Pariisi kesäkuussa! Oletteko nähnyt sen säteilevine päivineen ja
leppoisine öineen, täynnä tuhansien äänten sorinaa? Pariisi kuhisevine
ihmisjoukkoineen — ja mikä kuhina sitten, kun jokainen nainen ja
jokainen mies herättää huomiota ja uusia ajatuksia! Pariisi sinisine
taivaineen ja puineen ja väreineen — ja viehätysvoimineen, joita en voi
kuvata!
Ilo on mahtava auttaja, ja viikon onni tässä lumoavassa kaupungissa oli
tehnyt ihmeitä päällikkööni ja hänen morsiameensa. Oli oikein nautinto
nähdä heitä — hymyillä välistä heille esimerkiksi seisoessa jollakin
ihanalla Louvrén rantamalla heidän huomaamatta sitä itse. Kaikki mennyt
oli joutunut taka-alalle, unohdettu; he elivät ainoastaan tulevaisuutta
varten.
Ja muuten läheistä tulevaisuutta varten. Ei ollut olemassa mitään
syytä, jonka vuoksi sitä olisi tarvinnut lykätä toistaiseksi; me
olimme kaikki tulleet yksimielisiksi siitä, että heidän oli mentävä
avioliittoon heti, ja niin pian kun se oli päätetty, jättivät naiset
meidät oman onnemme nojaan ja kuluttivat jäljellä olevat neljätoista
päivää alituisilla ompelijattarien luona käynneillä, sillä Pariisissa
täytyi morsiamella aina olla täydellinen häävarustus, olivatpa häät
kuinka yksinkertaiset hyvänsä. Mutta vihdoinkin tuli se suuri päivä,
ja kello kahdentoista aikaan vihittiin heidät ainoastaan meidän
kolmen, rouva Kemballin, hänen tyttärensä ja minun ollessa todistajina
kauniissa St. Lucasin kirkossa lähellä Boulevard Montparnassea.
Sitten oli rouva Kemballilla pienet aamiaiset asunnossaan, jonka
jälkeen emäntämme otti morsiusparilta jäähyväiset, ja hänen tyttärensä
ja minä lähdimme heidän kanssansä Gare de Lyoniin, josta he aikoivat
lähteä neljäntoista päivän ajaksi Rivieralle. Huiskutimme heille
jäähyväisiksi ja lähdimme sitten yhdessä takaisin.
»On pyhyyden loukkausta istua ajamassa katetussa vaunussa sellaisena
päivänä kuin tämä», sanoi seuralaiseni; ja luovuimme ajoneuvoistamme
kävelläksemme jalkaisin Boulevard Dideronia pitkin joelle.
»No niin, juttu on siis lopussa!» sanoi hän miettiväisenä.
»Heidän juttunsa kyllä!» huomautin minä.
»Mutta vielä on olemassa erinäisiä asioita, joita en ymmärrä», jatkoi
hän kiinnittämättä huomiotansa sanoihini.
»Vai niin!»
»Esimerkiksi, miksi he näkivät vaivaa pidättäessään hänet luonansa?»
»Sukulaisrakkauden vuoksi, ehkä?»
»Joutavia! Se oli mahdotonta. Sitäpaitsi he olivat Martignyn
vaikutuksen alaisina, ja luullakseni hän pystyi mihin rikokseen
hyvänsä.»
»Ehkä hän ajatteli, että satatuhatta olisi vain ensimmäinen suoritus
hänelle. Neiti Holladayn ollessa hänen vallassaan hän olisi kyllä
voinut toivoa saavansa lisää loppumattomiin. Ilman häntä —»
»Mitä ilman häntä?»
»No, juoni kehittyy ja kehittyy kuta enemmän sitä ajatellaan. Luulen
sen kehittyneen silläkin aikaa, kun hän oli sitä toteuttamaisillaan. En
epäile, etteikö se lopuksi olisi kehittynyt niinkin pitkälle, että hän
olisi ottanut neiti Holladayn jollakin salaperäisellä tavalla hengiltä
ja sitten olisi antanut hänen sisarensa asettua sijalle. Kukapa olisi
saanut petoksesta selvän heidän oltuaan pari vuotta ulkomailla?
Ja sitten — niin, sitten olisi neiti Holladayn sisar voinut mennä
naimisiin Fajallensa kanssa jälleen ja ruveta lepäämään rikkaudestaan
nauttien. Ja Fajallesta olisi tullut huomattu mies — hyvin huomattu
mies. Hän olisi kohonnut ja kohonnut — korkealle.»
Seuralaiseni nyökäytti päätänsä.
»_Touche_!» huudahti hän.
Kumarsin kiitokseksi; tahdoin näet oppia ranskankieltä niin sukkelaan
kuin asianhaarat sallivat.
»Frances ei kai nähnyt enää äitiänsä eikä sisartansa?»
»Ei, hän halusi mieluimmin päästä heistä.»
»Entä rahat?»
»Ne jätettiin arkkuun. Lähetin avaimen takaisin. Hän halusi niin.
Olihan äiti joka tapauksessa hänen äitinsä.»
»Tietysti; ehkäpä hän ei pohjaltaan ollut niinkään paha.»
»Sitä hän ei ollut», sanoin minä varmasti. »Mutta Martigny —»
»Oli nero. Melkein pahoittelen, että hän on kuollut.»
»Minusta on se enemmän kuin paha, se on vähentänyt elämäni harrastuksia
yhdellä.»
Olimme tulleet Austerlitzin sillalle ja pysähdyimme siinä
tahtomattamme. Allamme virtasi joki siltoineen, laivoineen, joiden
väki oli laitureilla; edessämme olevan kuvan keskellä kaukana kohosi
kirkon torni, ja kaiken tämän ylitse levisi lämmin kesäkuun aurinko.
Nojauduimme kaidetta vasten ja katselimme kaikkea sitä ihanuutta.
»Ja nyt on arvoitus ratkaistu», sanoi hän, »ja prinssi ja prinsessa
ovat naimisissa, aivankuin saduissa, joita kuulimme lapsuudessamme. Se
on hyvä loppu.»
»Kaikkiin tarinoihin», lisäsin minä.
Hän käänsi päätänsä ja katsoi kysyvästi minuun.
»On olemassa muitakin tarinoita», selitin. »Heidän tarinansa ei ole
ainoa.»
»Eikö?»
Pariisin henki — taikka ehkä se oli kesäkuun auringonpaiste — oli
mennyt vereeni, joka virtasi yhä nopeammassa tahdissa eikä ottanut
tyyntyäkseen.
»Ei, varmasti ei! Esimerkiksi toinen voisi olla se, jossa te ja minä
olisimme päähenkilöt.»
En uskaltanut katsoa häneen; voin vain tuijottaa eteeni veteen.
Hän ei liikahtanut. Muutamia silmänräpäyksiä kului.
»Se on mahdollisuus», sanoin epätoivoisena. »Mutta on olemassa syvä
juopa mahdollisen ja todellisen välillä.»
Ei mitään merkkiä vielä; olin saattanut hänet tyytymättömäksi — minun
olisi pitänyt ymmärtää se!
Mutta sittenkin rohkaisin mieleni ja loin häneen salaisen silmäyksen.
Hän seisoi katsoen alas veteen; hymy leikki hänen huulillaan, ja hänen
silmissänsä oli tavaton loiste.
»Ei aina», kuiskasi hän. »Ei aina!»