Kesken syömisen Hetherwick pistäytyi vielä toisen kerran hotellin
puhelimessa, ja sen johdosta oli Matherfield Victoria-aseman sillalla
kahden-kahdenkymmenenneljän junan porhaltaessa sinne. Hän ei
näyttänyt lainkaan kummastelevan nähdessään Hetherwickin ja Rhonan
yhdessä; oli silminnähtävää, että hän halusi saada Hetherwickin
mukaansa pois asemalta. Ja sen huomatessaan Hetherwick sanoi
jäähyväiset Rhonalle, kuiskaten samalla käyvänsä Malterin hotellissa
ennen iltaa. Muutamien minuuttien kuluttua hän ja Matherfield
kiitivät autossa pitkin Buckingham-palatsin tietä.
"No?" tiedusti Hetherwick. "Ollaanko miehestä selvillä?"
"Minusta on aivan varmaa, että hän on sama mies, jonka te näitte
Hannafordin seurassa", vastasi Matherfield. "Joka tapauksessa sopii
kuvauksenne häneen. Mutta kerronpa teille, miten pääsimme hänen
jäljilleen. Eilenillalla saapui luokseni muuan Appleyard-niminen mies
-- hänellä on rohdoskauppa Horseferry-tien varrella Westminsterin
kaupunginosassa; hän on keski-ikäinen, tyyni henkilö ja selitti
aluksi ehtivänsä lukea sanomalehtiä vain hyvin harvoin; muutoin
hän muka olisi tullut jo aikaisemmin. Mutta eilen hän oli sattunut
silmäilemään erästä viimesunnuntaista lehteä ja lukenut siitä
selostuksen Hannafordin jutusta. Silloin hän muisti erään seikan,
joka tuntui hänestä mahdollisesti olevan sen yhteydessä. Vähän
aikaa takaperin hän oli ilmoittanut haluavansa apulaista, kykenevää
apulaista. Hän sai kahdet tai kolmet hakupaperit, jotka eivät
olleet täysin tyydyttäviä. Eräänä iltana sitten -- hän ei osannut
mainita päivää täsmälleen, mutta hänen mainitsemiensa erinäisten
seikkojen nojalla laskin, että sen täytyi olla juuri sama ilta,
jolloin Hannaford sai surmansa -- saapui hänen luokseen muuan mies
suullisesti tarjoutumaan toimeen. Appleyardin kuvauksen mukaan mies
oli keskikokoinen, hintelä ja kellertäväihoinen; kasvot laihat
ja parrakkaat; silmät suuret ja tummat; hän teki hyvin älykkään
vaikutuksen, käyttäytyi erinomaisesti, oli köyhästi puettu ja
ilmeisesti ahtaissa oloissa --"
"Se on sama mies; siitä lyön vaikka vetoa!" huudahti Hetherwick.
"Mainitsiko hän rohdoskauppiaalle nimensä?"
"Kyllä -- sekä nimensä että osoitteensa", vastasi Matherfield.
"Hän ilmoitti nimekseen James Granett, ja osoite oli Fligwood's
Rents 8, Gray's Innin tie, Holbornin puolisessa päässä. Hän selitti
Appleyardille olevansa kykenevä kemisti ja esitti todistuksensa
sekä joitakuita suosituksia. Myöskin hän sanoi, että vaikka
hänellä ei ollut milloinkaan ollut omaa liikettä, hän oli, kuten
todistuksetkin osoittivat, ollut joitakuita aikoja muutamien hyvien
maaseutuliikkeiden palveluksessa. Viimeksi hän oli työskennellyt
eräässä kemikaliotehtaassa East Hamissa; jostakin syystä oli liikkeen
tuotteiden menekki huonontunut, sen oli ollut pakko vähentää
henkilökuntaansa, hän oli joutunut työttömäksi ja saanut muun kovan
onnen lisäksi kestää ankaran taudin. Se oli muka tyhjentänyt hänen
vähäiset varansa, ja hän halusi perin hartaasti uutta toimipaikkaa
-- niin hartaasti, että hän nähtävästi suostui tulemaan Appleyardin
palvelukseen hyvin pienestä palkasta. Appleyard oli sanonut hänelle
tiedustavansa hänestä suosittajilta ja kirjoittavansa hänelle päivän
tai parin kuluttua. Hän tekikin niin, suositukset olivat tyydyttävät,
ja hän kirjoitti Granettille, ottaen hänet toimeen. Mutta Granettia
ei näkynyt, eikä Appleyard kuullut hänestä mitään, ennenkuin luki
mainittua sunnuntaista lehteä. Silloin hän arveli, että Granett
varmastikin oli etsimämme mies, ja tuli puheilleni."
"Minusta tuntuu, ettei siitä ole epäilystäkään", huomautti
Hetherwick. "Mutta yksi kysymys, ennen kuin jatkamme. Mainitsiko
Appleyard, mihin aikaan mies sinä iltana tuli hänen luokseen?"
"Kyllä. Se tapahtui, kun hän oli sulkemaisillaan myymälänsä -- kello
yhdeksän. Granett viipyi puhelemassa hänen luonaan noin puoli tuntia.
Kertoipa Appleyard vieläkin enemmän. Keskustelun päätyttyä Appleyard,
jonka asunto ei ole myymälän yhteydessä, sulki sen ja pyysi sitten
Granettia lähtemään ennen kotiin menoa ryypylle kadun toisella
puolen olevaan kapakkaan. He joivat lasin ja pakinoivat jonkun
aikaa; Appleyardin arvelun mukaan lienee kello ollut lähes kymmenen,
kun Granett erosi hänestä. Ja hän muisti Granettin poistuttuaan
kääntyneen Victoriakadulle, epäilemättä aikovan maanalaisen rautatien
asemalle."
"Ja Victoria-kadulla hän -- samoin epäilemättä -- kohtasi
Hannafordin", jupisi Hetherwick. "No niin, entä sitten?"
"Niin, heti kun sain tietää kaiken tämän, päätin tietystikin itse
lähteä Fligwood's Rentsiin", vastasi Matherfield. "Menin sinne
ensi töikseni tänä aamuna. Fligwood's Rents on ryysyköyhälistön
asuinpaikkoja -- vain perin vaikeassa asemassa oleva mies on
valmis vuokraamaan sieltä itselleen huoneen. Se on jonkunlainen
kuja tai piha Gray's Innin tien oikealla puolella -- sen kahden
puolen on puolisentusinaa kurjia vuokrataloja. Numero kahdeksan
oli erikoisen kehno -- huolimattomia, siivottomia naisenretaleita
ja parkuvia kakaroita oven seuduilla; kaikki paikat likaiset ja
rappeutuneet. Saapuvilla olevista naisista ei yksikään tuntenut
Granettin nimeä, mutta kun kuvailin heille etsimääni henkilöä, niin
he päättelivät, että varmaankin tarkoitin yläkerrassa pihan puolella
asuvaa herrasmiestä, ja lisäsivät, etteivät he olleet nähneet
häntä muutamiin päiviin. Menin siivottomia portaita myöten heidän
neuvomansa huoneen ovelle; se oli lukossa, enkä saanut vastausta,
vaikka koputin useita kertoja. Lähdin niin ollen hakemaan isäntää
ja vihdoin sain käsiini olutpöhnässä olevan miehen lähellä olevassa
huonossa kapakassa. Häneltä urkin, että hänellä oli Granett-niminen
vuokralainen, joka maksoi pihan puolisesta yläkerrankamaristaan
kuusi shillingiä viikossa, ja äkkiä hän muisti, ettei Granett ollut
suorittanut viime viikon vuokraansa. Se tehosi häneen paremmin
kuin mitkään sanani, ja hän lähti mukaani taloon. Ja ollakseni
lyhytpuheinen: mursimme oven auki ja löysimme miehen kuolleena
vuoteessaan!"
"Kuolleena!" huudahti Hetherwick. "Kuolleena?"
"Niin, kuolleena, ja hän oli kuollut monta päivää sitten, selittivät
lääkärit", virkkoi Matherfield jurosti. "Ihan hengetön! Huone oli
huonosti sisustettu, mutta siisti; monista pikkuseikoista saattoi
nähdä, että mies oli tottunut parempiin oloihin. Mitä häneen itseensä
tulee -- hän oli ilmeisesti paneutunut nukkumaan tavalliseen
tapaansa. Hänen kaikki vaatteensa oli huolellisesti taitettu
laskoksiin ja pantu hyvään järjestykseen, ja vuoteen vieressä
olevalla tuolilla oli puoleen väliin palanut kynttilä ja iltalehti."
"Se osoitti päivämäärän", huomautti Hetherwick.
"Niin tietystikin -- päivä oli sama, jona Hannaford kuoli", vastasi
Matherfield. "Panin sen tarkoin merkille! Kaikesta päättäen oli mies
käynyt makuulle kuten tavallisestikin, lukenut lehteä jonkun aikaa,
sammuttanut tulen, vaipunut uneen ja kuollut nukkuessaan."
"Niin! Entä kuoleman syy?" huudahti Hetherwick.
"Sama ajatus välähti minunkin mieleeni, kun tiesin, miten
Hannafordille oli käynyt", sanoi Matherfield. "Mutta lääkäreiltä
saamme siitä tarkat tiedot. Jatkaakseni kertomustani -- mukanani oli
yksi miehistäni; jätin hänet vahdiksi ja lähdin hankkimaan lisää
apua ja kutsumaan Appleyardia. Hän tunsi heti vainajan samaksi
henkilöksi, joka oli käynyt hänen luonaan. Ja sitäpaitsi löysimme
oven avattuamme Appleyardin kirjeen, jossa hän pestasi miehen
palvelukseensa, lattialta parin muun kirjeen vierestä. Siinä onkin
jotakuinkin kaikki, mitä minulla on kerrottavaa. Nyt haluaisin vain
tietää, tunnetteko varmasti vainajan samaksi mieheksi, jonka näitte
Hannafordin seurassa. Myöskin aion aukaista huoneesta löydetyn
lukitun lippaan; se saattaa sisältää jotakin sellaista, mikä meidän
on hyvä tietää. Sanalla sanoen, olemme päässeet askeleen eteenpäin."
"Niin", myönsi Hetherwick. "Onhan se jotakin. Mutta vielä on jälellä
etsintätyötä, Matherfield. Mielestäni on varmaa, että Granett kohtasi
Hannafordin erottuaan Appleyardista, ja se osoittaa, että Granett ja
Hannaford olivat vanhastaan tuttuja. Mutta jos he tapasivat toisensa
kello kymmenen tai kohta sen jälkeen, niin minne he menivät, missä he
viettivät aikansa mainitusta kellonlyönnistä siihen saakka, kunnes he
astuivat vaununosastooni St. Jamesin puiston pysäkillä?"
"Mihin saakka siis?" kysyi Matherfield.
"Oli hyvinkin yli keskiyön -- olin viimeisessä itään päin menevässä
junassa", vastasi Hetherwick. "Ennätin siihen hädin tuskin
Sloane-aukiolla. Ajasta saamme kuitenkin kyllä tarkan tiedon,
minuutilleen. Mutta noiden kahden on kohdattuaan toisensa sattumalta,
kuten oletan, täytynyt olla yhdessä kaksi tahi kolme tuntia.
Missä? Siihen aikaan yöstä? Varmastikin voidaan se jollakin tavoin
saada selville! Jonkun on jossakin täytynyt nähdä yhdessä nämä
kaksi miestä, jotka kumpikin olivat varsin silmäänpistäviä! Tuntuu
mahdottomalta, ettei heitä olisi nähty."
"Niin, mutta kokemukseni ovat osoittaneet, herra Hetherwick,
että juuri mahdotonta tapahtuu", väitti Matherfield vastaan.
"Tämänkaltaisessa mehiläispesässä, jossa kaikki kiihkeästi
huolehtivat omista asioistaan, ei yhdeksänkymmentä yhdeksän ihmistä
sadasta koskaan huomaa mitään, jollei sitä suoraan työnnetä ihan
heidän silmiensä eteen. Jos saisimme tietää, olivatko Hannaford ja
Granett sinä iltana yhdessä, missä he siinä tapauksessa olivat ja
mihin Granett meni luikittuaan tiehensä Charing Crossilta, niin se
luonnollisesti tekisi asian äärettömän paljon yksinkertaisemmaksi.
Mutta miten voimme saada kaikesta siitä selkoa? Tästä jutusta on
sanomalehdissä kirjoitettu tavattomasti, kuten tiedätte, herra
Hetherwick -- on julkaistu Hannafordin muotokuvia, yksityiskohtaisia
selostuksia koko asiasta ja niin edelleen, mutta kuitenkin olemme
saaneet hämmästyttävän vähän apua ja vielä niukemmin tietoja. Sanon
teille, missä vika on, sir -- meidän olisi saatava käsiimme se kookas
miekkonen, joka kasvot kaulaliinan peitossa kohtasi Hannafordin
Victoria-asemalla. Mutta kuka hän on?"
"Kuka tosiaankin?" kertasi Hetherwick. "Hän on kadonnut jäljettömiin."
"Niinpä kylläkin", virkkoi Matherfield reippaasti. "Mutta mahdotonta
on aavistaa, milloin pääsee jäljille. Nythän kuitenkin jo olemme
innoittavalla Fligwood's Rentsillä."
Auto pysähtyi synkän, korkeaseinämäisen, kivetyn kujan päähän; tällä
hetkellä kuja, samoin kuin sen kummallakin puolella olevat ikkunat,
näkyi olevan täynnä naisia ja lapsia. Koko paikka oli pimeä ja
pahanhajuinen; Hetherwickia säälitti se onneton mies, jonka nurja
onni oli pakottanut sijoittumaan tänne.
"Murha, itsemurha ja äkillinen kuolema ovat näistä ihmisistä
taivaallisia tuulahduksia!" sanoi Matherfield heidän tunkeutuessaan
rääsyihin puetun, likaisen tungoksen läpi. "Ne ovat elähdyttäviä
tapahtumia yksitoikkoisessa elämässä. Nyt olemme perillä", hän
lisäsi, kun he saapuivat ovelle, jonka edessä oli poliisi vahdissa.
"Ja tässä ovat portaat. Varokaa lipeämistä, sillä astuimet ovat
rikkinäiset ja käsipuut liukkaat liasta!"
Hetherwick seurasi varovasti opastaan talon yläkerrokseen. Siellä
seisoi eräällä toisella ovella toinen poliisi, joka heidän
saapuessaan katseli ulos porraskäytävän lianpimittämästä ikkunasta.
Hänen ikävystyneet kasvonsa kirkastuivat, kun hän näki Matherfieldin.
Astahtaen taaksepäin hän avasi tyynesti vieressään olevan oven.
Molemmat tulokkaat menivät varpaillaan huoneeseen virkkamatta mitään;
heitä odottava tehtävä piti heitä äänettöminä.
Huone oli, kuten Matherfield oli huomauttanut, köyhästi sisustettu,
mutta puhdas ja hyvässä järjestyksessä, ja sen asukas oli ilmeisesti
koettanut tehdä sen niin kodikkaaksi ja mukavaksi kuin hänen varansa
suinkin myönsivät. Pöydällä oli pari hyvää painokuvaa, vanhan
lipaston päällä viisi, kuusi kirjaa, uuninreunustalle sijoitetussa
särkyneessä maljakossa joitakuita lakastuneita ja kuihtuneita kukkia.
Hetherwick näki kaiken sen yhdellä silmäyksellä; sitten hän kääntyi
Matherfieldiin päin, joka äänettömänä veti syrjään lakanan vuoteessa
viruvan jäykän olennon kasvoilta ja olkapäiltä, katsoen samalla
kysyvästi seuralaiseensa. Hetherwick silmäili vainajan kasvoja
huolellisesti ja nyökkäsi.
"Niin!" hän äänsi. "Sama mies!"
"Aivan varmastiko?" tiedusti Matherfield.
"Ehdottoman varmasti", vakuutti Hetherwick. "Hän on sama mies, joka
oli Hannafordin seurassa junassa. Tunsin hänet heti."
Matherfield levitti lakanan paikoilleen ja meni ikkunan ääressä
olevan pienen pöydän luokse. Sillä oli lipas, nelikulmainen,
vanhanaikainen kapine, jonka nurkissa oli metalliset vahvikkeet.
"Tämä on hänen tavaroistaan ainoa, jota voisi nimittää salaisen
yksityiseksi", hän huomautti. "Se on lukittu, mutta minulla on tässä
työase, joka avaa sen. Haluan tietää, mitä sen sisällä on -- siellä
saattaa olla jotakin sellaista, mistä saamme vihjauksen."
Hetherwick seisoi vieressä katsellen, kun Matherfield mursi lukon
auki taskustaan ottamallansa vehkeellä ja alkoi tutkia lippaan
sisältöä. Aluksi tuli sieltä esiin vain vähä sellaista, mikä
näytti olevan omiaan selventämään asiaa. Siellä oli täydellinen
puku ja siisti liinavaatteus; Granett oli nähtävästi huolellisesti
säilyttänyt niitä parempien päivien varalle. Siellä oli lisää
kirjoja, kaikki teknillisiä, kemian alalta; myös pieni rasia, joka
sisälsi kemiallisia kojeita, ja toinen, jossa oli vaaka; kolmannesta
löytyi mikroskooppi.
"Hänen varansa eivät olleet vielä tyyten ehtyneet, muutoin hän olisi
pantannut nämä esineet", jupisi Matherfield. "Ne näyttävät kaikki
olevan hyvää laatua, erittäinkin mikroskooppi. Mutta tässä on lisää
etsimääni -- kirjeitä!"
Hän veti esille kaksi nippua kirjeitä, jotka oli sirosti järjestetty
ja sidottu yhteen kapealla nauhalla. Aukaistuaan solmut ja
levitettyään kuoret kiireisesti pöydälle hän äkkiä osoitti sormella
muuatta osoitetta.
"Kas niin, herra Hetherwick!" hän huudahti. "Juuri tuon selville
saamista odotinkin -- vaikka en uskonutkaan, että se tapahtuisi
niin nopeasti. Tämä mies on aikanaan asunut Sellithwaitessa.
Katsokaapa -- tuossa on hänen osoitteensa -- _Herra James Granett,
Victoria-pengermä 7, Sellithwaite, Yorkshire_. Tietystikin. Juuri
senvuoksi hän tunsi Hannafordin ja joutui hänen seuraansa. He olivat
vanhoja tuttavuuksia. Nähkääs, kirjeitä on useampia."
Hetherwick otti pari, kolme kuorta käteensä ja silmäili niitä
tarkasti. Hän havaitsi heti erään seikan, jota Matherfield ei ollut
huomannut.
"Niin kyllä!" hän virkkoi. "Mutta paljoa tärkeämpi on päivämäärä.
Katsokaahan tätä! Näettekö? Se osoittaa, että Granett asui
Sellithwaitessa kymmenen vuotta sitten -- juuri niistä ajoista puhui
Hannaford hänelle junassa."
"Jotakinhan aina selviää!" riemuitsi Matherfield. "Nyt panemme kaikki
tavarat takaisin; vien lippaan mukanani ja tarkastan sen perinpohjin
joutaessani." Hän sijoitti tavarat entisille paikoilleen, kiersi
lippaan ympäri nuoran, solmi sen ja alkoi tutkia vainajan vaatteita,
jotka olivat vuoteen lähellä olevalla tuolilla huolellisesti
laskoksiin käännettyinä. "En ole vielä edes vilkaissut tuon puvun
taskuihin", hän jatkoi. "Katsahdanpa sinne -- ei koskaan voi tietää."
Hetherwick tarkkaili taaskin äänettömänä. Vaatteista ei
löytynyt paljoakaan mielenkiintoista, ennen kuin Matherfield
veti liivintaskusta äkkiä esille kokoon taitetun paperipalasen.
Aukaistuaan sen levälleen hän päästi kiihkeän huudahduksen.
"Jopa nyt!" hän sanoi. "Katsokaahan! Uuden uutukainen viiden punnan
seteli! Olisinpa valmis lyömään vetoa, ettei se ole ollut hänellä
kauan! Epäilemättä hän sai sen juuri sinä yönä. Mutta -- keltä?"
"Minä luulisin Hannafordin antaneen sen hänelle", virkkoi Hetherwick.
Mutta Matherfield pudisti päätään ja pisti setelin omaan taskuunsa.
"Tämä selvittää kaikki!" hän kehaisi pontevasti. "Saan kyllä
selville, mistä se on lähtöisin!"