II

Vainiolla kellertävä vilja välkkyi ja lainehti tuulessa. Apila

täytti ilman huumaavan makealla tuoksullaan. Maa huokui lämpöä,

auringon säteet tuikkivat kuin timanttineulat ilmassa ja keveät

varjot leikkivät metsänreunassa. Käki kukahteli harvakseen ikäänkuin

ihmetellen itsekin, että keväällinen rakkaus houkutteli laulamaan

vielä keskikesälläkin.

Saima seurasi vanhaa, poljettua polkua, joka kiemuroi peltojen

poikki, heinäsarkojen halki suoraan rantaa kohti. Hän upotti itsensä

valon ja tuoksujen mereen, yksinäisyyteen ja linnunlauluun.

Tämä on riemua ja ihanuutta!

Hän heittihe pehmeään, viileään ruohoon polulle, sulki silmänsä,

risti kätensä ja palveli hengessään ympäristöään. Maakin tuoksui

ja huokui viileyttä hänen kuumaan ruumiiseensa. Kädet ristissä

niskan takana hän katseli taivaanlakea, lentävien, utuisten pilvien

vauhtia ja heiluvia puitten latvoja. Ja hän oli itse kuin pieni,

kiinteä piste suunnattomalla pinnalla, maahan liittyneenä kaikkeuden

hiukkasena, katseleva, kyselevä...

-- Kuka? Hän hypähti polvilleen, oli tuntenut maan heikosti jymisevän

lähenevistä askelista.

Polkua astui mies, kirves olalla, vaatteiltaan maamies, kasvoiltaan

--? Saima ei päässyt selville, mitä hän oli kasvoiltaan, näki vain

terveen, soman suun ja sen ympärillä hennot viikset, leveät hartiat

ja kaksi suoraa jalkaa hiukan erillään toisistaan, kun hän pysähtyi.

-- Kuka te olette? kysyi Saima ensiksi ojentaen kätensä miehelle.

-- Olenhan vaan -- sanoi mies hymyillen, vaan ei ennättänyt sanoa

nimeänsä, ennenkuin Saima huudahti:

-- Yksi kuudesta, minä arvaan: Olli, eikö niin?

Mies nyökkäsi: Kuusihan meitä on, ja minä olen Olli, mutta kuka te

olette? sanoi Olli levittäen silmänsä suuriksi. Kirves oli yhä hänen

olallaan, kun hän seisoi hajasäärin Saimaa katellen.

-- Minä olen Saima. Sen Vanhan Viisaan holhokki kaupungista. Joko

tunnette?

-- Tunnen. Tervetuloa! Olli laski kirveensä maahan.

Metsästä kuului kiihkeää koiran haukuntaa ja pellon rajaan juoksi

vasikoita, lampaita ja muuta karjaa.

-- Ovatko ne vihaisia? kysyi Saima pelokkaana.

-- Muu, muu, ne ovat kauhean vihaisia! pelotteli Olli, jonka silmissä

kiilui veitikkamaisuus.

-- Narraatte!

-- Ette suinkaan te pelkää?

-- En, en minä pelkää, sanoi Saima asettuen uuden tuttavansa taa niin

lähelle kuin suinkin taisi ja piteli hänen paidanhihastaan kiinni.

Silmät seurasivat laukkaavia elukoita, ja kun ne jälleen hävisivät

metsään, nauroi Saima seuralaiselleen:

-- Enkös ollut rohkea? En juossut pakoonkaan.

-- Minnekäs jänö juoksee, kun on pää pensaassa! Ollin naama oli

niin ärsyttävän veitikkamainen, että Saiman täytyi hutaista häntä

huivillaan poskelle.

-- Nyt jänis kuitenkin juoksee. Ottakaa kiinni, jos saatte! huusi hän

juostessaan rantaan.

Olli antoi hänen päästä vauhtiin ja kapaisi perästä.

Saima juoksi hyvin, keksi veneen rannalla, melkein kokonaan vedessä,

työnsi sen järvelle sellaisella vauhdilla, että se ponnahti kauas

rannasta Saiman potkaistessa ja siihen hypähtäessä.

-- Ähä, piti, piti! huusi hän hengästyneenä Ollille.

-- Ei ole vielä laulun loppu. Teillä ei ole airoja, mutta minulla on.

Olli työnsi toisen veneen järvelle.

-- Jaa, jaa, jänis on typerä elukka, joutuu ansaan. Viekää minut

rantaan, mutta päästäkää sitten vapaaksi. Minä aion mennä järveen

ja upottaa sinne kaiken kaupunkilaisuuteni ja tulla sitten uutena

ihmisenä asumaan teidän kattonne alle.

Olli nosti lakkiaan muuttuen vakavaksi.

-- Näkemiin! Hän otti kirveensä rannalta ja lähti astumaan kotiin.

Saima istui kauan aikaa Ollin rannalle vetämässä veneessä, tuijotti

kimaltelevaa järven pintaa, missä kalat tavottivat hyttysiä ja

pyräyttivät eteneviä renkaita.

Saima ei nyt kuitenkaan nähnyt tuota, näki vain oman itsensä Ollin

edessä, sitten kaupunkilaiselämänsä ja taas tien pelloilla ja

niittypolun ja nyt -- --

-- Ei, ei, minä olen kaikista hupsuista hupsuin!...

Hän riuhtaisi vaatteet yltään ja mulskahti veteen. Se viilsi ja

hyväili. Pohjassa kuulsi puhdas, hieno hiekka, johon veden väreet

olivat painuneet. Saima koetteli sitä jalan ja hyväili käsin,

heittihe rannalle, painoi päänsä hiekalle käsiensä päälle ja lepäsi

vedessä. Veden väreet lipoivat rintaa, hypähtivät leuvalle ja

kutittivat korvia. Saima heitteli niitä kämmenin takaisin ja nauroi

kuin lapsi.

Huu, siinä vedessä oli salaperäistä, outoa voimaa. Se pelotti näin

yksin uimassa olevaa. Se oli niin itsekästä tuo vesi, vei voimat,

huuhteli ja imi itseensä. Se ei ollut kuin maa, lempeä ja uskollinen,

aina antava, ei ottava -- niin, ottaahan se kerran!

Saima nousi virkeänä ja järkevänä vedestä, puki hitaasti ylleen ja

mietti:

Kun olen kaikki ne kuusi kohdannut, niin olen kai viisas tyttö. Tää

ensimmäinen, Olli, on minulle paljon opettanut. Mokomakin moukka

-- ei kuin Olli -- ei, hän ei ole moukka. Miksikähän se mies minua

luulee? Ehkä mustalaisen musikaksi! Saima nauroi sydämessään omia

ajatuksiaan ja meni suoraa päätä taloon.

Istuessaan kuistilla hän kuuli karjan mylvinää, ihmisten huutoja,

koirain haukuntaa, mahtavaa melua, joka monistui kallioissa, eteni

järvelle ja paisui, mitä lähemmäksi karja pääsi.

Hetken kuluttua juoksi pihaan kolme pitkää poikaa kaarikkeet kädessä.

He olivat hikisiä, hengästyneitä, tukka likistynyt otsalle, märkänä

kuin vedellä huuhdeltu, kaulus auki ja paljas rinta ruskeana kuin

paahtuneet kädet ja kasvot.

Karja oli murtautunut niitystä kylvöheinään. Härkä oli puskenut aidan

kumoon, loikannut ensimmäisenä yli ja laukannut hillitönnä karjan

edellä pitkin heinäsarkoja.

-- Taivas, siellä minä olin juuri! huudahti Saima.

-- Ei lehmät ole vihaisia! vakuuttivat pojat.

Saima hymyili ja ajatteli kauhulla kaikkia sarvipäitä. Tyytyväisyys

täytti hänen sydämensä, sillä nuo kolme märkätukkaista sankaria

eivät voineet tuottaa hänelle suuria kärsimyksiä, olivat oikeita

miehenalkuja, rohkeita ja ruskeita, uskalsivat mennä karjalaumaan!

Heissä ei ollut vähääkään tuota yhteiskoululaisten mamsellimaisuutta,

ei keppulikinttuisuutta, ei käyrävartisuutta. Eivätkä he näyttäneet

ollenkaan tarvitsevan keppihevosekseen sananratsastamista,

hiuksenhalkaisemista, ei matematiikan märehtimistä eikä muitakaan

koukkuja.

-- Kuka teistä on viidesluokkalainen? kysyi Saima.

-- Minä! sanoi vaalein sankareista. Hän oli perin Ollin näköinen.

-- Kuules nyt, pikku Olli, tule vetämään sormikoukkua! Saima tahtoi

ärsyttää poikaa hyvin tietäen, että "pikku" koskisi pojan kunniaan.

Miksi hän olikin niin Ollin näköä!

Pojat tulivat kaikki kolme, antoivat kätensä kumartaen ja sanoivat

nimensä: Heikki, Tuomo, Väinö.

Väinö jäi odottamaan Saiman eteen, sillä aikaa kun Saima pyyhki

poikien käsistä kastuneita sormiaan. Vai niin, nämä olivat

kasvatettuja poikia.

-- Tässä on sormi, Väinö, vedäppäs!

Väinö tarttui rehellisesti Saiman keskiseen, asetti paljaan jalkansa

Saiman siroa kesäkenkää vasten ja veti vakavasti. Saima tunsi

sormensa olevan kuin rautarenkaassa, veti ja veti oikein toden

perästä, mutta Väinö ei hellittänyt, puristi innoissaan sormea kuin

pihdissä. Saima parahti, luuli sormensa katkenneen, niin kipeää se

teki. Samassa Väinö hellitti.

Saima katseli ja kannatteli kipeää sormeaan ja vedet kierielivät

silmistä.

Olli oli ilmestynyt kuistille juuri silloin kun Saima parahti, katsoi

Väinöön vihaisesti ja otti Saiman sormen käteensä.

Pojat menivät pirttiin kummastellen katseltuaan mustasilmäistä tyttöä.

-- Katsokaahan, ei tämä ole poikki eikä sijoiltaan, joka nivel

liikkuu, on kunnossa. Naurakaa nyt vähän, pikkusen vaan, noin, sanoi

Olli katsoen Saimaa silmiin ja sivellen sormea.

Saima nauroi kyynelten ohella.

-- Jo päivä paistaa. Sormi kyllä paranee.

-- Te olette mainio lääkäri!

-- Kuka on sanonut, etten olekin lääkäri, sanoi Olli, yhä sivellen

sormea ja hymyillen.

-- Oikeinko totta te olette tohtori?

Olli naurahti eikä päästänyt Saiman kättä, hieroi vain hiljaa

loukkaantunutta sormea.

Saima ei vetänyt pois kättään, hänen oli hyvä olla -- turvallista,

oo, tämä oli lepoa!

Aurinko poltti hänen jalkojaan, ruusut, neilikat, liljat kuistilla

tuoksuivat huumaavasti, pääskynen puhui pojilleen räystään alla

pesässään ja kärpäset surisivat lasissa. Saiman katseet lensivät

kukasta kukkaan, siirtyivät äkkiä sormeen, jota Olli oli hieroessaan

kovemmin koskettanut, siitä Ollin rannetta myöten hitaasti ylös Ollin

leukaan, suuhun ja silmiin -- ah!

-- Minua uuvuttaa. Ei, antakaa minun -- --

Olli päästi käden ja Saima poistui. Mutta häntä ei uuvuttanut, hän

oli rauhaton, iloinen, hillittömän vallaton ja hänen huoneestaan

kuului riemuisaa laulua ja esineet nousivat huimaavaa vauhtia kopasta

tuoleille, pöydälle, seinille, laatikkoihin, ja pian hän juoksi ulos

kedolle, palasi takaisin syli täynnä niittykukkia, juoksi salit ja

kamarit, laittoi kukkia joka maljaan, sirotti akkunanpieliin ja

vei pirttiin, koristi emännän pään ja leikki ja nauroi, niin että

emäntäkin yhtyi hänen vallattomuuteensa, tavotti kiinni ja nauroi:

-- Saimakos vasta osaa! On kuin kissanpoikanen tuossa lattialla;

vanhankin pitää nauraa.

-- Kuulkaahan, äiti! -- "Äiti" sanottiin niin hyväilevällä äänellä,

että emännän sydän vavahti.

-- No!

-- Kaksi vielä kuudesta puuttuu.

-- Saimahan ei vielä ole nähnyt Aapoa ja Maunua. He ovat vajassa

höyläämässä.

-- Mitä he höyläävät?

-- Akkunalautoja.

-- Tuotako uutta taloa varten?

-- Uutta taloa varten juurii

-- Minne tämä vanha joutuu?

-- Tässä asutaan myös.

-- Kuka siinä uudessa asuu?

-- Joku pojista.

-- Miksi joku?

-- Joku ensiksi pesän perustaa. -- Saiman sydän sävähti.

-- Minä menenkin katsomaan, kuinka uutta taloa laitetaan! Saima

hypähti tanssiaskelin lattian poikki ja juoksi ulos. Keskellä pihaa

seistessään hän kuuli höylän kaapaisevan puuta säännöllisesti. Hän

lähti niinipuun vilpoisesta varjosta juosten ääntä kohti ja näki

suuressa vajassa pihan laidalla valkoisia paidanhihoja säännöllisessä

liikkeessä. Kaksi miestä kiskoi härkähöylää rosoisen laudan pinnalla.

Olli istui hajareisin hirrellä levitellen jäykkiä papereita eteensä.

-- Mitä nämä ovat? kysyi Saima tultuaan likelle.

-- Akkuna- ja ovipiirustuksia ja pilareita.

-- Siihen uuteen taloonko?

-- Uuteen taloon, sanoi Olli laskien paperin kääröön.

-- Kuka on piirustanut?

-- Minä ne olen kaavaillut, sanoi Olli ja kohotti samalla

akkunapuitetta.

Saima katsoi häneen pitkään ja epäillen.

-- Oletteko te arkkitehtikin?

-- Kuka on sanonut, etten olisi.

-- Oman talon arkkitehti.

-- Niin, oman talon arkkitehti, sanoi Olli ja nosti neliskulmaiseksi

hiotun pilarin, jonka yläpää oli veistetty kaareviksi lehdiksi. Saima

kahlasi polvia myöten höylänlastuissa, jotka kahisevina tarttuivat

kiinni kaikkialle, kiemuroivat jaloissa valkoisina ja kelluvina.

-- Kuinka täällä on hauskaa! huudahti Saima vetäen nenäänsä puiden

pihkaista hajua.

Aapo ja Maunu olivat äitinsä näköisiä, lyhyitä, jäntteriä poikia ja

Ollin rinnalla nuoria.

-- Katsokaa, tässä on valmiita pilareita ja akkunapuitteita, sanoi

Olli.

-- Pilareja? Saima taas katsoi Olliin kysyvästi.

-- Niin, kylläkin pilareja. Minä en tahdo ovia enkä monia soppia.

Pirtti pitää olla kuin metsä, avara ja korkea.

-- Se olisi ihanaa, kuin metsä, avara ja korkea! Mutta mitä sanovat

Aapo ja Maunu?

-- Me? Pojat pysäyttivät härkähöylän ja katsoivat hymyillen toisiaan,

kädet yhä höylän sarvissa.

-- Vaikk' ois mökki kuin varpusen häkki, niin ei ois' väliä mitään,

sanoi Aapo.

-- Mutta kulta se olla pitää, lisäsi Saima.

Pojat taas katsoivat toisiinsa ja alkoivat höylätä. Olli mittaili

siloisia puita ja veti kynällä ja viivaimella merkkejä, piirteli

numeroita ja sahasi.

-- Katsokaahan tuota akkunapuitetta, mitä pidätte siitä? kysyi Olli.

-- Ei minun pääni taida siinä kattoon ottaa? Saima asettui

alalaudalle seisomaan ja Olli piteli puitetta.

-- Saatte vielä kädetkin nostaa, eikä sittenkään satu, sanoi Olli.

Emäntä huuteli heitä illalliselle.

Oli jo myöhä. Vanhat harjuvaarit olivat synkistyneet ja niiden

juurella murjotti mustana tumma kuusikko.

Illallisen jälkeen Saima yritti istua hetken kuistilla, mutta väsymys

kietoi hänet pehmeisiin pauloihinsa ja hiljaisena kuin kiltti,

uupunut lapsi hän ojensi kätensä emännälle ja Ollille.

-- Hyvää yötä!

-- Hyvää yötä!

Hän nukkui ensimmäisen yönsä Kulanpään kartanossa unia näkemättä.