Seuraavana aamuna Hetherwick lähti kiertämään Lontoon West Endin
muodikkaissa valokuvausliikkeissä käymättä sitä ennen Kenthwaiten
tai Rhona Hannafordin luona. Niitä ei ollutkaan kovin monta,
ei ainakaan parhaassa maineessa olevia. Hän alkoi työskennellä
suunnitelmallisesti. Hänen ensimmäiset tiedustelunsa menivät hukkaan,
mutta vähää ennen puoltapäivää, juuri kun hän arveli poiketa
puolisille, hän osui oikeaan paikkaan. Se henkilö, jolle hän näytti
kuvaa eräässä palatsimaisessa liikkeessä Bond-kadun varrella, hymyili
heti tuntevasti.
"Haluatte tietää, kuka on se henkilö, jota tämä esittää?" hän
virkkoi. "No niin. Hän on lady Riversreade, Riversreade courtista,
läheltä Dorkingia."
Hetherwick ei ollut lainkaan hyvin tutustunut Debretten eikä
Burken sukukalentereihin eikä myöskään tavallisten opastuskirjojen
sisältämiin aatelisluetteloihin, ja lady Riversreaden nimi oli
hänelle tyyten outo -- hän ei ollut koskaan kuullut sitä mainittavan.
Mutta mies, jolle hän oli näyttänyt kuvan ja joka nyt piti sitä
kädessään, tuntui ajattelevan, että lady Riversreade oli tai että
hänen olisi pitänyt olla kaikille yhtä tuttu kuin hän ilmeisesti oli
puhujalle.
"Tämä kuva on jäljennetty meillä otetusta lady Riversreaden
valokuvasta", hän sanoi, meni erään sivupöydän luokse
vastaanottohuoneessa, jossa he olivat, ja otti siltä puitteisiin
pannun muotokuvan. "Se on juuri tästä."
"Siinä tapauksessa te otaksuttavasti tiedätte missä sanomalehdessä
kuva julkaistiin", huomautti Hetherwick. "Oikeastaan haluankin tietää
juuri sen."
"Niin, se julkaistiin useissa lehdissä", vastasi valokuvaaja.
"Äskettäin. Se tapahtui samaan aikaan, jolloin lady Riversreade avasi
jonkun hoitolan tai laitoksen -- en muista mikä se oli. Siitä oli
selostus sanomalehdissä, ja luonnollisesti julkaistiin myöskin hänen
valokuvansa."
Hetherwick esitti etukäteen keksimänsä, todennäköiseltä tuntuvan
selityksen uteliaisuudelleen ja poistui. Lady Riversreade!
Ilmeisestikin korkea-arvoinen, varakas tahi hyvässä asemassa oleva
nainen. Mutta oliko hän sama henkilö, joka kymmenen vuotta sitten
käytti nimeä rouva Whittingham ja joka Sellithwaitessa peijasi
jalokivikauppiaalta lähes neljäntuhannen punnan arvoisen kaulaketjun
ja vältti ovelasti vangitsemisen, pujahtaen Hannafordin käsistä? Ja
siinä tapauksessa...
Mutta se vei rajattomiin mietteisiin; nykyhetkellä oli pääasia
saada mahdollisimman tarkat tiedot lady Riversreadesta, Riversreade
courtista läheltä Dorkingia. Hetherwick olisi epäilemättä voinut
saada melkoisen paljon tietoja muodissa olevalta valokuvaajalta,
mutta hän oli visusti karttanut näyttämästä liian kyselyhaluiselta.
Sitäpaitsi hän tunsi erään miehen, muutaman Boxleyn, joka oli saman
kerhon jäsen kuin hän, oli aina perin hyvästi selvillä kaikista
hienoston ja ylimystön piirissä sattuneista tapahtumista ja voi, jos
tahtoi, kertoa hänelle kaikki tarvittavat seikat lady Riversreadesta
-- jos hänestä nimittäin oli mitään kertomista. Boxley oli yksi noita
vanhojapoikia, jotka liikkuivat kaupungissa kaikkialla, tunsivat
kaikki ja pysyttelivät aina asioiden tasalla; hän söi puolista
säännöllisesti Junior Megatherium-nimisessä kerhossa, ja sinne
Hetherwick pian suuntasi askeleensa tavatakseen hänet.
Hänellä oli onni mukanaan, ja hän kohtasi Boxleyn melkein heti
astuttuaan tuosta vain valioväelle avautuvasta pyhästä ovesta
sisälle. Boxley oli aterioimassa, eikä hänen pöydässään ollut ketään
muuta. Hetherwick meni hänen seuraansa ja aloitti tavanmukaisen
pikku pakinansa ylimalkaisista aiheista. Mutta pian hän kävi käsiksi
asiaansa.
"Kuulehan!" hän sanoi keskustelun sopivasti keskeytyessä. "Minulla
olisi hieman kysymistä sinulta. Sinä tunnet kaikki ja tiedät kaikki.
Kuka on lady Riversreade, joka äskettäin on perustanut jonkunlaisen
hoitolan, laitoksen, parantolan tai jotakin sentapaista?"
"Yksi Englannin rikkaimpia naisia", vastasi Boxley empimättä.
"Hänellä on parin miljoonan paikkeilla. Se hänen nykyisyydestään --
hänen entisyyttään en tunne. Enkä luule kenenkään muun sitä tuntevan.
Ei ainakaan tässä maassa."
"Mitä? Onko hän sitten ulkolainen?" tiedusti Hetherwick. "Näin
hänen kuvansa sanomalehdissä -- siksi kysyin sinulta, kuka hän on.
Mielestäni hän ei näytä ulkolaiselta."
"Voin kertoa sinulle kaikki, mitä hänestä tiedetään", virkkoi
Boxley, "mutta se ei ole paljon. Hän on leski; hänen miehensä oli
sir John Riversreade, kuuluisa urakoitsija, joka ansaitsi sievoisen
omaisuuden rakentamalla rautateitä, patoja isojen jokien poikki ja
muuta sellaista, saaden siitä hyvästä aatelisarvon. Hän rakennutti
itselleen myöskin suurenmoisen maahovin lähelle Dorkingia ja
antoi sille nimen Riversreade court -- juuri sellaisen kartanon,
jollaisia nykyaikaiset miljoonamiehet tavallisesti rakennuttavat.
Vanha sir John oli ollut poikamiehenä koko elämänsä ajan aina yli
kuudenteenkymmenenteen ikävuoteensa -- hänellä ei ollut aikaa muuhun
kuin urakkoihinsa, ymmärräthän. Mutta noin viidenseitsemättä vanhana,
kuusi tahi seitsemän vuotta sitten, hän matkusti Yhdysvaltoihin
ja viipyi siellä pitkähkön ajan. Ja palatessaan hän toi mukanaan
puolison -- saman ladyn, josta tiedustelet."
"Hän on siis amerikkalainen?" huomautti Hetherwick.
"Niin, siellä sir John kylläkin meni avioliittoon hänen kanssaan",
sanoi Boxley. "Mutta tekisi mieleni väittää, ettei hän ole
amerikkalainen."
"Oletko tavannut hänet -- henkilökohtaisesti?"
"Kyllä. Olen kohdannut hänet kerran tai pari eräiden asioiden
tähden, ja minut on esitelty hänelle aivan sattumalta. Niin, en
usko, että hän on amerikkalainen. Jos tahtoisin määritellä hänen
kansallisuutensa, niin sanoisin häntä yleismaailmalliseksi."
"Suuren maailman nainen, vai mitä?"
"Ihan varmasti. Kaunis -- maltillinen -- varma -- terävä, taitava.
Luullakseni hän osaa hoitaa puolisonsa hänelle jättämiä varoja."
"Jättikö sir John hänelle kaikki?"
"Joka-ikisen pennyn! Lukuun ottamatta muutamia vähäisiä lahjoituksia
hyväntekeväisyyslaitoksille. Siihen aikaan -- vanhuksen kuolemasta
on kulunut kaksi vuotta -- puhuttiin, että lady Riversreade sai yli
kaksi miljoonaa."
"Entä tämä laitos vai mikä se on?"
"Niin, se! Siitä oli sanomalehdissä vähän aikaa takaperin."
"En ole varsin uuttera sanomalehtien lukija. Mikä se on?"
"Niin, hän perusti Riversreade courtin lähelle hoitolan
haavoittuneita upseereja varten. Siellä likeisyydessä oli joku
iso maalaisrakennus tyhjänä -- sitä ei saatu vuokratuksi eikä
myydyksi. Hän osti sen, korjautti ja kalusti sen, palkkasi sinne
sairaanhoitajattaria sekä palvelusväkeä ja sai sille sotaministeriön
siunauksen. Se on luullakseni soma, hauska paikka, ja hän maksaa
kulungit."
"Hän harrastaa siis hyväntekeväisyyttä?"
"Siltä näyttää. Ja helppoa se onkin, kun on käytettävissä pari
miljoonaa. Mutta hyödyllistä se on joka tapauksessa."
Boxley poistui kohta senjälkeen, ja ihmeissään kuulemastaan ja
nyt kiihkeästi haluten tietää, olivatko lady Riversreade ja rouva
Whittingham sama henkilö, meni Hetherwick tupakkahuoneeseen ja
otti käsiinsä _Times_-lehden numeron enemmän tottumuksesta kuin
varsinaisesta lukemishalusta. Hänen katseensa osui melkein heti
siihen nimeen, joka juuri silloin askarrutti hänen ajatuksiaan -- se
oli kapiteleilla painettuna ilmoituksen otsikossa:
"_Lady Riversreaden haavoittuneiden upseerien hoitolaan,
Surreyssa_, halutaan heti paikalla-asuva naiskirjuri, joka on
täydelleen perehtynyt kirjanpitoon sekä kirjeenvaihtoon ja on
hyvin harjaantunut pika- sekä konekirjoittajatar. Ranskan- ja
saksankielen taitoiselle annetaan etusija. Tiedustaa
sopii suullisesti joka päivä tämän viikon aikana kymmenestä
kahteentoista ja kolmesta viiteen lady Riversreadelta Riversreade
courtissa, Dorkingissa."
Hetherwick viskasi lehden syrjään, poistui kerhosta ja osti
ensimmäiseltä kohtaamaltaan sanomalehti-myyjältä toisen numeron
samaa lehteä. Se kädessään hän hyppäsi vuokra-autoon ja ajoi
Surrey-kadulle, pohtien mielessään, vieläkö hän tapaisi Rhona
Hannafordin Malterin hotellissa. Häntä onnisti -- tyttö ei ollut
vielä poistunut -- ja seuraavien minuuttien aikana hän esitti
Rhonalle lavean ja tarkan selostuksen kaikesta siitä, mitä oli
puuhannut sen jälkeen, kun he olivat viimeksi olleet puheissa
keskenään. Tyttö kuunteli hänen kertomustaan Sellithwaitesta ja hänen
senaamuisista huomioistaan hiukan kummastuneen näköisenä.
"Miksi näette näin paljon vaivaa?" hän kysyi äkkiä ja suoraan. "Te
teette enemmän, syvennytte tähän asiaan enemmän kuin poliisit.
Matherfield kävi täällä tänä aamuna kertomassa, kuten hän sanoi,
kuinka he edistyvät. He eivät edisty lainkaan! He eivät ole saaneet
selville mitään; he eivät ole kuulleet, eivät saaneet vähääkään
selkoa junassa näkemistänne eivätkä Victoria-asemalla olleesta
miehestä -- he ovat aivan samalla kohdalla kuin alussakin. Mutta te
-- te olette saanut selville koko joukon. Miksi työskentelette tässä
jutussa niin tarmokkaasti?"
"Se lienee pantava ammattiuteliaisuuden laskuun", vastasi Hetherwick
hymyillen. "Juttu kiinnittää mieltäni. Hirveästi! Minähän olin
myöskin junassa samoin kuin se mies, jota ei ole löydetty. Niin, ja
nyt -- kun olen päässyt näin pitkälle, tahtoisin teitä mukaan."
"Minua! Millä tavoin?" huudahti Rhona. Hetherwick veti esille
_Timesin_ ja osoitti ilmoitusta. "Toivoisin teidän huomenaamulla
menevän Dorkingiin henkilökohtaisesti keskustelemaan lady
Riversreaden kanssa tämän johdosta", hän selitti. "Teillä on kaikki
ilmoituksessa mainitut ominaisuudet, joten voitte esittää erinomaisen
syyn käyntiinne. Se, tahdotteko ottaa toimen vastaan, on toinen
kysymys -- haluaisin vain teidän näkevän hänet sellaisissa oloissa,
että voitte silmäillä häntä tarkoin."
"Miksi?" kysyi Rhona.
"Haluaisin teidän katsovan, onko hänellä käsivarressaan sellainen
nauha, josta Hudson puhui Hollisille ja minulle", vastasi Hetherwick.
"Teidän kaltaisenne teräväsilmäinen ihminen näkee sen pian. Ja
jos hänellä se on, niin silloin hän on rouva Whittingham! Siinä
tapauksessa olisi minun pyydettävä teitä tekemään enemmän -- vielä
enemmän."
"Mitä esimerkiksi?" tiedusti tyttö.
"Panemaan parhaanne saadaksenne sen toimen", sanoi Hetherwick.
"Taitojenne nojalla luulisin teidän voivan sen saada."
"Mitä varten sitä tahtoisitte?" kysyi Rhona.
"Lady Riversreaden silmälläpitoa varten", vastasi Hetherwick
kursailematta. "Jos se henkilö, joka kymmenen vuotta sitten asui
Sellithwaitessa rouva Whittinghamina, on sama henkilö kuin nykyinen
lady Riversreade Riversreade courtista, niin isoisänne murhan tähden
tahtoisin tietää hänestä koko joukon enemmän! Jos te olisitte siellä,
olisi siitä minulle apua tavattomasti."
"Minun on siis oltava jonkunlaisena urkkijana, vai kuinka?" kysäisi
Rhona.
"Etsivänä, niin kyllä", myönsi Hetherwick. "Miksi ette voisi olla?"
"Ette ota huomioon erästä seikkaa", huomautti tyttö. "Jos tämä lady
Riversreade on sama henkilö kuin rouva Whittingham kymmenen vuotta
sitten, niin hän muistaa nimeni -- Hannaford! Hän ei todennäköisesti
ole unohtanut Sellithwaiten poliisimestari Hannafordia!"
"Juuri niin, mutta olen ajatellut tätä pikku asiaa", vastasi
Hetherwick. "Käyttäkää jotakuta muuta, esimerkiksi äitinne nimeä!"
"Se oli Featherstone", virkkoi Rhona.
"Siinähän on teille nimi! Menkää neiti Featherstonena! Osoitteeksenne
taas ilmoittakaa tätinne asunto Tootingissa! Kaikki käy perin
helposti, oivallattehan", puheli Hetherwick nauraen, "kunhan vain
aloitatte sopivalla tavalla".
"Mutta on vielä yksi asia", vastusteli tyttö, "suositukset! Hän
varmastikin vaatii niitä."
"Se järjestyy yhtä mukavasti", vakuutti Hetherwick. "Ilmoittakaa
minut yhdeksi ja Kenthwaite toiseksi suosittajaksenne! Puhun hänelle
siitä. Kaksi Middle Templen lakimiestä! Erinomaista! Kas niin! Teidän
on vain suunniteltava hyvin ja toimittava varmasti; mahdotonta on
etukäteen arvata, mitä kaikkea kenties saamme selville."
Rhona mietti asiaa hetkisen, katsellen Hetherwickia vakavasti.
"Luuletteko, että tämä nainen on ehkä jollakin tavoin sekaantunut
isoisäni salaperäiseen murhaan?" hän kysyi äkkiä.
"Mielestäni se on varsin mahdollista", selitti toinen.
"No niin", sanoi tyttö jyrkästi. "Minä menen. Huomenaamulla kai?"
"Mitä aikaisemmin, sen parempi", arveli Hetherwick. "Ja kuulkaahan,
minä tulen mukaanne. Lähdemme Victoria-asemalta kymmenen ja kymmenen
junalla, ajamme määräpaikkaamme, ja minä odotan ulkosalla teidän
käydessänne puhumassa lady Riversreaden kanssa. Senjälkeen syömme
puolista Dorkingissa, jolloin te voitte kertoa uutisenne."
Seuraavana aamuna Hetherwick asteli Victoria-aseman junasillalla
odottamassa matkakumppaniaan. Rhona saapui vähää ennen junan
lähtöä, ja Hetherwick pani heti merkille, että tyttö oli luopunut
surupuvustaan, joka oli ollut hänen yllään edellisenä iltana; nyt
hän oli puettu somaan päällystakkiin ja hameeseen ja näytti juuri
sellaiselta kuin Hetherwick toivoi hänen näyttävän -- kykenevältä ja
itsevarmalta liikealalla toimivalta naiselta.
"Hyvä!" hän kehaisi, kun he menivät vaunuun. "Ei mikään vedä vertoja
sopivalle pukeutumiselle. Teillä on kai kaikki selvillä? Tarkoitan,
että olette kai suunnitellut valmiiksi, mitä puhutte ja teette."
"Olkaa huoletta!" vastasi Rhona nauraen. "En unohda varsinaista
tehtävääni missään nimessä. Mutta olen aprikoinut -- jos nimittäin
johdumme siihen päätelmään, että tämä lady Riversreade on sama
henkilö kuin rouva Whittingham kymmenen vuotta sitten -- miten aiotte
siinä tapauksessa menetellä."
"Siinä suhteessa ovat ajatukseni sekavat vielä tällä hetkellä",
tunnusti Hetherwick. "Ennen kaikkea on meidän kuitenkin päästävä
varmuuteen siitä, onko hän rouva Whittingham. Muistakaa, että
päätarkoituksena Riversreade courtissa käydessänne on nähdä tarkoin
lady Riversreaden oikea ranne ja mitä siinä on!"
Riversreade court oli jonkun matkan päässä Dorkingista Leith
Hillin piirikunnassa. Hetherwick otti vuokra-auton ja antoi heidän
ajaessaan kumppanilleen viimeiset ohjeet. Puolen tunnin kuluttua
he olivat talon luona; se oli iso, uhkea, Elisabethin aikuista
tyyliä jäljittelevä rakennus, joka sijaitsi vuoren rinteellä
kuusi- ja mäntymetsikön keskellä; sen pergermäisen puutarhan ja
maantien välillä oli kaunis puisto. Hetherwick pysähdytti auton
pääportin edustalle ja laskeutui tielle.
"Odotan teitä täällä", hän sanoi Rhonalle. "Ajakaa te rakennukselle,
toimittakaa asianne ja tulkaa takaisin! Tarkatkaa valppaasti --
kaikkea!"
Rhona nyökkäsi vakuuttavasti ja lähti. Hetherwick sytytti piippunsa
ja alkoi kävellä ympäristössä, ihaillen maisemaa. Mutta hänen
ajatuksensa olivat Rhonan mukana; hän koetti arvailla, millaisia
seikkailuja tyttö saisi kokea tuolla upeassa kartanossa, jonka
urakoitsija-vainaja oli rakennuttanut metsän keskelle. Ja Rhona antoi
hänen odottaa jonkun aikaa; kului tunti, ennen kuin auto palasi. Käsi
auton ovessa Hetherwick antoi ohjaajalle määräyksen:
"Ajakaa 'Valkoiseen Hevoseen'! Syömme siellä puolisen, ja sitten
saatatte meidät asemalle. No?" hän jatkoi noustuaan autoon ja
istuuduttuaan Rhonan viereen. "Kuinka onnisti?"
"Hyvin, tekisi mieleni sanoa", vastasi Rhona. "Hänellä on leveä,
musta samettinauha oikeassa ranteessaan, ja sen ulkopuolella on pieni
kamea. Eikö pidä paikkaansa?"
"Täsmälleen!" huudahti Hetherwick. "Aivan niin kuin Sellithwaiten
ravintoloitsija kuvaili. Pitääkö hän sitä avoimesti --
koettamattakaan piilottaa sitä hihallaan?"
"Ihan peittelemättä", vakuutti Rhona. "Hänellä oli sievä, muodikas,
lyhythihainen puku. Toisessa ranteessaan hänellä oli hyvin kaunis
timanttinen rannerengas."
"Entä hän itse?" tiedusti Hetherwick. "Minkälainen nainen hän on?"
"Isoisäni sanomalehdestä leikkaama muotokuva on oikein hyvin
onnistunut", selitti Rhona. "Oikein hyvin todellakin. Tunsin
hänet heti. Hän on pitkä, komea, hyvin säilynyt nainen, kenties
nelikymmenvuotias tahi nuorempi. Käyttäytyy keveästi ja tottuneesti;
luulisin häntä todelliseksi suurmaailman naiseksi. On perin valmis
keskustelemaan itsestään ja asioistaan -- hän kertoi minulle koko
perustamansa hoitolan historian ja vei minut sitä katsomaan -- se on
hieno, vanha talo, paljoa miellyttävämpi kuin itse kartano, vähän
matkan päässä siitä vuoren rinteellä. Hän sanoi sen olevan hänen
lempituumansa ja uhraavansa sille kaiken aikansa. Luulisin hänen
vilpittömästi harrastavan sen menestystä -- vilpittömästi!"
"Tekikö hän teihin hyvän vaikutuksen?" kysyi Hetherwick.
"Näkemästäni ja kuulemastani sain sen vaikutelman, että hän on
hyvänluontoinen, otaksuttavasti lämminsydäminen nainen. Joka
tapauksessa hän puhui hyvin tuntehikkaasti hoitolassaan olevista
potilaista."
"Entä paikka -- kirjurintoimi?"
"Saan sen, jos haluan -- tietystikin sanoin hänelle haluavani sitä.
Hän kuulusteli tarkoin, mihin kykenen -- hän itse puhuu saksaa ja
ranskaa kuin olisi syntynyt ja kasvanut niissä maissa -- ja minä
ilmoitin teidät ja Kenthwaiten suosittajikseni. Hän aikoo kirjoittaa
teille kummallekin tänään. Teidän on siis päätettävä."
"Oikeastaan on päätöksen tekeminen kai teidän asianne!"
"Ei! Mielelläni, kiihkeästi haluan tehdä mitä hyvänsä, mikä vain
on omiaan luomaan valoa isoisäni salaperäiseen murhaan. Mutta en
usko, että tämä nainen on millään tavoin sekautunut siihen. Minun
mielestäni -- ja luullakseni minulla on jonkun verran naisellista
vaistoa -- hän on perin rehellinen ja suoramielinen."
"Mutta kuitenkin näyttää siltä, että hän on sama rouva Whittingham,
joka petkutti sellithwaitelaista jalokivikauppiasta neljäntuhannen
punnan arvosta!" huomautti Hetherwick nauraen. "Se ei ollut varsin
rehellistä eikä suoramielistä!"
"Olen ajatellut sitä", virkkoi Rhona. "Ehkä hän sittenkin luuli, että
maksuosoitus suoritetaan, ja lähettihän hän joka tapauksessa miehelle
maksun, vaikkakin pitkän ajan kuluttua. Ja sitten vielä -- mikä onkin
tärkeä seikka -- lady Riversreade ei ehkä olekaan rouva Whittingham.
Onhan samettisia rannenauhoja useammillakin kuin yhdellä naisella."
"Mutta valokuva!" huudahti Hetherwick. "Onhan se varma
todistuskappale!"
"Niin", myönsi Rhona. "Olenkin valmis menemään sinne koettaakseni
saada selville enemmän. Mutta suoraan sanoen luulen, ettei lady
Riversreadessa ole mitään vikaa. Ensimmäinen vaikutelma, onhan se
jotakin!"
Auto pysähtyi 'Valkoisen Hevosen' edustalle, ja Hetherwick vei Rhonan
kahvilahuoneeseen. Mutta he olivat tuskin ehtineet istuutua, kun
hotellin johtaja saapui heidän luokseen.
"Onko nimenne ehkä Hetherwick, sir?" hän kysyi, "juuri niin --
kiitos? Eräs herra Mapperley on viimeisen tunnin kuluessa soittanut
tänne kahdesti tiedustaen teitä -- hän on puhelimessa taaskin, jos
haluatte puhua hänen kanssaan."
"Tulen heti", sanoi Hetherwick. "Siellä on konttoristini", jupisi
hän Rhonalle noustessaan pöydästä. "Käskin hänen soittaa tänne
kahdentoista ja kolmen välillä, jos se käy tarpeelliseksi. Tulen
takaisin minuutin kuluttua."
Mutta hän viipyi poissa useita minuutteja, ja palatessaan tytön
luokse hän oli vakavan näköinen. "Jutussa on tapahtunut uusi käänne",
hän kuiskasi, kumartuen pöydän ylitse. "Poliisit ovat löytäneet
sen miehen, joka oli isoisänne seurassa! Matherfield haluaa minua
tuntemaan häntä. Ja siitä arvaatte, että hänet on tavattu kuolleena!
Meidän on aterioitava nopeasti ja jouduttava kahden ja kahdenkymmenen
neljän junalle."