestuneina.
"Mutta te -- tehän näytätte siltä kuin teillä olisi huonoja uutisia!"
hän kummasteli. "Onko jotakin hullusti?"
"Ei johtunut mieleeni, että olisimme voineet soittaa teille
Riversreade courtista", vastasi Hetherwick äkkiä, oivaltaen, että
Matherfieldillä nähtävästi ei ollut aavistustakaan siitä, mitä
sinä päivänä oli tapahtunut. "Mutta luulin Dorkingin poliisien
tekevän sen. Jotakin hullustiko? Totisesti! Ja siinä saattaa Ambrose
olla mukana -- saimme tietoja, jotka tuntuvat sopivan häneen.
Asia on niin", hän jatkoi, selostaen sitten lyhyesti tapahtuman
Matherfieldille. "Sellainen se juttu!" hän päätti esityksensä. "Olen
varma siitä, että tämä on Baseverien ja Ambrosen hommaa -- ryöstää
kaksi naista keskellä kirkasta päivää! Matherfield, teidän on
löydettävä heidät!"
Matherfield oli kuunnellut Hetherwickin kertomusta hyvin
tarkkaavasti ja siirsi nyt katseensa Penteneyhin ja sitten
painettuun kuulutukseen, joka oli hänen kirjoituspöydällään.
"Luulenpa suunnilleen käsittäväni koko jutun", hän virkkoi oltuaan
hetken vaiti. "Nuo vintiöt luulevat -- tai luulivat -- saaneensa
käsiinsä lady Riversreaden! He haluavat lunnaita tietystikin. He
ottivat myöskin neiti Hannafordin, koska hän sattui olemaan siellä.
Mutta sensijaan he -- ja siinä heitä luonnisti paremmin kuin te,
hyvät herrat, uskonettekaan, sen voin vakuuttaa -- ryöstivät lady
Riversreaden sisaren. Mutta kuinka paljon sisarukset -- jopa
kaksoissisarukset -- muistuttavatkaan toisiaan, niin lopulta täytyy
heidän eronsa tulla ilmi. Tällä hetkellä -- ehkä jo aikoja sitten --
nuo miehet ovat varmaankin huomanneet ryöstäneensä väärän naisen! Ja
kysymys on siitä, mitä he sitten tekevät."
"Minusta tuntuu, että tällä hetkellä paljoa tärkeämpi kysymys on,
missä naiset ovat", huudahti Hetherwick. "Ajatelkaa, millaisessa
vaarassa he ovat!"
"No, no, herra Hetherwick, en usko minkään vaaran uhkaavan heitä
henkilökohtaisesti", tyynnytti häntä Mathertield. "He ovat eittämättä
roistojen kynsissä, mutta luultavasti heitä ei kohdella millään
tavoin huonosti -- olkaa aivan rauhallinen siinä suhteessa! Nykyisin
ei enää menetellä niin; kaikki käy kohteliaasti ja mahdollisimman
hienotuntoisesti. Missä he muka ovat? Kah, jossakin osassa Lontoota!
Ja Lontoossa on seitsemän miljoonaa asukasta ja satojatuhansia
asuttuja taloja -- he ovat kuin neula heinäsuovassa, hyvät herrat!"
"Heidät on löydettävä!" kertasi Hetherwick itsepäisesti. "Teidän on
pantava koko koneistonne liikkeelle! Tämä ei saa --"
"Malttakaas hiukan, Hetherwick!" keskeytti Penteney ja kääntyi
sitten Matherfieldin puoleen. "Mainitsitte saaneenne tietoja tuosta
Ambrosesta. Mitä sitten?"
Matherfield taputti pöydällään olevaa painettua kuulutusta.
"Käskin levittää tätä kaikkialle tänä aamuna", hän vastasi. "Ja
tietystikin ovat sanomalehdet myöskin auttaneet. No niin, vähää
ennen teidän tuloanne minut kutsuttiin puhelimeen. Puhuja oli muuan
Killiner-niminen mies, joka sanoi olevansa Vihreän Jousimiehen
majatalon isäntä Wood-kadun varrella Westminsterissä --"
"Taaskin Westminster!" huudahti Hetherwick. "Se näyttää olevan
keskipiste!"
"Ja perin hyvä asia on, että on jonkinlainen keskipiste", sanoi
Matherfield. "Kun etsintä alkaa supistua rajoihin, niin on jonkun
verran mahdollisuuksia. No niin, aioin kertoa, että tämä mies soitti
minulle; hän selitti, että jos pistäytyisin hänen luonaan, niin hän
luultavasti voisi antaa minulle tietoja kuulutuksessa mainitusta
miehestä. Hänen sanottavansa oli muka liian pitkä puhelimessa
juteltavaksi. Vastasin olevani hänen luonaan kohtapuoleen ja olin
juuri lähdössä, kun te saavuitte. En luonnollisestikaan tiedä, mitä
hänellä on kerrottavaa -- se saattaa olla tärkeää, mutta voi olla
mitätöntäkin. Ehkä te, hyvät herrat, haluatte tulla mukaan ja kuulla,
mitä hän tietää?"
"Minä haluaisin, mutta en voi", vastasi Penteney. "Minun on mentävä
toimistooni tiedustamaan, ovatko lady Riversreade ja sikäläiset
poliisit saaneet lisätietoja. Mutta pysytäänhän kosketuksissa,
Matherfield -- ilmoittakaa minulle kuulemanne!"
"Minä tulen mukaanne", virkkoi Hetherwick. "Westminster!" hän jupisi
taaskin Penteneyn poistuttua. "Näyttää siltä kuin tuo Ambrose olisi
tunnettu siinä piirissä."
"Se on todennäköistä!" myönsi Matherfield. "Mutta, kuten tiedätte,
herra Hetherwick, siinä piirissä on muutamia hämäriä kohtia!
Sellaiset ihmiset, jotka tuntevat Westminsteristä vain loistavat
osat, kuten Abbeyn, parlamenttitalon, Victoria-kadun ja niin
edelleen, eivät aavistakaan, että niiden takana on joitakuita oikein
aikamoisia vanhoja kujia! Mutta näytän teille ne, kun ehdimme sinne.
Matkamme varrella sivuutamme pari kelpo näytettä."
Puhuessaan hän veti päällystakkia ylleen valmiina lähtemään, mutta
ennenkuin hän ennätti panna nappeja kiinni, astui huoneeseen
konstaapeli, tuoden käyntikortin.
"Hän haluaa tavata erikoisesti teitä ja heti paikalla", hän ilmoitti.
"Odottaa ulkopuolella."
"Tuokaa hänet tänne -- pian!" komensi Matherfield. Hän työnsi kortin
kirjoituspöytänsä ylitse Hetherwickille. "Loordi Morradale!" hän
huudahti. "Mikä mies hän on?"
"Hän on kihloissa madame Listorellen kanssa", kuiskasi Hetherwick.
"Hampshirelainen ylimys."
Matherfield silmäili odottavasti avonaiseen oveen. Sisään astui
kiireisesti lyhyenläntä, tukevahko mies, joka pikemminkin näytti
hyvinvoivalta ja tyytyväiseltä Cityn liikekeskuksen mieheltä; hän loi
Hetherwickiin ja tämän kumppaniin terävän, tutkivan katseen, joka
lopuksi kiintyi Matherfieldiin.
"Herra Matherfieldko?" hän kysyi. "Juuri niin. Olen loordi Morradale
-- niin, tietysti, lähetin käyntikorttini, juuri niin! No niin, herra
Matherfield, sain tavattoman tiedon lady Riversreadelta. Hän oli
soittanut kotiini Hill-kadun varrelle tänä aamuna, mutta olin Cityssä
ja sain hänen sanomansa vasta myöhään iltapäivällä. Hän väittää,
että hänen sisarensa, madame Listorelle on ryöstetty! Ryöstetty --
mieletöntä!"
"Ikävä kyllä, se ei ole mieletöntä eikä mahdotontakaan, mylord",
selitti Hetherwick. "Olen aivan varma, että madame Listorelle ja
lady Riversreaden sihteeri, neiti Featherstone, on ryöstetty. Olin
Riversreade courtissa suurimman osan päivää, eikä asiassa ole sijaa
epäilykselle -- naiset vei sieltä kolme miestä nopealla autolla,
ajaen Lontooseen päin. Se on tosiseikka!"
"Mutta hyvä Jumala!" huudahti loordi Morradale. "Keskellä selvää
päivää! Ja kahdennellakymmenennellä vuosisadalla! Mutta eikö heidän
jäljilleen ole päästy?"
"Tähän mennessä ei, mylord. Olemme tietystikin nostaneet tapahtumasta
mahdollisimman ankaran hälyn, ja kaikki miehemme ovat liikkeellä.
Mutta se on vaikea juttu", jatkoi Matherfield. "Todennäköisesti
naiset on viety johonkin Lontoon taloon ja heitä pidetään nyt siellä
vankina. Voitaisiin luonnollisesti myöskin otaksua, että ryöstäjät
pitivät madame Listorellea hänen sisarenaan. He aikoivat saada
käsiinsä lady Riversreaden ja vaatia hänestä lunnaita." Loordi
Morradale suipisti huuliaan ja hieroi leukaansa. Sitten hän pudisti
päätään. Lopuksi hän loi Hetherwickiin terävän katseen, silmäillen
häntä kiireestä kantapäähän. "Hm!" hän äänsi. "Niin! Tämä herrasmies?
Hän ei ole kai teidän väkeänne, Matherfield."
"Ei, mylord. Hän on herra Hetherwick, lakimies, jonka mieltä suuresti
kiinnittävät eräät tämän jutun yhteydessä olevat seikat. Herra
Hetherwick oli kanssani Riversreadessa, ja voitte puhua vapaasti
hänen kuultensa."
Loordi Morradale katsahti Hetherwickiin ystävällisesti ja
ymmärtävästi. Sitten hän vilkaisi oveen, ja Matherfield ehätti
sulkemaan sen.
"Kiitos!" virkkoi loordi Morradale. "On hyvä puhua kenenkään
sivullisen kuulematta. Hm! Luullakseni minun on parasta ilmaista
teille eräs asia, Matherfield. Totta kyllä, esittämänne olettamus,
että roistot luulivat madame Listorellea hänen sisarekseen, on
järkeenmenevä. Mutta en usko, että he erehtyivät niin. Luulen heidän
varsin hyvin tietäneen, kenet ryöstivät. Saatte olla varma, että he
olisivat vieneet myöskin lady Riversreaden, jos hän olisi sattunut
olemaan saapuvilla. Mutta madame Listorellea he tavoittivat."
"Jos mylord suvaitsisi selittää --" pyysi Matherfield.
"Teen sen. Juuri senvuoksi tulin tänne. Ajattelin voivani ohjata
teidät oikean otuksen jäljille. Olette kenties kuullut, että madame
Listorelle ja minä aiomme mennä avioliittoon? No niin, sen mukaisesti
tunsin hänen asioitaan koko hyvin. No, tietänettekö, että madame
Listorelle on henkilökohtaisesti ostanut ja myynyt jalokiviä toisten
laskuun? Se on hänen erikoisalansa."
"Olen kuullut siitä puhuttavan, mylord", vastasi Matherfield.
"No niin. Aivan äskettäin madame Listorelle osti Pariisista
upean jalokivikoristeen, joka aikanaan oli ollut erään Venäjän
keisariperheen jäsenen omaisuutta. Hän toi sen tänne Lontooseen,
aikoen piakkoin joko lähettää tai viedä sen Amerikkaan asiakkaalleen.
Tästä kaupasta, ikävä kyllä, mainittiin sanomalehdissä. Minun luuloni
on, että nuo vintiöt ovat ryöstäneet madamen saadakseen mainitut
jalokivet käsiinsä. Ymmärrättekö?"
"Ahaa!" huudahti Matherfield. "Ymmärrän, mylord! Se saattaa asian
toiseen valoon. Mutta eihän madame Listorellella toki ollut jalokiviä
mukanaan?"
Loordi Morradale iski viekkaan näköisesti silmää kummallekin
kuulijalleen.
"Ei!" hän virkkoi. "Ei toki! Mutta roistot laskivat, että he saatuaan
hänet valtaansa voisivat taivuttaa hänet luovuttamaan ne heille --
lyhyesti sanoen, pakottaa hänet ilmaisemaan niiden säilytyspaikan.
Jos he ovat epätoivoisia, mistään välittämättömiä konnia, jotka eivät
säikähdä mitään, niin luultavasti he saavat madamen alistumaan -- ja
silloin he tarjoavat teille tilaisuuden napata heidät kiinni!"
"Millä tavoin, mylord?" tiedusti Matherfield kiihkeästi.
Loordi Morradale loi toisiin luottavan katseen.
"Tähän tapaan", hän vastasi. "Madame Listorelle talletti jalokivet
varmuuden vuoksi Imperialin kassaholviin. Hän on vuokrannut sieltä
lokeron. No, ettekö oivalla, mihin tähtään? Nämä miehet saavat
kenties hänet pakotetuksi luovuttamaan heille tarpeellisen avaimen
ja allekirjoittamansa, holvien hoitajille osoitetun määräyksen, että
sen näyttäjän on sallittava avata madamen holvilokero ja ottaa sieltä
määrätty lipas, jonka sisällä jalokivet ovat. Niin luulen käyvän.
Ja teidän pitää heti mennä Imperialin kassaholvien virkailijoiden
puheille, varoittaa heitä siitä, minkä oletan tapahtuvan, ja ryhtyä
itse toimenpiteisiin sellaisen sanantuojan silmälläpitoa ja hänen
seuraamistaan varten. Eikö niin?"
"Tai käskeä pidättää hänet heti", sanoi Matherfiled.
"Ei! Sitä minä en tekisi", selitti loordi Morradale. "En tosin
ole poliisimies, mutta vihjauksen osaan antaa. Sensijaan, että
mies vangittaisiin -- hänellä, se on muistettava, on madamen
allekirjoittama valtakirja -- jos nimittäin kaikki käy luuloni mukaan
-- käskisin varovasti seurata häntä. Sillä otaksuttavasti hän palaa
sinne, missä madame ja nuori neiti -- mikä hänen nimensä onkaan --
ovat vankeina! Vai mitä?"
Matherfield pudisti päätään.
"Sitä epäilen, mylord", hän vastasi. "Jos asiat kehittyvät teidän
arvelemaanne suuntaan -- ja teorianne on hyvin todennäköinen -- niin
sen hän tekisi kaikkein viimeiseksi! Saatuaan jalokivet haltuunsa --"
"Unohdatte yhden seikan", keskeytti loordi Morradale. "He käyttävät
otaksuttavasti satunnaista apuria! Vai kuinka?"
"Niin, se on kyllä luultavaa", myönsi Matherfield. "Joka tapauksessa
huolehdin siitä, että Imperialin kassaholvin virkailijoita
varoitetaan ja että sen ovea pidetään valppaasti huomenaamulla
silmällä. Mutta -- voihan kaikki jo olla suoritettu! Aikaa on ollut
runsaasti naisten ryöstön jälkeen."
"Ei!" sanoi loordi Morradale. "Tähän mennessä ei ole tapahtunut
mitään. Pistäydyin Imperialissa tänne tullessani. Siellä ei oltu
nähty madame Listorellea, eikä sinne ollut saapunut häneltä mitään
sanomaa tänään. Ja nyt ovat holvit suljetut yöksi."
"Varoititteko virkailijoita sitten?" tiedusti Matherfield.
"En. Arvelin parhaaksi tavata teidät ensiksi. Varoituksen antaminen
ja kaikki muu sopii paremmin teidän tehtäväksenne."
"Se on hyvä, mylord. Olen teille perin kiitollinen käynnistänne",
virkkoi Matherfield. "Ilmoitamme teille kaikesta, mitä tapahtuu
-- Hill-kadulle. Ja nyt", hän jatkoi loordi Morradalen lähdettyä,
"Westminsteriin, herra Hetherwick, 'Vihreään Jousimieheen' sen
isännän Killinerin puheille!"
'Vihreä Jousimies' oli hyvä majatalo, jossa oli tarjoilutiski. Tämän
lasiseinämien takana seisoi keski-ikäinen teräväkatseinen mies, joka
heti tulijat nähtyään avasi vierashuoneeseen vievän oven ja opasti
heidät yksityisasuntoonsa. Mitään virkkamatta hän osoitti kuulutusta,
jossa tiedustettiin Ambrosea.
"Niin", sanoi Matherfield. "Juuri niin. Sain ilmoituksenne.
Luuletteko tuntevanne tämän miehen?"
"Tuossa kuulutuksessa olevan kuvauksen mukaan kyllä", vastasi isäntä.
"Luullakseni hän on eräs mies -- kaikesta päättäen herrasmies -- joka
viimeisten kuuden kuukauden aikana jokseenkin säännöllisesti kävi
ravintolassani. Näin häntä vähäväliä viime kesän loppupuolelta asti
-- mutta viimeksi noin kolme viikkoa sitten."
"Ette sen jälkeen, niinkö?" kysyi Matherfield. "Kolme viikkoa sitten?"
"Suunnilleen. Niin -- hän ei ole käynyt täällä senjälkeen. Mutta
siihen saakka hän pistäytyi luonani aina neljä tai viisi kertaa
viikossa. Komea, hieno mies -- olette tuossa kuulutuksessa kuvaillut
häntä tosiaankin sattuvasti. En tiedä hänen nimeään -- vaihdoin
kyllä tervehdyksen hänen kanssaan, mutta siihen tuttavuutemme
supistuikin. Hän saapui aina samaan aikaan -- yhden ja puolikahden
välillä. Joskus hän otti lasin karvasta olutta ja leikkelevoileivän
tai kaksi, joskus taas wiskyä ja soodaa sekä pari tai kolme korppua.
Nautti kaikki seisoalta ja poistui. Ei puhunut koskaan paljoa. Pidin
häntä jonakin herrasmiehenä, jolla oli toimi läheisyydessä ja joka
halusi keskellä päivää haukata palasen ja juoda ryypyn ja siksi tuli
tänne. Mutta minulla ei ole aavistustakaan, minkälainen liike hänellä
saattoi olla lähiympäristössä. Hän ei tehnyt kauppamiehen vaikutusta,
ymmärrättehän? Tekisi mieleni väittää, että hän oli jonkun vapaan
ammatin harjoittaja. Aina perin hyvästi puettu -- muodikkaasti. Mutta
yhden omituisen seikan panin hänestä merkille."
"Minkä sitten?" tiedusti Matherfield. "Kaikesta on apua!"
"Niin", vastasi isäntä. "Huomasin, että hänen käsissään ja sormissaan
oli tahroja -- kaiken värisiä. Joskus ne olivat selvempiä kuin
muulloin. Mutta aina niitä oli."
"Hm!" äänsi Matherfield. Hän ja Hetherwick vilkaisivat toisiinsa
ymmärtävästi. Ja kun he muutamia minuutteja myöhemmin poistuivat
majatalosta, kääntyi Matherfield Hetherwickiin päin varman näköisenä.
"Alan tuntea, että loppu on lähellä! Tunnen sen, vaikkakaan en
näe. Tahroja sormissa, kas siinä! Olemme ennenkin kuulleet niistä
mainittavan, herra Hetherwick. Ja sanonpa teille, mitä se merkitsee.
Jossakin täällä lähistöllä on paikka, jossa käsitellään kemikalioita
-- salaisesti, luulisin. Yksi siellä puuhailevista miehistä on
Ambrose ja kenties Baseverie toinen. Ja juuri siellä Hannaford ja
Granett olivat olleet sinä iltana, ja siellä he olivat saaneet
myrkkyä -- ja siellä epäilemättä ovat myöskin ryöstetyt naiset
tällä hetkellä! No niin, tulkaa minua tapaamaan, heti kun lähdette
liikkeelle huomenaamulla!"
Hetherwick ei osannut keksiä itselleen enää mitään muuta tekemistä
sinä iltana. Hän käväisi senvuoksi syömässä päivällistä ja käveli
sitten verkkaisesti asuntoonsa. Hänen vierashuoneessaan oli valoa,
ja oven avattuaan hän tapasi siellä Mapperleyn, ilmeisesti häntä
odottamassa, ja Mapperleyn seurassa kiharapäisen, isonenäisen,
mutasilmäisen, nuoren juutalaisen.