Hollis käveli edelleen korkeiden mustuneiden, ikkunattomien seinien
reunustamaa kujaa pitkin, poikkesi sitten äkkiä pienelle pihalle ja
pysähtyi vanhan, puolittain vuoratun talon seinään upotetun oven
edustalle.
"Tämä on omituinen, vanha paikka", hän huomautti olkansa ylitse.
"Mutta sen isännältä saatte lasin yhtä hyvää portviiniä tai sherryä
kuin mistä hyvänsä muualta Englannista -- hän tuntee vieraansa!
Tulkaa sisään!"
Hän meni edellä tarjoiluhuoneeseen, jollaista Hetherwick ei ollut
ennen nähnyt -- siisti, kodikas sali, jonka seinälaudoitus ja
katto olivat vanhaa tammea; avoimessa takassa paloi leiskuva
tuli, jonka liekkien hohde karkeloi muinaisilla, kuparisilla ja
tinaisilla seinäkoristuksilla. Huoneen yhdellä seinustalla oli pieni
tarjoilupöytä; ja sen takana paitahihasillaan seisoi teräväsilmäinen
mies, jonka sileiksi ajeltujen, rattoisien huulien toisessa pielessä
törrötti sikaari ja joka uutterasti kiilloitti viinilaseja.
"Hyvää huomenta, hyvät herrat!" hän tervehti sydämellisesti. "Kaunis
aamu, herra Hollis, vuodenaikaan nähden. Miten voin palvella teitä ja
ystäväänne, sir?"
Hollis vilkaisi ympäri huonetta -- se oli tyhjä lukuun ottamatta
heitä. Hän siirsi tuolin tarjoilupöydän ääreen, ja kehoitti
Hetherwickia tekemään samoin.
"Me kai maistamme perin mainiota kuivaa sherryänne, Hudson", hän
vastasi, "jos se vain on yhtä hyvää kuin viime kerralla".
"Aina täysikelpoista, herra Hollis, aina täysikelpoista, sir",
vakuutti ravintoloitsija. "Tässä talossa ei milloinkaan ole huonoja
lajeja, ei lisäkkeitä, eikä myös tarjoilla mitään entisen maineen
nojalla, hyvät herrat! Täällä saa lasin yhtä hyvää kuivaa sherryä
kuin sieltäkin, mistä sherryviiniä tuodaan, sir, ja sitä ei
luullakseni voi väittää useimmista paikoista Englannissa. Täällä on
kaikki parasta lajia, herra Hollis -- kuten tiedätte!"
Hollis vastasi pienellä, keveällä leikkipuheella, kumartuen sitten
äkkiä tarjoilupöydän ylitse.
"Hudson!" hän virkkoi tutunomaisesti. "Tällä ystävälläni on jotakin
teille näytettävää." Kun Hetherwick hänen sanojensa johdosta oli
ottanut muotokuvan esille, jatkoi hän: "Tunnetteko tuon naisen?"
Isäntä pani silmälasit nenälleen, käänsi kuvan valoon päin ja
silmäili sitä tarkoin. Hänen huulensa tiukkenivat, laueten sitten
pilkalliseen hymyyn.
"Kas vain!" hän äänsi miltei välinpitämättömästi. "Sama nainen, joka
peijasi Malladale-vanhukselta timanttisen kaulaketjun. Niin, varmasti
-- rouva Whittingham!"
"Tuntisitteko hänet, jos kohtaisitte hänet -- nyt?" tiedusti Hollis.
Ravintoloitsija tarttui erääseen lasiin ja alkoi kiilloittaa sitä
tarmokkaasti.
"Kyllä!" hän vastasi yksikantaan. "Ja tuntisin hänet muustakin kuin
kasvoista!"
Samassa astui sisään kaksi uutta vierasta, ja Hudson keskeytti
puhelun tarjoillakseen heille. Pian he veivät lasinsa hauskaan
nurkkaukseen lähelle tulta, ja isäntä kääntyi jälleen Hollisin ja
Hetherwickin puoleen.
"Niin!" hän sanoi tutunomaiseen tapaan. "Jos tarvittaisiin, niin
voisin tuntea sen olennon muustakin kuin hänen kasvoistaan, vaikka ne
ovatkin kännin! Usein mainitsin Hannafordille, kun tämä innokkaasti
etsi häntä, että jos varmistautuminen kävisi jollakin tavoin
vaikeaksi, niin minä kyllä voisin todistaa hänen henkilöllisyytensä,
jollei kukaan muu siihen kykenisi! Minä nähkääs olin paljon
tekemisissä hänen kanssaan hänen asuessaan 'Valkoisessa Karhussa', ja
sain tietää sellaista, mitä kukaan muu ei tiennyt."
"Mitä niin?" kysyi Hetherwick.
Hudson kumartui syvempään tarjoilupöydän ylitse ja hiljensi ääntään.
"Hän oli kookas, komea nainen, se rouva Whittingham", hän jatkoi.
"Hyvin silmäänpistävä, upeasti vaatetettu nainen, joka piti
hienoista puvuista, jalokivistä ja muusta sellaisesta, sellainen
nainen, ymmärrättehän, joka herättää huomiota missä hyvänsä. Ja
ilmeisesti hän oli myöskin tottunut siihen, että häntä palveltiin
hyvin ja nopeasti -- 'Valkoisessa Karhussa' asuessaan hän vaati, jos
maksoikin, vakuutan teille! Tein hänelle koko joukon palveluksia,
kaikenlaisia, ja se on sanottava hänen puolestaan, että hän käsitteli
rahaa kitsastelematta. Jos hän sattui tahtomaan, että joku asia
suoritettiin, niin hän piti miestä liikkeessä, kunnes kaikki oli
valmista, mutta hän syytikin ympärilleen viiden shillingin kolikoita
ja puolikruunusia, ikäänkuin ne olisivat olleet neljännespennyn
lantteja. Hän saattoi lähettää jonkun viemään kuuden pennyn
sähkösanomaa ja antaa siitä palkkioksi pari shillingiä. Niinpä niin,
kuten äsken sanoin, jouduin palvelemaan häntä monella tavoin; milloin
hankin hänelle vaunut, milloin kannoin tavaroita hänen huoneeseensa,
milloin tein mitäkin. Ja mennessäni muutamana päivänä äkkiä hänen
luokseen, vieden juuri saapuneen sähkösanoman, havaitsin hänestä
erään seikan, jonka nojalla, kuten jo mainitsin, olisin voinut tuntea
hänet, vaikka hän olisikin muuttanut kasvonsa toisenlaisiksi ja
pannut päähänsä tekotukan!"
"Vai niin -- ja mikä se oli?" kysyi Hollis.
"Niin", vastasi Hudson tietävän näköisenä. "Kenties on minulla
huomiokykyä -- joka tapauksessa olin pannut rouva Whittinghamista
merkille erään piirteen. Missä hyvänsä hän oli ja miten hyvänsä hän
oli puettu, olipa hän kävelypuvussa tai hienossa päivällisasussaan,
aina oli hänellä musta samettinauha oikean kyynärvartensa ympärillä,
juuri ranteen yläpuolella, siinä kohdassa, jossa naiset käyttävät
rannerenkaitaan. Oikeastaan se olikin jonkunlainen rannerengas, musta
samettikaistale, kuten sanoin, noin viiden sentimetrin levyinen;
etupuolella siinä oli komea koristus, kooltaan shillingin kolikon
laajuinen, valmistettu jostakin valkeasta kivilajista, ja siihen oli
kaiverrettu joku pakanallinen kuva. Myöskin monet muut hotellissa
huomasivat sen mustan samettinauhan -- kuten jo mainitsin, hän ei
koskaan näyttäytynyt ilman sitä; kamarineidot kertoivat, että se oli
hänellä nukkuessaankin. Mutta siinä tilaisuudessa, josta puhun ja
jolloin menin viemään hänelle sähkösanomaa, tapasin hänet ilman sitä.
Hän avasi ovensa katsoakseen, kuka koputti -- hän oli yöpuvussa,
luullakseni juuri vaihtamassa vaatteusta päivällistä varten,
ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan, mitä hänelle toin. Musta
samettinauha ei ollut käsivarressa, ja sekunnin ajan näin, mitä siinä
oli!"
"No mitä!?" virkahti Hollis. "Jotakin merkillistäkö?"
"Hienolle naiselle -- niin!" vastasi Hudson, naurahtaen jurosti.
"Hänen käsivartensa oli tatuoitu! Siinä kohdassa, jossa hän aina
piti mustaa samettinauhaansa, kiersi hänen käsivarttaan käärmeen
kuva, jossa oli punaista, vihreätä, keltaista, ja sinistä ja jonka
häntä oli käännetty suuhun! Ihailtavan taidokkaasti se olikin tehty;
se ei ollut aloittelijan työtä, sen vakuutan! Ehdin tietysti vain
parhaiksi nähdä sen, mutta lähellä paloi voimakas sähkölamppu, ja
erotin sen hyvin selvästi. Eikä se nainen, ken hän lieneekin ja minne
hän joutuneekin, saa ikinä hierotuksi eikä lääkityksi sitä merkkiä
näkymättömäksi! Se pysyy hänen käsivarressaan hänen kuolinpäiväänsä
saakka."
Molemmat kuulijat katsahtivat toisiinsa.
"Se on omituista!" äänsi Hollis.
Hetherwick kääntyi ravintoloitsijan puoleen kysyen:
"Huomasiko hän teidän nähneen, että hänen käsivartensa oli tatuoitu?"
"Ei; en usko hänen huomanneen sitä", vastasi Hudson. "Kaikkihan oli
luonnollisesti ohi sekunnissa. En pienimmälläkään merkillä ilmaissut
havainneeni mitään erikoista, eikä hän virkkanut mitään. Mutta --
minä näin!"
Juuri sillä hetkellä tuli sisälle lisää vieraita, ja ravintoloitsija
poistui huolehtimaan heidän tarpeistaan. Hollis ja Hetherwick
siirtyivät tarjoilupöydän vierestä huoneen toisessa päässä olevaan
hauskaan ja mukavaan soppeen.
"Kuka tämä nainen lieneekin ja missä hän lieneekin -- kuten Hudson
äsken sanoi", puhkesi Hollis puhumaan, "ei häntä pitäisi olla vaikea
löytää, jos hän todella on jollakin tavoin sekaantunut Hannafordin
salaperäiseen kuolemaan. Sellaisesta naisesta, jolla on sentapainen
lähtemätön merkki käsivarressaan ja jonka muotokuva on äskettäin
ollut sanomalehdessä, pitäisi olla helppo saada selko."
"Uskon pääseväni hänen jäljilleen kuvan avulla", arveli Hetherwick.
"Sanomalehdessä julkaistun kuvan levy on nähtävästi valmistettu
valokuvasta, joka selvyydestä ja huolitellusta työstä päättäen
on jonkun ensiluokkaisen lontoolaisen liikkeen ottama. Kierrän
kaikissa sellaisissa liikkeissä, heti kun ehdin takaisin Lontooseen.
Saattaahan luonnollisesti olla niinkin, ettei hänellä ole ollut
mitään tekemistä Hannafordin murhassa, mutta sittenkin on sitä jälkeä
seurattava loppuun asti, kun sille kerran on lähdetty. No niin!
Tehtäväni täällä näyttää olevan päättynyt -- häneen nähden. Mutta
on vielä eräs toinen asia -- kerroin teille, että Hannafordilla
Lontooseen saapuessaan oli sinetöity kuori, joka sisälsi selostuksen
jostakin keksinnöstä ja joka on kadonnut jollakin selittämättömän
kummallisella tavalla. Hänen pojantyttärensä kertoman mukaan hän teki
keksintönsä -- mikä se sitten lieneekin -- puutarhassaan olevassa
laboratoriossa. Ennen lähtöäni haluaisin nähdä sen laboratorion.
Koska hän poistui sieltä vasta vähän aikaa sitten, on kaikki
oletettavasti vielä jotakuinkin samassa kunnossa kuin silloin, kun
hän luopui entisestä asunnostaan. Missä hän asui?"
"Hän asui kaupungin laidalla", vastasi Hollis, "vanhassa talossa,
jonka hän osti muutamia vuosia sitten. Tunnen sen ulkoapäin varsin
hyvin, vaikka en olekaan koskaan käynyt siellä sisällä. En luule,
että sitä vielä on vuokrattu, vaikka kyllä tiedän, että siitä on
ilmoitettu täkäläisissä sanomalehdissä. Lähdetään ensin murkinalle
'Valkoiseen Karhuun' ja ajetaan sitten sinne katsomaan, mitä saamme
aikaan. Haluaisitte kai saada jonkunmoisen aavistuksen Hannafordin
keksinnön laadusta?"
"Juuri niin", myönsi Hetherwick. "Jos salaisuus oli niin arvokas kuin
hän sanoi pojantyttärelleen, niin silloin hänet on voinut murhata
joku, joka tahtoi saada sen yksinomaan omaksi omaisuudekseen. Joka
tapauksessa se on toinen jälki, jota on noudatettava."
"En ole milloinkaan kuullut puhuttavan, että Hannaford oli keksijä
tai kokeilija", huomautti Hollis. "Mutta minähän tunsinkin häntä
hyvin vähän muutoin paitsi virka-asioissa: hän, hänen pojantyttärensä
ja vanhahko nainen, joka heillä oli taloudenhoitajattarena, olivat
hiljaista väkeä. Tiedän, että hän kasvatti pojantyttärensä lapsesta
saakka ja antoi hänelle koko lailla hyvän kasvatuksen tyttöopistossa,
mutta muutoin supistuvat tietoni heidän yksityisistä asioistaan
hyvin vähiin. Otaksuttavasti hän työskenteli mainitsemassanne
laboratoriossa huvikseen joutohetkinään."
"Hän harrasteli kemiaa, mikäli minä olen saanut selville", selitti
Hetherwick. "Ja jollei laboratoriota ole repostettu, niin kenties
löydämme sieltä jotakin, mikä antaa meille vihjauksen."
Hollis näytti miettivän minuutin tai pari.
"Sain mielijohteen!" hän sanoi äkkiä. "'Valkoisessa Karhussa' syö
joka päivä puolista muuan Collison-niminen mies, erään täkäläisen
suuren värjäysliikkeen analyyttinen kemisti. Silloin tällöin näin
hänen keskustelevan Hannafordin kanssa. Ehkäpä hän tietäisi kertoa
meille jotakin tästä asiasta. Lähdetään sinne! Nyt on juuri hänen
ruokailuaikansa."
Muutamia minuutteja myöhemmin vei Hollis Hetherwickin hotellin
kahvilahuoneessa parrakkaan miehen luokse, jolla oli silmälasit
nenällään ja joka juuri oli aloittanut puolisensa, esitteli hänet ja
selitti lyhyesti, mitä varten hän oli tullut Sellithwaiteen. Collison
nyökkäsi hymyillen.
"Kyllä ymmärrän", hän virkkoi toisten istuutuessa hänen pöytäänsä.
"Hannaford teki hiukan kemiallisia kokeita -- pelkästään
harrastelijan tavoin. Mutta että hän olisi keksinyt jotakin niin
arvokasta -- jopa nyt!"
"Hän oli kuitenkin älykäs mies harrastelijaksi, ja kenties hän on
keksinyt jotakin, millä on melkoinen arvo."
"Eikö teillä ole aavistustakaan, mihin hän pyrki?" tiedusti
Hetherwick.
"Viime aikoina, ei! Mutta joku aika takaperin hän oli suunnattoman
innostunut aniliiniväreihin", vastasi Collison. "Hän puheli usein
kanssani niistä. Se on tällä alalla rajattoman suurimerkityksinen
haara. Saksalaisethan, kuten kai tiedätte, ovat aniliiniväreihin
nähden olleet tavattoman paljon edellä meistä, ja me olemme saaneet
Saksasta niitä suurimman osan tarvitsemastamme määrästä, jollemme
kaikkea. Hannaford harmitteli usein, miksi emme voi itse valmistaa
aniliinivärejämme, ja luullakseni hän kokeili niillä. Mutta katsoen
hänen mahdollisuuksiinsa -- hän kun oli vain harrastelija -- se oli
tietystikin toivotonta."
"Näin hänen joskus keskustelevan teidän kanssanne", huomautti Hollis.
"Eikö teillä ole vihiäkään siitä, mihin hän tähtäsi viime aikoina?"
"Ei. Hänellä oli tapana kysellä minulta teknillisiä neuvoja",
vastasi Collison. "Minä nähkääs pidin häntä vain miehenä, jolla oli
luontainen kokeiluhalu. Se oli ilmeisesti hänen mielihaaveensa.
Laskin siitä usein hänelle leikkiä. Mutta hän oli mies, joka tiesi,
mihin pyrki, ja lukemalla ja kokeilemalla hän oli kerännyt itselleen
koko joukon tietoja."
"Ja on kai mahdollisuuden rajoissa, että hän on keksinyt jotakin,
millä on käytännöllistä arvoa?" lausui Hetherwick.
"Niin, varsin hyvin! Ja ehkä hän on keksinytkin", myönsi Collison.
"Olen tuntenut paljoa kehittymättömämpiä harrastelijoita, jotka
ovat äkkiä keksineet jotakin. Sitten on kysymys siitä, onko
heillä kylliksi tietoja sovelluttaakseen keksintönsä mihinkään
käytännölliseen tarkoitukseen ja hyötyäkseen siitä."
"Siitä päättäen, mitä Hannaford puhui pojantyttärelleen, hän
ilmeisesti luuli tietävänsä kylliksi sitä varten", huomautti
Hetherwick. "Aion pistäytyä hänen entisessä laboratoriossaan
saadakseni selville juuri sen, mitä hän on keksinyt."
"Mutta koska ette ole kemisti, ette edes harrastelija", sanoi
Hollis nauraen, "se ei ole suinkaan helppoa! Olisi parasta, jos te
lähtisitte puolisen jälkeen mukaamme, Collison."
"Voin luovuttaa teille pari tuntia", myöntyi Collison. "Olen jo
utelias ja tulen mielelläni -- erittäinkin jos joku havainto, jonka
siellä mahdollisesti teemme, on omiaan luomaan valoa Hannafordin
salaperäiseen kuolemaan. Ikävä, etteivät poliisit ole saaneet
pidätetyksi miestä, joka oli hänen seurassaan", lisäsi hän,
katsahtaen Hetherwickiin. "Te kai tuntisitte hänet?"
"Kyllä, jollei hän ole kerrassaan erinomainen taituri naamioimaan
itseään -- varmasti!" vakuutti Hetherwick. "Hän oli huomiota
herättävä mies."
Tuntia myöhemmin pysäyttivät nämä kolme miestä ajoneuvonsa vähän
matkan päässä kaupungista olevan talon edustalle, lännessä kohoavan,
pitkän kukkulajonon juurelle ulottuvan nummen reunaan. Talo,
vanhanaikainen, yksinäinen rakennus, oli tyhjänä paitsi vahtia,
joka oli majoitettu sen pihanpuolisiin huoneisiin tuulettamaan
taloa ja näyttämään sitä mahdollisille vuokraajille. Laboratoriota,
joka oli kiviseinäinen, puukattoinen hökkeli puutarhan perällä, ei
oltu aukaistu kertaakaan, senjälkeen kun Hannaford oli poistuessaan
lukinnut sen. Mutta avain löytyi pian, ja vieraat astuivat sisälle ja
silmäilivät ympärilleen, kukin arvostellen näkemäänsä eri tavalla.
Koko huone oli täynnä kaikenlaista rojua ja roskaa. Kaikki
Hannafordin laboratoriokoneet ja -tarvekalut oli viety pois, eikä
siellä nyt ollut nähtävänä juuri muuta kuin romua -- laseja, sekä
eheitä että särkyneitä, paperia, kelvottomia rasioita ja lippaita,
yleensä kaikenlaista hylkytavaraa. Mutta analyyttinen kemisti katseli
ympärilleen tuntijan silmällä, tutki pulloja ja lippaita, nosti
esineen sieltä, toisen täältä, ja ennen pitkää hän kääntyi toisten
puoleen, nauraen ja osoittaen samalla sormellaan nurkassa seisovaa
pöytää, jolla oli maljakoita ja pölyttyneitä kupposia.
"On perin helppo nähdä, mitä Hannaford tavoitteli!" hän sanoi. "Hän
on koettanut kehittää uutta mustetta!"
"Mustetta!" huudahti Hollis epäillen. "Eikö nyt jo ole kaupassa yllin
kyllin mustelajeja?"
"Loputtomasti!" myönsi Collison naurahtaen taaskin ja osoittaen
uudelleen pöytää. "Tässä on näytteitä kaikista parhaiten tunnetuista
-- mutta paraskaan tähän asti keksitty muste ei ole täydellinen.
Harrastelijana Hannaford ehkä ajatteli kykenevänsä valmistamaan
parempaa kuin paras nykyisin tunnettu on. Mustetta! Juuri sitä hän
on tavoitellut. Ehdottomasti hyvä, täysin juokseva, läpitunkeva,
kestävä, syövyttämätön kirjoitusmuste -- se on ollut hänen haaveensa!
Siitä lyön vetoa tuhannen yhtä vastaan. Täällä on jälkiä monista
hänen käyttämistään aineista."
Hän näytti heille useita aineita, selittäen niiden ominaisuuksia ja
esittäen muutamia huomautuksia mustelajien valmistamisen historiasta
viimeisten sadan vuoden aikana.
"Lyhyesti sanoen", lopetti hän puheensa, "ei tehtailijoiden
ilmoituksista ja kehuskeluista huolimatta ole olemassa ehdottomasti
täysikelpoista kirjoitusmustetta kaupassa -- siitä olen joka
tapauksessa varma. Jos Hannaford luuli osaavansa valmistaa sellaista
ja jos se hänelle onnistui, niin olisin hyvilläni, jos saisin hänen
ohjeensa! Se olisi rahaa!"
"Olisiko se sadantuhannen punnan arvoinen?" kysäisi Hetherwick, joka
muisti Rhonan sanat. "Niinkö paljon?"
"No, no!" äänsi Collison nauraen. "On muistettava, että keksijät
ovat aina kovin herkkiä, aina taipuvaisia näkemään kaikki ruusuisten
silmälasien lävitse ja liioittelemaan keksintöjensä ansioita. Mutta
jos Hannaford kokeilemalla on todellakin keksinyt sellaisen musteen
valmistustavan, joka kaikissa tarpeellisissa suhteissa on parempaa
kuin sen kilpailijat -- niin se kyllä on melkoisen rahasumman
arvoinen. Siitä ei ole epäilystäkään!"
"Hänen olisi kai ollut hankittava patentti keksinnölleen?" arveli
Hetherwick.
"Ihan varmasti! Yhtenä syynä hänen Lontoon-matkaansa luulisin olleen
juuri sen -- hän tahtoi huolehtia siitä", vakuutti Collison. Hän
katsahti taaskin ympärilleen ja purskahti jälleen nauramaan. "Niin",
hän sanoi, "nyt sen tiedätte, nyt voitte sen nojalla, mitä olen
täällä nähnyt, olla varmat siitä, mihin Hannaford tähtäsi! Musteeseen
-- juuri musteeseen!"
Hetherwick piti Collisonin päätelmää oikeana, ja lähdettyään
myöhemmin iltapäivällä Sellithwaitesta paluumatkalle Lontooseen
hän arvioi matkansa tuloksia. Hän oli saavuttanut kaksi seikkaa.
Ensinnäkin hän oli saanut selville, että se nainen, josta Hannaford
oli puhunut junassa, oli kymmenen vuotta takaperin tunnettu rouva
Whittinghamina, näytti olevan jonkunlainen seikkailijatar ja voitiin
hänet, vaikka hän olikin korvannut pettämänsä jalokivikauppiaan
vahingon, vieläkin vangita, tuomita ja rangaista, jos hänet
tavattaisiin. Toiseksi hän oli saanut tietää, että keksintö, josta
Hannaford oli puhunut pojantyttärelleen niin luottavan riemuisesti
ja jonka selostus oli niin salaperäisesti kadonnut, koski sellaisen
uuden kirjoitusmusteen valmistamista, josta saattaisi kehkeytyä
varsin arvokas kauppatavara. Hyvä jo näinkin; asiat alkoivat hänelle
selvetä. Syödessään päivällistä ravintolavaunussa hän suunnitteli
vastaisia toimenpiteitään. Mutta niistä päättäminen vaati vain
vähän miettimistä. Hänen oli hankittava tarkat tiedot naisesta,
jonka kuva oli hänen muistikirjansa välissä -- mikä hänen nykyinen
nimensä oli, missä hän asusti, miksi hänen kuvansa oli julkaistu
sanomalehdessä, ja viimeksi, mutta ei suinkaan vähäisimpänä seikkana,
oliko Hannaford nähtyään hänen muotokuvansa ollut kosketuksissa hänen
kanssaan tai antanut hänestä tietoja. Seurassaan olleelle miehelle
Hannaford oli junassa sanonut, ettei hän ollut maininnut kellekään
mitään naisesta ennen kuin sinä iltana -- niin, mutta eikö hän ollut
puhunut kellekään muulle kuin sille miehelle? Se siitä -- ja sitten
hänen oli koetettava jollakin tavoin ottaa selkoa, miten oli käynyt
sinetöidylle kuorelle, joka epäilemättä oli Hannafordin taskussa
hänen poistuessaan Malterin hotellista kuoliniltanaan.