Molemmat naiset, sekä vanhempi että nuorempi, pysyivät rauhallisina
Matherfieldin kertoessa sanomaansa. Rhona ei virkkanut mitään. Mutta
rouva Keeley puhkesi puhumaan ponnekkaasti.
"Ei kestään ihmisestä ole milloinkaan pidetty enemmän -- joka
piirissä!" Hän huudahti. "Kuka olisi halunnut riistää häneltä hengen?"
"Juuri siitä meidän on otettava selkoa, hyvä rouva", selitti
Matherfield. "Ja minun on saatava mahdollisimman paljon tietoja
-- varmastikin voi neiti Hannaford kertoa minulle koko joukon.
Katsotaanpa, mitä tiedämme tänä aamuna kertomienne seikkojen nojalla.
Herra Hannaford on ollut Sellithwaiten poliisimestarina joitakuita
vuosia. Äskettäin hän erosi ja sai eläkkeen. Hän päätti sijoittua
asumaan Lontooseen, ja hän ja te, neiti Hannaford, tulitte Lontooseen
etsimään asuttavaksenne sopivaa taloa, saavuitte kolme päivää
takaperin ja majoituitte tähän hotelliin. Se on kai oikein? No hyvä
-- selostakaapa sitten minulle, mitä hän puuhaili viimeisten kolmen
päivän aikana! Mitä hän teki? Missä hän vietti aikansa?"
"En osaa kertoa teille kovinkaan paljoa", vastasi Rhona. "Hän
oli ulkosalla suurimman osan päivästä ja enimmäkseen yksin. Olin
hänen seurassaan kaupungilla vain kahdesti -- kerran, kun kävimme
ostoksilla, ja toisen kerran, kun pistäydyimme herra Kenthwaiten
asunnossa Templessä. Minun tietääkseni hän etsi vuokrattavaa taloa --
kävi taloasioitsijoiden luona ja niin edelleen. Hän oli kaupungilla
aamuisin, iltapäivisin ja iltaisin."
"Eikö hän koskaan maininnut teille, missä oli ollut ja keitä
tavannut?"
"Ei. Hän oli sellainen mies, joka pitää asiansa omina tietoinaan.
Minulla ei ole aavistustakaan, mihin hän meni tai keitä hän tapasi."
"Eikö hän virkkanut mitään siitä, mihin hän aikoi mennä edellisenä
iltana?"
"Ei. Hän sanoi vain, että hän lähti kaupungille ja että tapaisin
hänet täällä palatessani teatterista, johon aioin mennä rouva Keeleyn
kanssa. Me tulimme takaisin tänne kohta yhdentoista jälkeen, mutta
hän ei ollut kotona kuten tiedätte."
"Ettekö koskaan kuullut hänen puhuvan, että hänellä oli vihamiehiä?"
"Luullakseni hänellä ei ollut ainoatakaan vihamiestä koko
maailmassa. Hän oli oikein hyväntahtoinen mies, ja hänestä pidettiin
paljon niissäkin piireissä, joiden kanssa hän joutui tekemisiin
poliisimestarina."
"Eikä hänellä otaksuttavasti myöskään ollut raha-asiallisia
vaikeuksia? Eikä mitään huolia -- mitään sellaista mikä olisi
vaivannut häntä?"
"En usko, että hänellä oli minkäänlaisia huolia", vakuutti Rhona
varmasti. "Hän ajatteli todella riemumielin Lontooseen asettumista.
Mitä taas tulee rahavaikeuksiin, niin niitä hänellä ei ollut. Hän oli
hyvissä varoissa."
"Hän oli aina säästäväinen ja tarkka mies", huomautti rouva Keeley.
"Niin kyllä, varsin hyvissä varoissa -- lukuun ottamatta eläkettään."
Matherfield vilkaisi Hetherwickiin, joka oli kuunnellut tarkkaavasti
kaikkia kysymyksiä ja vastauksia. Edellisen katse tuntui kehoittavan
viimemainittua sekaantumaan puheluun.
"Mieleeni juolahti eräs seikka", virkkoi Hetherwick, kääntyen
Rhonaan. "Tiedättekö, oliko isällänne asunnon etsimisen lisäksi
mitään muita liikeasioita suoritettavina Lontoossa? Junassa häntä
katsellessani hän näytti minusta olevan toimelias, tarmokas mies eikä
suinkaan sellainen, joka luovuttuaan toimestaan jää lepäämään tyyten
toimettomana. Aikoiko hän tietääksenne ryhtyä yrittämään jotakin,
liittyä johonkin liikehommaan?"
Rhona harkitsi jonkun aikaa.
"Ei mihinkään liikeyritykseen", hän vastasi vihdoin. "Mutta eräs
seikka saattaa olla yhteydessä sen kanssa, mihin viittasitte.
Isoisälläni oli oma mielipuuhansa. Hän teki kokeita vapaa-aikoinaan."
"Minkälaisia kokeita?" kysäisi Hetherwick. Sitten hän äkkiä muisti
molempien miesten sormissa olleet tahrat, jotka hän oli pannut
merkille edellisenä yönä. "Kemiallisiako?" hän ehätti lisäämään.
"Niin, kemiallisia", myönsi tyttö kummastuneen näköisenä. "Mistä sen
tiesitte?"
"Huomasin tahroja hänen käsissään ja sormissaan", selitti Hetherwick.
"Samoin oli myöskin hänen seurassaan olleella miehellä. No niin --
entä sitten?"
"Hänellä oli pieni laboratorio puutarhassamme Sellithwaitessa",
jatkoi Rhona. "Siellä hän vietti kaikki joutohetkensä -- niin hän oli
tehnyt vuosikausia. Viime aikoina hän koetti keksiä jotakin -- en
tiedä mitä. Mutta vähää ennen lähtöämme Sellithwaitesta hän kertoi
minulle ratkaisseensa tehtävänsä, ja suorittaessaan matkavalmistuksia
ja seuloessaan papereitaan hän näytti minulle sinetöidyn kuoren,
jonka hän ilmoitti sisältävän suuren keksintönsä yksityiskohtaisen
selostuksen -- hän väitti, että siinä oli mahdollinen omaisuus
ja että hän kuolisi rikkaana miehenä. Näin hänen panevan kuoren
taskukirjansa väliin, joka hänellä oli aina muassaan."
"Se oli kai sama taskukirja, jota tarkastin viime yönä", huomautti
Matherfield. "Sen välissä ei ollut sinetöityä kuorta eikä
sellaistakaan, josta sinetti olisi murrettu. Siellä oli vain
kirjeitä, kuitteja ja vähäarvoisia papereita."
"Sitä ei ole myöskään hänen muiden taskukirjojensa välissä", selitti
Rhona. "Tarkastin itse kaikki hänen tavaransa varhain tänä aamuna --
kaikki täällä olevat tavarat. Eilen se kuori hänellä varmasti oli
-- hän otti jotakin taskustaan murkinoidessamme herra Kenthwaiten
seurassa eräässä ravintolassa Fleet-kadun varrella, ja silloin näin
sen. Se oli iso, neliskulmainen kuori; hän oli vetänyt sen etusivulle
kaksi paksua, punaista viivaa, ja sen takapuoli oli runsaasti
sinetöity mustalla lakalla."
"Tapahtuiko se eilen, niinkö sanoitte?" kysyi Matherfield terävästi.
"Eilen keskipäivällä? Juuri niin! Koska se siis oli hänellä eilen
puolenpäivän aikaan eikä ollut hänen taskuissaan viime yönä eikä ole
hänen tavaroittensa seassa tässä talossa, niin on päivänselvää, että
hän menetti sen eilen sanokaamme kello kahden ja puoliyön välillä.
Mutta kenelle? Siitä seikasta on meidän otettava selkoa! Mutta
oletteko varma, ettei hän laskenut leikkiä sanoessaan, että hänen
keksintönsä saattoi olla kokonaisen omaisuuden arvoinen?"
"Aivan päinvastoin, hän oli perin tosissaan", vastasi Rhona.
"Harvinaisen tosissaan. Hän ei suostunut kertomaan minulle, mitä se
oli, eikä ilmaisemaan minulle mitään ykstyiskohtaisia tietoja --
ilmoitti vain ratkaisseensa tehtävän ja tehneensä keksinnön, jota
varten hän oli työskennellyt vuosikausia, ja sanoi, että salaisuus
oli kuoressa ja rajattoman rahasumman arvoinen. Kysyin häneltä, mitä
hän tarkoitti rajattomalla rahasummalla, ja hän vastasi: 'No niin,
ainakin satatuhatta puntaa -- ajan mittaan'."
Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa; koko seurue vaikeni.
"Ah!" äänsi Matherfield vihdoin. "Salaisuus, joka on sadantuhannen
punnan arvoinen -- ajan mittaan. Siihen on syvennyttävä -- perin
pohjin. Mitä arvelette, herra Hetherwick?"
"Niin", vastasi Hetherwick. "Teillä kai ei ole aavistustakaan siitä,
oliko isoisänne ryhtynyt toimenpiteisiin esittääkseen keksintönsä
tarjolle -- tai aloittanut keskusteluja sen myymisestä? Eikö! No,
voitteko sanoa, minkälaisen talon isoisänne olisi halunnut vuokrata
Lontoosta? Tarkoitan, kuinka suuren vuokran hän olisi ollut valmis
maksamaan."
"Siihen voin minä vastata", puuttui rouva Keeley puheeseen. "Hän
mainitsi minulle tahtovansa hyvän talon -- todella hyvän -- sopivassa
esikaupungissa, ja hän oli valmis maksamaan vuosivuokraa aina
kolmeensataan puntaan saakka."
"Aina kolmeensataan puntaan vuodessa", kertasi Hetherwick. Hän ja
Matherfield vilkaisivat toisiinsa merkitsevästi. "Näyttää siltä kuin
hän olisi ollut varma melkoisista tuloista tai kuin hän jo olisi
muuttanut keksintönsä rahaksi tai olisi ollut varma voivansa tehdä
sen."
"Juuri niin", myönsi Matherfield. "En tietystikään tunne vainajan
varallisuussuhteita, mutta hänen eläkkeensä suuruuden tiedän --
ja kolme sataa puntaa vuodessa on -- aika paljon! Hm! Meidän on
koetettava saada selko siitä sinetöidystä kirjekuoresta."
"Minusta tuntuu, Matherfield", huomautti Hetherwick, "että meidän on
ennen kaikkea saatava selville, missä Hannaford liikkui viime yönä
sen jälkeen, kun hän lähti tästä hotellista, siihen saakka, kun hän
kuoli junassa."
"Siihen työhön on jo käyty käsiksi", vastasi Matherfield. "Meillä
on kokonainen pieni armeija liikkeellä. Mutta koska tarvitsemme
kaiken sen avun, jonka voimme saada, aion hälyttää myöskin
sanomalehtimiehet, herra Hetherwick, sillä sanomisto on aina
suuriarvoinen tällaisissa seikoissa, ja jos neiti Hannafordilla on
viime aikoina otettu valokuva isoisästään, niin pyydän sitä häneltä
lainaksi, jotta se voitaisiin julkaista lehdissä. Saattaahan sen
tuntea joku sellainen, joka viime yönä näki vainajan jonkun muun
seurassa."
Rhonalla oli vähää ennen Sellithwaitesta lähtöä otettu valokuva,
jossa vainaja oli siviilipuvussa, ja hän antoi Matherfieldille sitä
muutamia kappaleita. Se ilmestyi samana iltana _Meteorissa_ ja muissa
iltalehdissä ja seuraavana aamuna eräissä päivälehdissä. Senjohdosta
saapui muutamia tunteja myöhemmin kuulusteluun muuan mies, joka
varmasti vakuutti nähneensä Hannafordin aikaisin murhailtana. Hänen
ilmestymisensä oli ainoa huomattava piirre näissä tutkintotuomarin
suorittamissa välttämättömissä alkuvalmistuksissa; ennen hänen
esiintymistään ei ollut käynyt ilmi mitään, mitä Hetherwick ei jo
olisi tietänyt. Hän oli itse ollut todistamassa; häntä kummastutti
jonkun verran, ettei tutkintotuomari eivätkä poliisit kiinnittäneet
kovinkaan suurta huomiota hänen naisen muotokuvaa koskevaan
selostukseensa; he näkyivät pitävän Hannafordin huomautuksia pelkkinä
puheliaina muisteloina jostakin rikollisesta. Myöskin Rhona oli
esiintynyt, toistaen kaikki, mitä oli kertonut Matherfieldille ja
Hetherwickille Malterin hotellissa: poliisien ja tutkintotuomarin
mielestä olivat kadonnut sinetöity kuori ja sen sisältämä salaisuus
hyvin tärkeä tekijä jutussa. Sitten olivat molemmat lääkärit
asiantuntijoina antaneet lausuntonsa kuoleman syystä -- se oli
supistunut varmaksi selitykseksi, että Hannaford oli kuollut jostakin
hienosta myrkystä, mutta täsmällisten yksityiskohtien esittäminen
siirrettiin seuraaviin kuulusteluihin, jolloin asiantuntijat voisivat
selostaa lähemmin tutkimuksensa tuloksia, ja kuulustelunpitäjä oli
julistamaisillaan, että jatkokuulustelu tapahtuisi kahden viikon
kuluttua, kun todistaja-aitioon opastettiin mies, joka oli tullut
saliin ja keskustellut viranomaisten kanssa; hänen kertomuksensa
sisälsi paljon valaisevia tietoja, mutta oli samalla omiaan tekemään
tapauksen yhä salaperäisemmäksi.
Tämä mies oli hyvin kunnioitettavan näköinen, keski-ikäinen
henkilö, joka ilmoitti nimekseen Martin Charles Ledbitter, olevansa
vakuutuskonttorin johtaja Westminsterissä ja asuvansa Suttonissa,
Surreyssa. Hänen tapansa oli, hän kertoi, matkustaa joka ilta
Victoria-asemalta Suttoniin seitsemän ja kahdenkymmenen junassa.
Tavallisesti hän saapui Victoria-asemalle vähää ennen seitsemää ja
nautti lasin teetä ravintolassa. Niin hän teki myöskin toissa iltana.
Hänen juodessaan teetään tarjoilupöydän ääressä astui saliin vanhahko
mies, asettuen seisomaan lähelle häntä; hän uskoi, että tämä mies oli
epäilemättä juuri sama, jonka kuva oli ollut joissakuissa edellisen
illan ja sen aamun lehdissä. Hän oli siitä ehdottoman varma. Hän
oli ensinnäkin pannut merkille miehen tahraiset sormet, kun tämä
otti käsiinsä tilaamansa lasin wiskyä ja soodaa; samalla häntä oli
ihmetyttänyt ristiriita miehen sormien ja hienon yleisvaikutelman
ja tamineiden komeuden välillä. Samoin hän oli huomannut miehen
kultanuppisen kävelykepin, jonka nuppi oli kruununmuotoinen. He
olivat seisoneet vierekkäin muutamia minuutteja; sitten oli mies
poistunut. Minuutin tai parin perästä hän oli nähnyt miehen uudelleen
-- tällä kertaa kirjamyymälän oikealla sivustalla, ilmeisesti
odottamassa jotakuta henkilöä.
Tässä kohdassa alkoi kertomus todella käydä mielenkiintoiseksi;
kaikki salissaolijat jännittivät silmiään ja korviaan, kun
kuulustelija teki suoran kysymyksen:
"Odottamassa jotakuta? Näittekö hänen kohtaavan jonkun henkilön?"
"Näin!"
"Kertokaa näkemänne!"
"Kaikki kävi näin. Kun lähestyin kirjamyymälää ostaakseni iltalehden,
seisoi ravintolassa näkemäni mies lähistöllä. Hän katseli
ympärilleen, mutta piti etupäässä silmällä asematoimistojen ja
junasiltojen väliselle laajalle aukeamalle vieviä käytäviä. Kerran
tai pari hän vilkaisi kelloonsa. Asemakello oli silloin noin kymmenen
minuuttia yli seitsemän. Mies näytti kärsimättömältä ja liikkui
rauhattomasti sinne tänne. Menin hänen ohitseen kirjamyymälälle.
Kun käännyin palaamaan takaisin, seisoi hän muutaman metrin päässä
minusta pudistaen erään toisen miehen kättä. Heidän kättelytavastaan
päättelin, että he olivat vanhoja ystävyksiä, jotka eivät kenties
olleet tavanneet toisiaan vähään aikaan."
"Oliko heidän tervehdyksensä sydämellinen?"
"Minä nimittäisin sitä sydämellisyyden tuhlaamiseksi."
"Osaatteko kuvata toista miestä?"
"Voin kuvata, minkälaisen yleisvaikutuksen he molemmat tekivät.
Vastatullut oli pitkä mies, pitempi kuin Hannaford, mutta ei niin
vankkarakenteinen. Hänellä oli ulsterikankainen päällystakki,
jossa oli vyö takana ja jonka väri oli joko hyvin tumman sininen
tahi musta. Päässä hänellä oli silkkihattu, uusi ja kiiltävä.
Minusta hän näytti komeasti puetulta -- hienot kengät ja käsineet
ja niin poispäin -- ymmärrättehän, nopealla silmäyksellä saatu
yleisvaikutelma. Mutta hänen kasvonpiirteistään en osaa sanoa mitään."
"Miksi ette?" tiedusti kuulustelija.
"Koska hänellä ensiksikin oli tavattoman isot, siniset silmälasit,
jotka täydelleen verhosivat hänen silmänsä, ja koska toiseksi hänen
kaulansa ja leukansa ympärille oli kiedottu paksu, valkea kaulaliina,
joka samalla peitti hänen kasvojensa alaosan. Hänen hattunsa lierin
ja takkinsa kauluksen välin täyttivät kaulahuivi ja silmälasit
kokonaan!"
Kuulustelija oli pettyneen näköinen. Hänen mielenkiintonsa todistajaa
kohtaan tuntui haihtuvan.
"Huomasitteko mitään muuta?" kysyi hän.
"Vain sen, että vastatullut tarttui Hannafordin käsivarteen ja
että he lähtivät astelemaan vasemman puoliseen eteissaliin päin,
ilmeisesti keskustellen vakavasti keskenään. Sen jälkeen en heitä
enää nähnyt."
"Lopuksi haluaisin tehdä teille vielä yhden kysymyksen", virkkoi
kuulustelija. "Sanoitte olevanne varma siitä, että sanomalehdissä
julkaistu kuva oli Victoria-asemalla näkemänne miehen. Oletteko
nähnyt vainajan ruumiin?"
"Olen. Poliisit veivät minut sitä katsomaan, kun ilmoittauduin
todistajaksi."
"Ja tunsitte sen näkemänne miehen ruumiiksi?"
"Aivan varmasti! Siitä ei mielessäni ole pienintäkään epäilystä."
Viittä minuuttia myöhemmin oli jutun jatkokäsittelyn päivä määrätty,
ja ne, joita asia lähimmin koski, keräytyivät ryhmäksi tyhjentyvässä
salissa, keskustellen äskeisen todistajan kertomuksen johdosta.
Matherfield oli miltei riemastuneen toiveikas.
"Tämä on jo parempaa, paljon parempaa!" hän selitti, hykerrellen
käsiään, ikäänkuin odottaen voivansa kouraista niillä jotakuta. "Nyt
tiedämme, että Hannaford sinä iltana kohtasi ainakin kaksi miestä. On
helpompi löytää kaksi kuin yksi!"
Rhona, joka oli saapunut kuulusteluun Hetherwickin saattamana, näytti
kummastuneelta ja kysyi: "Kuinka niin?"
"Herra Hetherwick käsittää sen", vastasi Matherfield nauraen. "Hän
selittää sen teille."
Mutta Hetherwick ei virkkanut mitään. Hän vain aprikoi -- yhäti
aprikoi -- kukahan oli se nainen, jonka muotokuva oli hänen
taskussaan.