Hetherwickille alkoi nyt selvitä eräs seikka, joka oli kummastuttanut
häntä aina siitä saakka, kun hän oli kuullut Hannafordin tovereineen
keskustelevan junassa. Hän oli silloin pannut merkille, että mitä
Hannaford kertoikin, hän esitti sitä kuten ihminen esittää itselleen
epäedullista kertomusta; hänen käyttäytymisestään oli kuvastunut
huvia, harmia ja hämminkiä. Nyt Hetherwick tiesi, mistä se johtui.
"Ahaa!" hän huudahti. "Nainen oli hänelle ylivoimainen. Entä sitten?"
"Kerrassaan liian ylivoimainen!" vakuutti Hollis nauraen. "Hän
puijasi Hannafordin perinpohjin. Viimemainittu ponnisteli ankarasti
löytääkseen hänet ja suoritti itse suuren osan suoranaisestakin
etsintätyöstä. Ja vihdoin hän tavoitti naisen -- eräässä hienossa
hotellissa Lontoossa. Hänellä oli mukanaan mies Scotland Yardilta,
Lontoon etsivältä osastolta, ja eräs meidän omaan poliisikuntaamme
kuuluva etsivä, muuan Gandham-niminen mies, joka on vieläkin
palveluksessa -- esitän teidät hänelle huomenna. Saatuaan selville,
että rouva Whittinghamilla oli huoneusto mainitussa hotellissa,
suuressa West Endin kaupunginosan asuntopalatsissa, jätti Hannaford
molemmat miehensä portaiden alapäähän tai ulkopuolelle ja meni yksin
tapaamaan häntä. Hannafordin oman selostuksen mukaan nainen harmistui
suuresti siitä, että häntä oli lainkaan epäilty, ja vieläkin
enemmän, kiivastuen äärimmilleen hyveellisestä loukkautumisesta,
kun poliisimestari selitti, että hänellä oli vangitsemismääräys
ja että rouva Whittinghamin oli lähdettävä hänen mukaansa. Heidän
välillään sukeutuneen lyhyen sanavaihdon aikana nainen väitti,
että jos hänen manchesterilainen pankkiirinsa oli palauttanut
hänen maksuosoituksensa suorittamattomana, niin syynä oli täytynyt
olla yksinomaan sen, ettei pankkiiri ollut myynyt eräitä hänen
lähettämiään arvokkaita vakuuksia, ja että jos Malladale olisi
esittänyt maksuosoituksensa muutamia päiviä myöhemmin, niin se
kyllä olisi lunastettu. No, se oli kaikki pötyä! -- Hannaford
oli tietystikin ollut keskusteluissa pankin kanssa. Siellä ei
tiedetty naisesta mitään muuta kuin se, että hän oli avannut tilin
pankissa asuessaan eräässä hotellissa Manchesterissa ja antanut
maksuosoituksia melkein koko sijoittamansa summan edestä, jättäen
vain muutamia puntia samana päivänä, jona hän sai kaulaketjun
Malladalelta ja pakeni Sellithwaitesta, vieden sen mukanaan.
Hannaford ei luonnollisestikaan maininnut hänelle mitään siitä
-- toisti vain vaatimuksensa, että rouvan oli lähdettävä hänen
mukaansa. Rouva suostui äkkiä, pyytäen vain, ettei nostettaisi
hälyä -- hän poistuisi hotellista Hannafordin seurassa, ja tämä
voisi seuralaisineen palata tarkastamaan hänen tavaroitaan, milloin
haluaisi. Silloin Hannaford -- joka meidän kesken sanoen, Hetherwick,
ihaili kauniita naisia -- teki erehdyksensä. Rouvan sänkykamariin vei
ovi vastaanottohuoneesta, jossa he olivat keskustelleet keskenään.
Hannaford oli kyllin typerä salliakseen naisen mennä sinne yksin
suorittamaan lähtövalmistuksiaan. Rouva meni -- ja sen jälkeen ei
Hannaford nähnyt hänestä vilahdustakaan!"
"Livisti kuin salama?" huomautti Hetherwick.
"Hänen oli täytynyt poistua heti", vakuutti Hollis. "Makuuhuoneesta
avautui ovi käytävään -- hän oli varmaankin ottanut hattunsa ja
vaippansa ja astellut suoraa päätä tiehensä, jättäen jälkeensä
kaikki, mitä hänellä oli siellä. Joka tapauksessa, kun Hannaford
kyllästyneenä odotukseen koputti ovelle ja aukaisi sen, oli hänen
lintunsa lentänyt pois. Sitten luonnollisestikin nousi hälinä, ja
tapahtui yllättävä paljastus. Mutta nainen oli päässyt pujahtamaan,
otaksuttavasti jostakin sivuovesta tai muusta käytävästä, ja vaikka
Hannaford oman selostuksensa mukaan nuuski Lontoon jokaisen sopen
etsiessään häntä, ei häntä löydetty. Hän oli kadonnut!"
"Entä kaulaketju?" tiedusti Hetherwick.
"Se oli myöskin kadonnut", vastasi Hollis. "Hänen matkalaukkunsa ja
muut tavaransa pengottiin, mutta ei löydetty muuta kuin vaatteita.
Kaikki rahat ja arvoesineet, mitä hänellä lienee ollut, hän oli
vienyt mennessään. Ja niin sai Hannaford palata kotiin melkoisen
nurpeana ja kestää paljon ivaa. Jos hän nyt näki tämän naisen
kuvan jossakin tuoreessa lehdessä, niin eipä ihmekään, että hän
leikkasi sen irti! Luulisinpa, että hän aikoi mennä Scotland Yardiin
opastaakseen etsivät rouvan jäljille, sillä eiväthän rikosasiat
vanhene!"
"Hänen leikkaamansa kuva on tässä", virkkoi Hetherwick, ottaen sen
esille muistikirjansa välistä. "Mutta sanoittehan, ettette nähnyt
naista kertaakaan?"
"Niin, en nähnyt häntä", myönsi Hollis, silmäillen kuvaa tarkkaavan
uteliaasti. "En niin ollen tietystikään voi tuntea tätä. Kaunis
nainen! Mutta tulkaa luokseni toimistooni -- se on tässä lähellä --
kello kymmenen huomenaamulla! Vien teidät sitten poliisilaitokseemme.
Gandham hänet kyllä tuntee!"
Gandham, vanhanpuoleinen mies, jolla oli sfinksimäiset kasvoi ja
valppaat silmät, naurahti ivallisesti, kun Hollis selitti hänelle
Hetherwickin asian. Hetherwickin näytettyä hänelle muotokuvan hän
nauroi taaskin.
"Totisesti, sama rouva!" hän huudahti. "Eikä hän olekaan paljoa
muuttunut! Olipa hän todellakin sukkela nainen, herra Hollis! Minua
naurattaa usein, kun muistan, miten hän veti Hannafordia nenästä!
Mutta, kuten tiedätte, Hannaford oli ventosydäminen mies. Tällaisissa
pikku jutuissa hän aina tahtoi säästää ihmisten tunteita. Hyvähän
se on -- mutta hän sai itse kärsiä koettaessaan säästää tuon naisen
tunteita! Niin, hän se on! Meillä on täällä valokuva hänestä, kuten
tiedätte."
"Niinkö?" huudahti Hetherwick. "Haluaisin nähdä sen."
"Näytän sen teille mielihyvin, sir", vastasi etsivä, "ja katselkaa
sitä niin kauan kuin tahdotte!" Hän otti läheiseltä pöydältä paksun
albumin; se oli täynnä valokuvia, joiden alle oli kirjoitettu
selostuksia. "Tämä ei, täsmällisesti puhuen, ole poliisilaitoksen
valokuva", hän jatkoi. "Se ei ole meidän oma ottamamme, ymmärrättehän
-- emme saaneet tilaisuutta! Ei! Mutta asuessaan Valkoisessa Karhussa
mylady kävi valokuvauttamassa itsensä Silver-kadun varrella olevassa
Wintringin liikkeessä, ja Wintring oli niin mieltynyt kuvaan, että
pani sen näyte-ikkunaansa. Kun sitten mylady livisti mukanaan
Malladalen kaulaketju, me tietystikin hankimme Wintringilta hänen
valokuvansa ja lisäsimme sillä pikku kokoelmaamme. Tässä se on!
Ettekä huomaa paljoakaan eroa sen ja teillä olevan kuvan välillä,
sir."
Molemmat muotokuvat erosivat toisistaan hyvin vähän, ja Hetherwick
sanoikin sen. Pian hän poistui poliisilaitoksesta, entistäkin enemmän
aprikoiden, kuka oli se nainen, jonka aikaisempia seikkailuja hän oli
ryhtynyt kaivelemaan.
"Kun kerran olette asiassa kiinni, voittehan yhtä hyvin suorittaa sen
perinpohjin", huomautti Hollis heidän saavuttuaan kadulle; "tulkaa
tapaamaan Malladalea -- hänen myymälänsä on tuolla kadunkulman
takana. Eipä silti, että hän voisi kertoa teille paljoakaan enempää
kuin minä olen jo teille puhunut."
Mutta Malladale osoittautuikin kykenevänsä kertomaan koko joukon
enemmän. Hän oli vakava, vanhahko mies; Lontoon ulkopuolella
sijaitsevana hänen liikkeensä hämmästytti Hetherwickia, joka ei ollut
tottunut maaseudun tehdaskaupunkien äveriääseen ylellisyyteen. Isäntä
opasti vieraansa yksityiseen huoneeseen ja kuunteli siellä, kun he
selittivät käyntinsä syyn. Silmäiltyään tarkoin ja huolellisesti
Hetherwickin hänen eteensä työntämää kuvaa hän ojensi sen takaisin,
nyökäten varmasti.
"Mielestäni ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että tämä
on painojäljennös sen naisen valokuvasta, jonka tunsin rouva
Whittinghamina", hän virkkoi. "Ja jos se on äskettäin otettu, niin
hän on muuttunut tuiki vähän niinä kymmenenä vuotena, jotka ovat
kuluneet siitä, kun hän oli täällä kaupungissamme."
"Olisitteko iloinen nähdessänne hänet jälleen, herra Malladale --
elävänä?" kysyi Hollis nauraen.
Jalokivi-kauppias pudisti päätään.
"En luullakseni", hän vastasi. "Niin, luultavasti en, herra Hollis.
Sen tapauksen olin tyyten haihduttanut mielestäni -- kunnes te
muistutitte siitä minulle."
"Entä -- kärsimänne tappio?" sanoi Hollis. "Sehän oli lähes
neljätuhatta puntaa, eikö ollutkin?"
Malladale hiveli valkealla kädellään harmaata partaansa ja
yskäisi. Siitä rykäisystä tuulahti vaiteliaisuutta, luottamusta,
salaperäisyyttä. Hän hymyili partansa takaa, ja hänen silmälasien
peittämät silmänsä näyttivät tuikahtavan.
"Taidanpa rohjeta olla hieman avosuinen -- kahden lakiasioissa
taitavan herrasmiehen seurassa", hän alkoi. "Asianajajalle, jonka
tunnen hyvin, ja lakimiehelle, jonka hän on minulle esitellyt,
saattanen paljastaa pienen salaisuuden -- näin meidän kesken --
pelkäämättä, että se leviää. Asianlaita on siten, hyvät herrat, etten
kärsinyt lainkaan vahinkoa!"
"Mitä?" huudahti Hollis. "Ette -- lainkaan vahinkoa?"
"Lopulta en", vastasi jalokivikauppias. "Lopulta en! Oikein totta
puhuakseni sain omani ja -- hm, jonkun verran enemmänkin."
Hollis näytti ällistyneeltä.
"Tarkoitatteko, että -- lopulta -- teille suoritettiin?" hän tiedusti.
"Juuri niin! Lopulta -- melkoisen väliajan jälkeen - sain
suorituksen", selitti Malladale. "Kerron teille, miten se tapahtui.
Luullakseni on yleisesti tunnettua, että möin timanttisen kaulaketjun
rouva Whittinghamille kolmestatuhannesta yhdeksästäsadasta punnasta,
ettei hänen minulle antamaansa maksuosoitusta pankissa lunastettu,
että hän katosi, vieden ketjun mennessään ja ettei hänestä kuultu
mitään sen jälkeen, kun hän pääsi karkuun Hannafordilta. Mutta kaksi
vuotta sitten, siis kahdeksan vuotta hänen katoamisensa jälkeen,
sain eräänä päivänä New Yorkin leimalla varustetun kirjeen. Se
sisälsi postipaperi-arkin, johon oli kirjoitettu joitakuita sanoja
ja muutamia numeroita. Se on minulla tallella vieläkin, ja näytän
sen teille." Jalokivikauppias meni vierashuoneensa nurkassa olevalle
kassakaapille ja jonkun aikaa haeskeltuaan otti sieltä esiin paperin
ja laski sen pöydälle vieraittensa eteen. Hetherwick tarkasti
sitä uteliaana. Siinä ei ollut nimeä, ei osoitetta, ei päiväystä;
ei näkynyt muuta kuin, kuten Malladale oli maininnut, joitakuita
koneella kirjoitettuja sanoja ja numeroita: --
Pääoma ....................... 3,900 p.
8 vuoden korko 5 % mukaan .... 3,560 p.
Yhteensä 5,460 p.
Mukana seuraa postilähetysvekseli 5,460 punnalle, ilmoittanette
hyväntahtoisesti vastaanotosta Lontoon _Timesissä_. --
"Kirjeessä oli, kuten siinä on sanottu, erään lontoolaisen pankin
maksettavaksi asetettu vekseli mainitulle summalle", jatkoi
Malladale. "5,460 puntaa! Teidän lienee helppo uskoa, etten aluksi
oikein kyennyt sitä käsittämään: en tuntenut ketään New Yorkissa
asuvaa henkilöä, joka olisi ollut minulle velkaa. Mutta ensimmäiset
numerot -- 3,900 puntaa -- loivat asiaan valoa, ja äkkiä muistin
rouva Whittinghamin ja menettämäni kaulaketjun. Sitten oivalsin koko
jutun -- ilmeisesti oli rouva Whittinghamia luonnistanut, hänestä oli
tullut varakas, ja hän oli kyllin rehellinen korvatakseen vahinkoni;
siinähän oli alkuperäinen saatavani ja sille kahdeksan vuoden korko.
Mutta minua hieman epäilytti ottaa rahoja vastaan -- en oikein
tiennyt, enkö siten turvaisi konnankujeen tekijää. Te, hyvät herrat,
tietystikin ymmärrätte pulmallisen asemani."
"Hm!" äänsi Hollis myöntämättä tai inttämättä vastaan.
"Mielenkiintoisempaa on, mitä teitte. Vaikka sen kai jo arvaamme",
lisäsi hän hymyillen.
"No niin, menin tapaamaan Hannafordia ja kerroin hänelle, mitä olin
saanut", vastasi jalokivikauppias. "Ja Hannaford puhui juuri niin
kuin olin arvannutkin hänen puhuvan. Hän kehoitti: 'Pistäkää rahat
taskuunne, Malladale, älkääkä hiiskuko mitään kenellekään!' Ja niin
tein!"
"Kumpikin teistä oli tietenkin varma, ettei rouva Whittingham
todennäköisesti enää näyttäisi kasvojaan Sellithwaitessa!" huomautti
Hollis. "Perin mielenkiintoista, herra Malladale. Mutta minua
kummastuttaa se, että rouva Whittingham, tai mikä hänen nimensä
nykyisin lieneekin, on Englannissa, tulkoonpa hän enää Sellithwaiteen
tai olkoon tulematta."
"Luuletteko niin?" kysyi jalokivikauppias.
"Hänen muotokuvansa on joka tapauksessa äskettäin ollut eräässä
englantilaisessa sanomalehdessä", sanoi Hollis.
"Mutta kuuluisien amerikkalaisten naisten kuvia julkaistaan Englannin
lehdissä", väitti Malladale vastaan. "Muistan useita sellaisia. Minä
arvelen, että rouva Whittingham, joka oli hyvin kaunis ja hyvin
viehättävä nainen, on lopulta matkustanut Atlantin tuolle puolen ja
mennyt naimisiin jonkun amerikkalaisen miljoonamiehen kansa! Niin
minä kuvittelin käyneen. Ja usein olen mielessäni tuuminut, mikä
hänen nimensä nyt lienee."
"Juuri sen tahdon minäkin saada selville", virkkoi Hetherwick. "Yksi
asia on varma -- Hannaford tiesi sen! Jos hän olisi elossa, niin
hän voisi ilmoittaa sen meille. Sillä olipa tuo muotokuva missä
lehdessä hyvänsä, sen ohessa oli myöskin jonkun verran tekstiä, jossa
mainittiin nimi ja julkaisemisen syy."
"Siitä voitte ottaa selkoa", huomautti Hollis.
"Juuri niin", myönsi Hetherwick, "ja siksi on minun parasta palata
Lontooseen ja käydä heti työhön käsiksi. Mutta minä olen samaa mieltä
kuin herra Hollis", hän jatkoi kääntyen jalokivikauppiaan puoleen.
"Uskon, että tämä nainen on nyt Englannissa, ja mahdollisesti
Hannaford tunsi hänen olinpaikkansa. Enkä pidä mahdottomana sitäkään,
että hän leikattuaan tämän kuvan ennen äkillistä kuolemaansa oli
kosketuksissa naisen kanssa."
"Onko teistä otaksuttavaa, että rouva Whittinghamilla oli
jonkunlainen osuus hänen murhaansa -- jos se oli murha?" kysyi
Malladale.
"Minusta se on mahdollista", selitti Hetherwick. "Tämä juttu on
monessa suhteessa omituinen. Yksi sen omituisimpia piirteitä on
seuraava. Hannaford leikkasi kuvan omia tarkoituksiaan varten
ilmeisestikään aikomatta näyttää sitä kenellekään muulle; miksi hän
jätti pois nimen ja tekstin, jotka varmastikin ovat olleet kuvan
ylä- ja alapuolella?"
"Kummallista todellakin!" vahvisti Hollis. "Mutta pianhan voitte
saada selon nimestä. Teidän on vain hankittava toinen kappale samaa
sanomalehteä."
"Kovaksi onneksi Hannafordin pojantytär ei tiedä, mikä sanomalehti se
oli", pahoitteli Hetherwick. "Hän muistaa vain sen, että Hannaford
sai lehden postitse samana aamuna, jolloin he matkustivat Lontooseen."
"Sittenkin se voidaan saada selville", intti Hollis. "Se oli jossakin
sanomalehdessä, ja siitä täytyy olla muitakin kappaleita."
Pian hän ja Hetherwick poistuivat jalokivikauppiaan myymälästä.
Hollis opasti kumppaninsa kadun poikki ja kääntyi sitten kapeaan
kujaan.
"Näytän teille miehen, joka muistaa rouva Whittinghamin paremmin kuin
kukaan muu koko Sellithwaitessa", hän selitti nauraen. "Paremmin kuin
Malladalekaan. Mainitsinhan teille, että hän ollessaan täällä asui
'Valkoisessa Karhussa'? Senjälkeen on tämän mainion hotellin koko
henkilökunta muuttunut johtajasta kengänkiilloittajaan saakka -- en
usko, että siellä on ainoatakaan sellaista miestä tai naista, joka
oli siellä kymmenen vuotta takaperin. Mutta tämän kujan toisessa
päässä on mies, joka aikoinaan oli 'Valkoisen Karhun' eteisvahtina --
Amblet Hudson on hänen nimensä -- ja jolla nykyisin on täällä perin
kodikas pikku ravintola; pistäydymme hänen luonaan. Hän on hieman
omalaatuinen mies, ja jos hänet saadaan puhelemaan niin tavallisesti
häntä kannattaa kuunnella."