Kuulustelua lähinnä seuranneiden päivien aikana lujittui Hetherwickin
mielessä yhä varmemmaksi se vakaumus, että Hannafordin muistikirjan
välistä löytyneen kauniin ja huomattavan näköisen naisen muotokuvan
leikkaamisella ja talteenpanolla oli suurempi merkitys kuin miltä
ensi silmäyksellä näytti. Hän palautti mieleensä kaikki, mitä
Hannaford oli siitä puhunut muutamina lyhyinä minuutteina ennen
äkillistä kuolemaansa. Miksi hän oli niin innokkaasti tahtonut
näyttää sitä toiselle miehelle? Aikoiko hän viedä tämän toisen
hotelliinsa nimenomaan saadakseen näyttää sen hänelle -- niin myöhään
yöllä? Miksi kuvan herättämät muistot kiinnittivät -- ilmeisesti --
niin suuressa määrin hänen mieltään ja nähtävästi huvittivat häntä?
Ja mitä oikeastaan tarkoittivat leikkeleen reunaan lyijykynällä
merkityt sanat? -- _Minun käsittelemäni kymmenen vuotta sitten!_
Millaisissa oloissa tämä nainen oli ollut Hannafordin käsiteltävänä?
Ja kuka hän oli? Kuta enemmän Hetherwick pohti, sitä varmemmaksi hän
kävi, että tämä asia oli tärkeämpi kuin minä poliisit sitä pitivät.
He eivät olleet välittäneet mitään Hetherwickin selostamasta, junassa
tapahtuneesta keskustelusta -- se, oli Matherfield sanonut, ei ollut
mitään muuta kuin entisen poliisimestarin muistelmapakinaa; vanhat
ihmiset muka mielellään puhelevat menneistä tapahtumista. Matherfield
pani merkitystä koko seikalle ainoastaan siinä suhteessa, että se
tuntui osoittavan Hannafordin jo kymmenen vuotta takaperin tunteneen
kadonneen miehen, kuka hän sitten lieneekin ollut.
Viikon kuluttua loppuun eivät poliisit olleet saaneet tästä
miehestä mitään tietoja. Ei myöskään oltu saatu vähääkään vihiä
siitä henkilöstä, jonka Ledbitter vannoi nähneensä Hannafordin
seurassa Victoria-asemalla. Lontoon etsivänosaston, Scotland Yardin,
taitavimmat miehet olivat olleet yhtä mittaa uutterassa työssä,
mutta eivät olleet saaneet mitään selville. Vain yksi henkilö
oli nähnyt edellisen miehen, senjälkeen kun hän kiiti Charing
Crossin portaille, huutaen menevänsä noutamaan lääkäriä, nimittäin
maanalaisen rautatien aseman edustalla palvelusvuorollaan oleva
poliisikonstaapeli. Hän oli huomannut miehen juoksevan asemalta
ja rientävän minkä jaloista pääsi Villierskadulle; poliisi oli
luullut häntä myöhästyneeksi matkustajaksi, joka ehätti tavoittamaan
viimeistä omnibusvaunua Thamesin rantatiellä. Siihen päättyivät
hänestä kaikki tiedot ja kaikki jäljet. Kookkaan miehen jäljille,
jolla oli isot, siniset silmälasit ja valkea kaulahuivi, ei lainkaan
päästy eikä saatu hänestä vihiäkään Ledbitterin kertomuksen lisäksi.
Ledbitter oli kuitenkin ehdottomasti luotettava todistaja ja oli
epäilemättä nähnyt Hannafordin tämän miehen seurassa. Oli niin ollen
varmaa, että Hannaford oli viimeisillä elintunneillaan ollut kahden
miehen seurassa, joita kumpaakaan ei löydetty. Hänen kuolemaansa
seuranneiden neljänkolmatta tunnin kuluessa oli vapaaehtoisesti
ilmoittautunut useita henkilöitä, jotka olivat olleet asioissa
tai puheissa Hannafordin kanssa tämän saavuttua Lontooseen. Mutta
kaikkien näiden henkilöiden kertomusten yhteisenä, merkillepantavana
piirteenä oli se, ettei kukaan heistä tiennyt mitään Ledbitterin
näkemästä pitkästä eikä Hetherwickin näkemästä nukkavieruisesta
miehestä eikä myöskään siitä salaisuudesta, joka Hannafordilla oli
mukanaan sinetöidyssä kuoressa. Tästä kuoresta oli sanomalehdissä
ollut runsaasti selostuksia -- mutta ei ilmestynyt ketään, joka olisi
tiennyt siitä mitään. Ja kun entisen poliisimestarin hautajaisista
oli vierähtänyt viikko, näytti hänen eittämätön murhansa joutuvan
niiden monien salaperäisten tapausten joukkoon, joita ei koskaan
saada selville.
Mutta Hetherwick alkoi syventyä koko sieluineen tähän juttuun, johon
hän oli niin omituisesti päistikkaa sekaantunut. Hänellä oli silloin
joutoaikaa; hänellä oli myöskin riittävästi maallista omaisuutta, ja
hän halusi paljoa enemmän tutkia alaansa sielutieteelliseltä kannalta
kuin ansaita rahaa harjoittamalla ammattiaan. Siitä hetkestä saakka,
jolloin hän oli kuullut lääkärien selvittäneen, että Hannaford oli
myrkytetty, hän tunsi, että tässä oli murhajuttu, joka hänen oli
pengottava pohjia myöten -- se kiehtoi häntä. Ja koko ajan, kun hän
mietti sitä ja sommitteli siitä olettamuksia, pyöri hänen mielessään
kuva, joka oli hänen taskussaan. Kuka oli se nainen -- ja mitä
vainaja muisti hänestä?
Eräänä aamuna Matherfieldin ohimennen pistäydyttyä Hetherwickin
asunnossa ilmoittamassa, etteivät poliisit olleet saaneet mitään
selville, pani viimemainittu äkkiä hatun päähänsä ja lähti
Surrey-kadulle. Hän tapasi Rhona Hannafordin täydessä touhussa
valmistautumassa poistumaan Matlerin hotellista. Tyttö aikoi ainakin
jonkun aikaa asua rouva Keeleyn luona. Hetherwick kävi suoraan
käsiksi asiaan, jonka tähden oli tullut.
"Haluaisin puhua siitä naisen kuvasta, joka oli isoisänne
muistikirjan välissä", hän alkoi, "ja joka nyt on minulla.
Minkälaisesta julkaisusta hän sen leikkasi? Ilmeisestikin
sanomalehdestä."
"Niin, mutta en tiedä, mistä lehdestä", vastasi Rhona. "Sen vain
tiedän, että hän sai sen postissa samana aamuna, jona tulimme tänne.
Posti saapui juuri silloin, kun olimme lähdössä asemalle. Hän työnsi
kirjeensä ja sanomalehtensä -- niitä oli monta -- päällystakkinsa
taskuun ja avasi ne junassa. Kuvan hän leikkasi matkalla Lontooseen.
Lehden hän heitti pois muiden muassa. Hänellä oli tapana ostaa paljon
sanomalehtiä ja leikata niistä muotokuvia."
"No niin -- luultavasti siitä voidaan saada selko", jupisi
Hetherwick, ajatellen ääneen. Hän vilkaisi ympäri huonetta, joka
osoitti, että Rhona oli lähtöpuuhissa. "Te aiotte siis mennä asumaan
tätinne luo?" hän huomautti.
"Jonkun aikaa -- kyllä", vastasi tyttö.
"Toivoakseni sallitte käydä teitä katsomassa", pyysi Hetherwick.
"Tämä juttu kiinnittää mieltäni peräti, ja kenties on minulla joskus
kerrottavana siitä teille jotakin."
"Se olisi meistä hyvin mieluista", sanoi Rhona. "Annan teille
osoitteen. En kuitenkaan aio olla joutilaana -- jollette tule
iltaisin, niin olen otaksuttavasti poissa kotoa."
"Minkälaista työskentelyä suunnittelette?" tiedusti Hetherwick.
"Arvelen ryhtyä kanslia- tai konttoritöihin", selitti Rhona.
"Asia on siten, että harjaannuin sellaisiin jo Sellithwaitessa.
Osaan konekirjoitusta, kirjeenvaihtoa, kirjanpitoa, ranskan- ja
saksankieltä -- minulla on varsin hyvät tiedot ja taidot."
"Älkää pitäkö minua uteliaana", virkkoi Hetherwick äkkiä. "Isoisänne
ei toivottavasti unohtanut teitä jälkisäädöksessään -- olen kuullut,
että hän oli tehnyt sellaisen."
"Kiitos!" vastasi Rhona. "Hän ei unohtanut. Hän määräsi kaikki
minulle. Nyt minulla on noin kolmesataa puntaa vuodessa --
pikemminkin enemmän. Mutta eihän minun silti pidä istua joutilaana
homehtumassa, eikö niin?"
"Hyvä!" kehui Hetherwick. "Mutta -- jospa se sinetöity
kuori löydettäisiin! Jos se kerran oli sadantuhannen punnan
arvoinen hänelle, on se sadantuhannen arvoinen hänen ainoalle
perilliselleenkin. Sitä kannattaa etsiä!"
"Löydettäneenköhän mitään?" arveli tyttö. "Koko juttu on verhottu
salaperäisyyteen, eikä minulla ole aavistustakaan sen ratkaisusta."
"Aika!" lohdutti Hetherwick. "Ja -- kärsivällisyys."
Pian hän poistui ja poikkesi Brick Courtille, jossa Kenthwaiten
asunto sijaitsi.
"Onko sinulla tärkeätä tekemistä?" hän kysyi astuessaan sisään.
"Ei mitään", vastasi Kenthwaite. "Antaa tulla vain!"
Hetherwick istuutui ja sytytti piippunsa.
"Tunnet Sellithwaiten, eikö niin?" hän virkkoi saatuaan tupakan
suitsuamaan. "Olethan samasta kaupungista?"
"Syntynyt ja kasvanut siellä ja kihloissa erään sikäläisen tytön
kanssa", vastasi Kenthwaite. "Pitäisipä tuntea! Mitä siitä?"
"Olitko siellä kymmenen vuotta sitten?" tiedusti Hetherwick.
"Kymmenen vuotta sitten. En -- paitsi loma-aikoinani. Kymmenen vuotta
sitten olin koulussa. Miksi kysyt?"
"Muistatko niiltä ajoilta mitään Sellithwaitessa tapahtunutta
rikosjuttua, johon oli sekaantunut hyvin kaunis nainen --
otaksuttavasti vastaajana?"
"En! Mutta niihin aikoihin olin enemmän kiintynyt krikettiin kuin
rikoksiin. Ajatteletko sitä naista, josta Hannaford puhui junassa
tietymättömissä olevalle vekkulille?"
"Juuri niin! Minusta tuntuu, että se on tärkeämpi seikka kuin
poliisit luulevat."
"Se ei minua ihmetyttäisi. Katsokaammepa! Hannaford puhui tästä
naisesta -- mitä hän puhuikaan?"
"Että nainen oli käynyt hänen käsiensä lävitse kymmenen vuotta
sitten."
"No niin, sehän on selvää! Jos hän kävi Hannafordin käsien lävitse
kymmenen vuotta sitten, kun viimemainittu oli poliisimestarina, niin
sen täytyi tapahtua Sellithwaitessa. Ja Sellithwaitessa täytyy olla
selostuksia, erikoistietoja ja niin edelleen."
Hetherwick nyökkäsi ja poltti äänettömänä piippuaan jonkun aikaa.
"Taidanpa lähteä käymään siellä", hän virkkoi vihdoin.
Kenthwaite tuijotti hänen ihmeissään.
"Niin kiintynytkö juttuun!" hän huudahti.
"Se on omituinen tapaus", vastasi Hetherwick. "Tahtoisin saada sen
selvitetyksi."
"No niin, sinnehän on vain neljän tunnin matka King's Crossilta",
huomautti Kenthwaite. "Ja lisäksi se on mielenkiintoinen kaupunki.
Vanha kuin vuoret ja niin uudenaikainen kuin suinkin saattaa.
Erinomainen hotelli -- 'Valkoinen karhu'. Ja sanonpa sinulle erään
seikan, tulevaiseni veli, Michael Hollis, on siellä asianajajana.
Annan sinulle hänelle osoitetun suosituskirjeen, ja hän opastaa sinua
siellä ja auttaa sinua kaikessa, missä tarvitset."
"Olet kelpo mies!" kiitti Hetherwick. "Kirjoita se!"
Kenthwaite istuutui kirjoittamaan ja ojensi sitten kirjeen
Hetherwickille.
"Mitä sinä oikeastaan koetat ottaa selville?" hän kysyi, kun
Hetherwick oli kiittänyt häntä ja nousi seisomaan poistuakseen.
"Kaikki mitä voin siitä naisesta ja sen, miksi Hannaford leikkasi
hänen kuvansa sanomalehdestä", vastasi Hetherwick. "Näkemiin! Käyn
luonasi palattuani."
Hän meni omaan asuntoonsa, sulloi matkalaukun ja ajoi King's
Crossille pohjoiseen päin lähtevälle, aikaiselle iltapäivä-junalle.
Puoli kahdeksan samana iltana hän oli Sellithwaitessa, tuulten ja
sateiden pieksämien, rosoisten kukkuloiden keskellä sijaitsevassa
kaupungissa, jossa väestö -- jos rautatien palveluskunnasta saattoi
päätellä -- puhui Hetherwickin eteläenglantilaisesta korvasta
joltakin raakalaiskieleltä kuulostavaa murretta. Mutta "Valkoinen
Karhu", johon hän pian majoittui, tarjosi kaikki ensimmäisen
luokan hotellin ylelliset mukavuudet: ruokasali, johon Hetherwick
meni heti tilattuaan itselleen huoneen, näytti olevan tungokseen
asti täynnä yleismaailmallisiin piireihin kuuluvia henkilöitä;
hän kuuli puhuttavan Euroopan useimpia pääkieliä -- myöhemmin hän
huomasi, että hänen vierastoverinsa olivat etupäässä mannermaan
liikemiehiä, ostajia, jotka aikoivat täydentää tyhjentyneitä
varastojaan Sellithwaiten suurista tavarataloista ja tehtaista.
Kaikki se oli mielenkiintoista, eikä hänen tarvinnut viettää
loppuiltaa tarkkailemalla ympäristöään yksinäisestä nurkasta, sillä
tuskin hän oli ehtinyt syödä päivällistään, kun muuan eteisvartija
tuli ilmoittamaan hänelle, että herra Hollis oli kysymässä herra
Hetherwickiä.
Hetherwick kiiruhti seurustelusaliin ja tapasi siellä noin
nelikymmenvuotiaan, hienokasvoisen miehen, jolla oli ystävälliset
silmät ja joka tuli käsi ojossa häntä vastaan.
"Kenthwaite sähkötti minulle tänään iltapäivällä, että te olitte
tulossa kaupunkiimme, ja kehoitti minua tulemaan tänne teitä
tapaamaan", sanoi vieras. "Olisin pyytänyt teitä syömään päivällistä
kanssani, mutta en päässyt pois toimistostani ennen kuin vasta nyt
ja asunkin monen kilometrin päässä kaupungin ulkopuolella. Mutta
huomenillalla --"
"Olette kovin ystävällinen", vastasi Hetherwick. "En aavistanutkaan
Kenthwaiten sähköttäneen. Hän antoi minulle teille osoitetun
suosituskirjeen, mutta sitten hän kai arveli, ettei minun pitäisi
menettää vähääkään aikaa hukkaan. Enkä menetäkään, sillä olenpa
varma, että te osaatte kertoa minulle jotakin siitä asiasta, jonka
tähden tulin tänne. Etsitään sopiva nurkkaus ja pannaan tupakaksi."
Heidän sijoituttuaan avaran tupakkasalin komeroon luki Hollis
Kenthwaiten kirjeen.
"Mistä asiasta haluaisitte tietoja?" hän kysyi. "Kenthwaite
mainitsee, että minä tunnen Sellithwaiten paremmin kuin hän -- kuten
luonnollisesti tunnenkin, olenhan monta vuotta vanhempi."
"No niin", vastasi Hetherwick. "Koetan puhua lyhyesti. Tietystikin
tunnette, mitä entiselle poliisimestarillenne Lontoossa tapahtui --
hänen äkillisen kuolemansa?"
"Kyllähän toki -- olen ainakin lukenut kaikki sanomalehdet",
myönsi Hollis. "Te olette sama mies, joka oli silloin saapuvilla
maanalaisella rautatiellä, eikö niin?"
"Kyllä olen. Ja siinä yksi syy, miksi niin kiihkeästi haluan saada
tämän salaisuuden selvitetyksi. Ei ole vähääkään epäilystä siitä,
että Hannaford myrkytettiin -- että se oli harkittu murha. Ja
jutussa on yksi piirre, jolle poliisit eivät tunnu antavan mitään
merkitystä. Mutta minä pidän sitä hyvin tärkeänä. Se koskee sitä
naista, johon Hannaford viittasi puhuessaan -- minun kuulteni -- niin
salaperäisesti kadonneelle miehelle. Hannaford mainitsi tämän naisen
käyneen hänen käsiensä välitse kymmenen vuotta sitten. Se oli siis
kai joku tässä kaupungissa sattunut tapaus. Tiedättekö siitä mitään?
Herättääkö se mielessänne mitään muistoja?"
Hollis, joka poltti sikaaria, karisti miettivänä sen pitkän tuhan
kahvikuppinsa lautasen reunalle. Äkkiä hänen silmänsä kirkastuivat.
"Se on otaksuttavasti Whittinghamin juttu", hän virkkoi. "Se sattui
noin kymmenen vuotta sitten."
"Mikä juttu se oli?" kysyi Hetherwick. "Oliko siinä nainen mukana?"
"Oli -- ilmeisesti seikkailijatar, joka saapui Sellithwaiteen noin
kymmenen vuotta takaperin ja viipyi täällä vähän aikaa, asuen
tässä samassa hotellissa", selitti Hollis. "Onpa omituista, etten
nähnyt häntä kertaakaan! Mutta hänestä puhuttiin kylläkin paljon --
joskus. Hän tuli tänne 'Valkeaan Karhuun' yksin mukanaan runsaasti
matkatavaraa ja ilmeisesti hyvissä rahavaroissa. Hän kuuluu olleen
hyvin kaunis, kahdeksankolmatta tai kolmenkymmenen vuoden ikäinen
nainen, ja häntä pidettiin jonkun verran huomattavaan asemaan
kuuluvana; hän täisikin itse esittäytyä aatelisena rouvana. Hän
suoritti hotellilaskunsa ehdottoman täsmällisesti joka lauantaiaamu.
Hän kulutti hyvän joukon rahaa, tehden ostoksia kaupunkimme parhailta
kauppiailta, ja maksoi aina käteisellä. Lyhyesti sanoen hän hankki
itselleen varsin hyvän luoton. Eikä kukaan luottanut häneen enemmän
kuin etevin täkäläinen jalokivikauppias Malladales. Hän osti tältä
paljon jalokiviä, mutta ne hän aina suoritti maksuosoituksilla. Ja
lopuksi hän joutui selkkauksiin erään Malladalen kanssa tekemänsä
kaupan johdosta."
"Ja Hannafordin käsiin!" tokaisi Hetherwick.
"Hannafordin käsiin, joutui kuin joutuikin", vahvisti Hollis.
"Se kävi tähän tapaan. Hän oli, kuten äsken mainitsin, tehnyt
koko joukon ostoksia Malladalelta, jolla, sen voin vakuuttaa, on
ensiluokkainen liike tämän seudun rikkaiden kauppasuuruuksien
joukossa. Heidän kauppansa eivät kuitenkaan aluksi koskaan
nousseet suuremmiksi kuin sataan tai pariin sataan puntaan.
Maksuosoitukset kelpoitettiin pankeissa kylläkin. Hänen tapanaan
oli suorittaa erään manchesterilaisen pankin kaavakkeille
kirjoitetuilla maksuosoituksilla -- Manchester, kuten tiedätte,
on vain viidenkymmenenviiden kilometrin päässä täältä. Kun hänen
ensimmäiset maksuosoituksensa aina suoritettiin, ei Malladale
välittänyt ottaa selkoa hänen vakavaraisuudestaan; häneen kuten
kaikkiin muihinkin oli nainen tehnyt perin edullisen vaikutuksen.
No niin, lopuksi nainen teki Malladalen kanssa suuren kaupan.
Malladalella oli varastossaan hyvin kaunis timanttinen kaulaketju.
He hieroivat kauppaa kauan; Malladalen mukaan he tinkivät hinnasta
kelpo tavalla. Vihdoin he sopivat siitä -- hän luovutti sen
naiselle kolmestatuhannestayhdeksästäsadasta punnasta. Nainen antoi
hänelle maksuosoituksen mainitulle rahamäärälle ja poistui, vieden
kaulaketjun mukanaan."
"Ohoo!" huudahti Hetherwick.
"Juuri niin!" myönsi Hollis. "Mutta niin se kävi. Jostakin syystä
Malladale kuitenkin toimitti sen maksuosoituksen erityisen
kiireellisesti perille. Nainen antoi sen hänelle erään maanantain
iltapäivällä; seuraavan keskiviikon aamuna Malladale ensi töikseen
huomasi saaneensa sen takaisin, ja siihen oli kirjoitettu kohtalokas
huomautus sen antajan tilin ehtymisestä! Luonnollisestikin hän riensi
juoksujalkaa Valkoiseen Karhuun. Mutta arvoisa rouva Whittingham oli
kadonnut. Hän oli maksanut laskunsa, ottanut tavaransa ja poistunut
sekä hotellista että koko kaupungista myöhään maanantai-iltana.
Asemalla saatiin selville vain se, että hän oli matkustanut
viimeisessä junassa Leedsiin, josta kuten tunnettua vie useita suuria
pääratoja Englannin kaikkiin osiin. Eikä hän ollut ilmoittanut mitään
osoitetta; hän oli täällä sanonut palaavansa ennen pitkää ja käskenyt
säilyttää kirjeensä, jos niitä saapuisi, hänen palaamiseensa saakka.
Niin ollen turvautui Malladale sitten poliisiin, ja Hannaford kävi
käsiksi asiaan."
"Hän kai pääsi naisen jäljille?" virkkoi Hetherwick.
Hollis naurahti pilkallisesti.
"Hannaford pääsi hänen jäljilleen -- ja sai hänet kiinni", hän
vastasi. "Mutta hän sai täydellä syyllä käyttää äsken mainitsemaanne
sanontatapaa. Nainen meni hänen käsiensä välitse -- aivan kuten
erikoisen liukas ankerias olisi luiskahtanut -- ja pujahti tiehensä."