Hetkinen sen jälkeen kiiruhdimme katua pitkin siihen suuntaan kuin
notario oli meille näyttänyt. Martigny oli jo poissa näkyvistä, ja
meidän täytyi jouduttaa askeleitamme. Minulta meni pää pyörälle.
Frances Holladay ei siis ollut miljonääri-vainajan oikea tytär!
Tämä ajatus sai aikaan näkökantani perinpohjaisen tarkastuksen.
Oikeudellisesti hän oli luonnollisesti hänen tyttärensä, samoinkuin
tämä uusi havainto luonnollisesti ei voinut mitenkään vaikuttaa Roycen
tunteisiin häntä kohtaan. Mikään ei siis itse asiassa ollut muuttunut.
Hänen täytyisi seurata meitä takaisin; hänen oli palattava entiseen
elämäänsä. — Mutta minulla ei ollut aikaa miettiä kaikkea loppuun.
Olimme tulleet taas alas rantaan ja menimme vuorta kohti. Hyvän matkan
päässä meistä näin miehen kiiruhtavan samaan suuntaan — voin kuvitella
mielessäni millä tuskalla ja vaaralla itselleen. Tie alkoi nyt kohota,
ja me ponnistelimme läähättäen sitä ylös ruohoiselle kankaalle asti,
joka näytti ulottuvan penikulmittain pohjoista kohti. Edessämme oli
kaunis pieni metsikkö, josta näin talon pilkottavan.
Juoksimme sitä kohti portista ja käytävää pitkin ovelle. Se oli
suljettu, mutta sisältä kuulimme jonkun mieshenkilön kiihkeän, rajun
äänen — soinnukkaan äänen, joka oli minulle tuttu. Koetin avata ovea;
se antoi perään, ja niin tulimme eteiseen. Ääni kuului huoneesta
oikealta. Ei ollut aikaa epäröimiseen — hyppäsimme ovelle ja astuimme
sisään.
Martigny seisoi keskellä lattiaa, kirjaimellisesti kuohuen raivosta,
antaen käskyjään ja kiroten kirkuvalla äänellä naisille, jotka olivat
lymynneet huoneen etäisimpään nurkkaan. Vanhimman heistä tunsin
ensimmäisellä vilkaisulla — nuorempi — vavahdin nähdessäni hänet —
oliko se neiti Holladay? Ei, ja kuitenkin peräti hänen näköisensä.
Martigny näki heidän hämmästyneiden katseidensa suuntautuvan hänen
ohitsensa meihin ja kääntyi rajusti ympäri. Hetkisen hän näytti
kuin käärmeeltä, joka on valmis hyökkäämään — sitten näin äkkiä
hänen silmiensä kamalasti tuijottavan, hänen kasvonsa valahtivat
kalmankalpeiksi, ja tukahtuneesti huudahtaen hän kaatui taaksepäin
lattialle. Yhdessä nostimme hänet matalalle ikkunapenkille,
takaa-ajajat samoinkuin takaa-ajetutkin, irroitimme hänen kauluksensa,
hieroimme hänen käsiänsä, haudoimme hänen ohimoltansa ja teimme kaiken,
mitä voimme ajatella hänen hyväkseen; mutta hän makasi siinä vain
liikkumatonna, tuijottaen kattoon yhteenpuristetuin hampain. Viimein
Royce kumartui ja pani korvansa hänen rinnalleen. Sen jälkeen hän
oikaisi vartalonsa ja kääntyi hiljaa naisiin.
»Ei maksa vaivaa», sanoi hän. »Hän on kuollut.»
Katsoin heihin huomatakseni, oliko tapaus koskenut kovin kipeästi,
mutta heissä ei ollut mitään sellaista merkkiä. Nuorempi naisista meni
hitaasti toisen ikkunan luo ja asettui sinne hiljaa itkemään: toisen
katseen kirkasti selvä ilo.
»Siis», virkkoi hän tuolla matalalla, väräjävällä äänellä, jonka minä
niin hyvin muistin, »siis on hän sitten kuollut! Hänen petollinen,
häijy sydämensä on vihdoinkin lakannut sykkimästä!»
Royce katseli häntä kummastellen. Mutta nainen ei katsonut häneen, vaan
ikkunapenkillä olevaan kuolleeseen, vuorotellen avaten ja riuhtoen
ristiin pantuja käsiään.
»Madame Alix», sanoi Royce vihdoin, »tiedätte asiamme, meidän on
toimitettava se».
Nainen nyökkäsi.
»Tiedän, monsieur», vastasi hän. »Jollei häntä olisi ollut, niin ei
teidän olisi koskaan tarvinnut tulla tänne. Asiain tällä kannalla
ollessa autan teitä niin paljon kuin voin. Cécile», sanoi hän, kääntyen
ikkunassa olevaan naiseen, »mene noutamaan, sisaresi näiden herrojen
luo!»
Nuorempi nainen kuivasi kyyneleensä ja lähti huoneesta.
Odotimme jännittyneessä hiljaisuudessa, silmät oveen kiinnitettyinä.
Sitten kuului askelten ääntä portaista. Vielä silmänräpäys — ja hän
seisoi kynnyksellä.
Hän tuli sisään verkkaisesti, hervottomasti, hänen kalpeiden kasvojensa
näkeminen pisti sydämeeni. Sitten hän katsoi ylös ja sai nähdä Roycen
seisovan siinä. Hän veti rajusti henkeä, hänen kasvoilleen valautui
hehkuva puna ja silmät saivat äkkiä eloa ja loistoa.
»Voi, John!» huudahti hän ja horjui Roycea kohti.
Royce hypähti esiin, otti hänet käsivarsiinsa ja painoi häntä rintaansa
vasten. Ilonkyyneleet herahtivat minulle silmiin katsoessani heitä.
Loin sitten silmäyksen vanhempaan naiseen ja huomasin hänen silmäinsä
loistavan ja huultensa väräjävän.
»Olen tullut sinua noutamaan, rakkaani», sanoi Royce.
»Viekää minut täältä», nyyhkytti hän, »ennenkuin se toinen tulee!»
Tässä hän keskeytti, sillä hänen katseensa oli sattunut ikkunapenkille,
jossa »se toinen» makasi; ja kaikki väri pakeni taas hänen kasvoiltaan.
»Hän ainakin on saanut rangaistuksensa», sanoi Royce. »Hän ei voi enää
tehdä sinulle mitään pahaa, rakkaani.»
Neiti Holladay nyyhkytti avuttomasti hänen olkapäätänsä vasten, mutta
vähitellen hän tyyntyi ja vihdoin ojentautui suoraksi. Nuorempi nainen
oli tullut takaisin huoneeseen ja seisoi katsellen uteliaana häntä,
ilman jälkeäkään liikutuksesta.
»Tule, mennään!» sanoi nuori tyttö. »Meidän on lähdettävä kotiin
ensimmäisellä laivalla.»
Royce pidätti häntä.
»On tapahtunut rikos», sanoi hän pitkäveteisesti. »Meidän on pidettävä
huoli siitä, että se tulee rangaistuksi.»
»Rikos? Oh, niin, mutta minä annan heille anteeksi, rakkaimpani.»
»Rikoksen itseäni kohtaan voin ehkä antaa anteeksi, mutta on toinenkin
rikos — murha...»
»Se ei Ollut mikään murha!» puuttui puheeseen Cécile Alix kiihkeästi.
»Vannon sen, monsieur. Ymmärrätteko? Se ei ollut mikään murha!»
Näin neiti Holladayn värisevän toisen äänestä, ja Royce huomasi sen
myöskin.
»Minun täytyy viedä neiti Holladay ravintolaan», sanoi hän minulle.
»Tämä on enemmän kuin hän voi kestää — pelkään, että hän aivan sortuu.
Jääkää te tänne ja ottakaa selvä asiasta, Lester! Sitten voimme
päättää, mitä on paras tehdä.»
Niin sanoen hän vei nuoren tytön ulos huoneesta ja alas käytävää
katsomatta ainoatakaan kertaa taaksensa. Minä katselin heidän
jälkeensä, kunnes puut varjostivat heidät, ja käännyin sitten noiden
kahden naisen puoleen.
»Nyt», sanoin, »pyydän saada kuulla kertomuksen.»
»Se oli tuo tuolla, joka oli syynä kaikkeen», alkoi äiti, pannen
kätensä lujasti ristiin polvilleen, pysyttääkseen ne hiljaa. »Neljä
vuotta sitten hän tuli tänne Pariisista viettääkseen kesän täällä
— hän oli hyvin sairas — se oli hänen sydämensä. Me olimme eläneet
onnellisina yhdessä siihen asti, tyttäreni ja minä, lukuunottamatta
huoltamme siitä, ettei tyttäreni tulisi naiduksi. Niin hän tuli tutuksi
hänen kanssaan ja kosi häntä. Hän oli hyvin siivo — ei vaatinut mitään
myötäjäisiä, ja sitäpaitsi oli tyttäreni jo kaksikymmentäviisi vuotta
vanha — hänen ensimmäinen nuoruudenaikansa oli jo ohi. Mutta hän piti
tyttärestäni, ja he menivät naimisiin. Hän vei hänet Pariisiin, jossa
hänellä oli pieni teatteri, tanssisali ja sellaista — mutta sitten
hän tuli taas huonommaksi ja palasi tänne. Silloin hän sai tietää,
että minulla oli toinenkin tytär, joka oli annettu eräälle rikkaalle
amerikkalaiselle. Minä olin köyhä, monsieur», lisäsi hän puolustellen
itseään. »Ja mieheni oli kuollut...»
»Niin, madame, minä tiedän», sanoin hänelle osaaottavasti, sillä hänen
mielenliikutuksensa vaikutti minuun. Selvästi hän puhui totta.
»Niin hän kirjoitti Amerikassa oleville ystävilleen ja tiedusteli
monsieur Holladayta. Hän sai tietää — ah, hän sai tietää hänen
olevan hyvin rikkaan, miljonäärin — ja että hänen tyttärensä — minun
tyttäreni, monsieur — vielä eli. Siitä hetkestä lähtien hän oli kuin
riivautunut. Hänellä oli suunnitelmansa heti valmiina — en tiennyt,
mitä toiveita hän sille rakensi. Hän opetteli kahden vuoden ajan
puhumaan englanninkieltä ja vei meidät puoleksi vuodeksi Lontooseen
oppiaksemme sitä vielä paremmin. Päivä päivän perästä otimme tunteja
siellä — aina, aina englanninkieltä. Cécile oppikin sitä aika hyvin,
mutta en minä, kuten voitte kuulla, monsieur — minä olin liian
vanha. Niin tulimme vihdoin New Yorkiin, ja tyttäreni — tämä tässä
— lähetettiin monsieur Holladayn luo; kun minä taas sain käskyn
kirjoittaa Celestelle — mademoiselle Holladaylle. Hän tuli jo samana
päivänä, ja minä ilmoitin hänelle olevani hänen äitinsä. Victor oli
läsnä ja näytti hänelle lapseksiottokirjaa. Hän ei voinut muuta kuin
tulla vakuuttuneeksi siitä. Victor puhui hänelle kuin enkeli — oh, hän
voi tosiaankin näyttää siltä, kun tahtoi! — Hän sanoi hänelle minun
olevan köyhyydessä — hän sai hänet itkemään, ja se oli juuri mitä hän
tahtoikin. Tyttäreni lupasi antaa meille rahaa; hän oli niin kiltti
ja hellä, että sydämeni lämpeni. Silloin, juuri kun hän oli noussut
ylös lähteäksensä, tuli Cécile kotiin, itkien, nyyhkyttäen, veren
pirskottamana.»
Hän värisi ja pani kädet silmilleen.
»Mutta tehän väititte, että se ei ollut mikään murha, madame», sanoin
nuoremmalle naiselle.
»Ei se sitä ollutkaan!» huudahti hän. »Sallikaa minun kertoa teille,
monsieur! Tulin siihen suureen taloon, jonka mieheni jo oli osoittanut
minulle, menin ylös hississä, tulin konttoriin, mutta en nähnyt
ainoatakaan ihmistä siellä. Sitten menin avoimesta ovesta sisään ja
sain nähdä erään vanhan herran istuvan työpöydän ääressä. Kysyin, oliko
herra Holladay sisällä. Hän loi pikaisen silmäyksen minuun ja kumarsi
erästä toista ovea kohti. Näin, että se oli yksityiskonttori ja menin
sisään. Ovi sulkeutui perässäni. Siellä istui eräs toinen vanha herra
kirjoituspöydän ääressä ja terotti kynää.
»'Oletko se sinä, Frances?' kysyi hän.
»'Ei', sanoin minä ja astuin häntä kohti. 'Minä olen hänen sisarensa,
monsieur Holladay!'
»Hän katsahti ylös ja tuijotti minuun sellaisella kauhun ja vihan
ilmeellä, että ihan pelästyin. Samassa, ennenkuin ennätin hengähtää,
ennenkuin ennätin sanoa sanaakaan, hän tuli aivan siniseksi
kasvoiltaan, kaatui eteenpäin pöydän yli, kätensä yli, veitseen, joka
siinä oli. Minä koetin seisauttaa veren vuodon, mutta en voinut, se
virtasi vain. En tiennyt, mitä minun oli tehtävä, olin niin sekaisin;
ja mieletönnä kiiruhdin pois konttorista kotiin. Sellainen on puhdas
totuus, monsieur, uskoittepa tai olitte uskomatta.»
»Uskon teitä», sanoin, ja hän kääntyi jälleen ikkunaan salatakseen
kyyneleensä.
»Se oli silloin», jatkoi hänen äitinsä, »kun hän, tuo tuolla, sai
erään uuden ajatuksen. Ennen hän oli ajatellut ainoastaan — mitenkä
sitä kutsuisi? — kiristystä — muutamia tuhansia vain, ehkä eläkettä;
nyt se oli paljon enemmän — nyt hän tähtäsi korkeammalle. En tiedä,
mitä kaikkea hän suunnitteli. Silloin alettiin Célesteä epäillä isänsä
murhasta; hänet oli mihin hintaan hyvänsä saatava vapaaksi; sen vuoksi
hän kirjoitti kirjeen.»
»Niin», tartuin puheeseen. »Niin tosiaankin, minä ymmärrän! Jos neiti
Holladay oli vangittuna, ei hän ylettynyt häneen.»
Hän nyökäytti.
»Niin», sanoi hän; »hän siis _kirjoitti kirjeen_ oi, teidän olisi
pitänyt nähdä hänet niinä päivinä! Hän oli kuin raivoisa villipeto.
Mutta kun Céleste oli päässyt vapaaksi, niin hän ei tullutkaan
luoksemme, kuten oli luvannut. Minä näin, että hän epäili meitä, ettei
hän halunnut olla kanssamme enää minkäänlaisessa tekemisessä, niin että
Victor käski minun kirjoittamaan hänelle uuden kirjeen ja rukoilemaan
häntä tulemaan, luvaten selittää hänelle kaikki.»
Tässä vanha nainen vaikeni hetkeksi tukahuttaakseen
mielenliikutuksensa, joka uhkasi vallata hänet.
»Voi, tuntuu kauhealta, kun ajattelen sitä», jatkoi hän. »Hän tuli,
monsieur. Otimme häneltä puvun ja panimme sen Cécilen päälle. Sen
jälkeen hän ei lähtenyt huoneesta, ennenkuin vaunut tulivat ja veivät
hänet laivaan. Mitä meihin tulee, niin olimme miehen orjia — hän
määräsi kaikki mitä oli tehtävä — valmisti kaikki — suunnitteli ja
suunnitteli...»
Hänen ei tarvinnut kertoa enempää — koko salajuoni oli edessäni
selvänä — niin yksinkertainen kuin se olikin nyt, kun ymmärsin sen, ja
toimeenpantu täydellisellä taitavuudella.
»Vielä yksi asia», sanoin. »Rahat?»
Hän otti avaimen taskustaan ja antoi sen minulle.
»Ne ovat arkussa tuolla ylhäällä», sanoi hän. »Tässä on avain. Me emme
ole koskeneet rahoihin.»
Otin avaimen ja seurasin häntä yläkertaan. Jykevä tammipuinen arkku,
joka oli rautaheloilla varustettu ja jonka sivuissa vielä oli
höyrylaiva- ja tavaratoimistolaput jäljellä, oli eräässä nurkassa.
Avasin lukon. Kasa kasan päällä rahat olivat siellä sellaisina kuin
valtiopankista tullessaan. Lukitsin arkun taas ja pistin avaimen
taskuuni.
»Luonnollisesti», sanoin minä, kääntyen mennäkseni, »minun täytyy
kertoa asia seuralaiselleni. Hän ja neiti Holladay saavat päättää,
mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä. Mutta olen varma siitä, että he
ovat armeliaita.»
Molemmat naiset kumarsivat vastaamatta, ja minä menin ulos ja jatkoin
matkaani puiden välistä käytävää pitkin, jättäen heidät kuolleensa
kanssa yksin.
Mutta sitä kuollutta minä eniten ajattelin ja surin, sillä hän oli
ollut toimelias ja harvinaisen miellyttävä ihminen. Huolimatta kaikesta
olin tuntenut vetovoimaa häneen.