Olimme ylhäällä niin varhain, että hämmästytimme paksun, pienen
ravintolanisännän, kun tulimme kysymään häneltä, mitenkä me löytäisimme
syntyneiden rekisteritoimiston. Se oli aivan Rue Alphonse Karrin
varrella, selitti hän, mutta sitä ei avattaisi ainakaan kolmeen
tuntiin. Ehkä messieurs haluaisivat kahvinsa nyt? Ei, messieurs eivät
halunneet kahviansa, ennenkuin tulivat takaisin. Miten he löytäisivät
rekisterivirkailijan yksityisasunnon? Oh, hänen asuntonsa — se oli
toinen asia. Hän asui vain lyhyen matkan päässä siitä, aivan kasinon
vieressä, oikealle — meidän tarvitsi vain kysyä maitre Fingretiä —
kuka hyvänsä voisi sanoa meille, missä hän asui. Mihin aikaan voitiin
messieurs odottaa takaisin? Sitä oli mahdoton sanoa.
Lähdimme matkaamme ravintolanisännän seistessä ja tuijottaessa meidän
jälkeemme — Rue Alphonse Karria pitkin, jonka molemmilla puolilla oli
pieniä taloja alakerrassa olevine pikku puoteineen. Kolmen minuutin
kävelyn jälkeen tulimme merenpoukamaan, joka muodosti kauniin,
jopa ihanan taulun luotisuorine kallioseinineen ja iloisenvärisine
kalasumppuineen. Mutta me pysähdyimme vain luodaksemme pikaisen
silmäyksen siihen ja ohjasimme askeleemme vastapäisellä sivulla olevaa
kasinoa kohti.
»Maitre Fingret?» kysyimme ensimmäiseltä vastaantulijalta, ja hän
osoitti meille pientä taloa, joka oli puoleksi viiniköynnösten peitossa.
Koputus ovelle kutsui ulos notarion itsensä, pienen, kuivan,
teräväkatseisen ja tavattoman eloisilla, valppailla silmillä varustetun
miehen. Royce selitti asiamme jotenkin vaivaloisella ranskankielellä,
käyttäen sen ohessa avukseen monia liikkeitä — ihmeellistä miten kädet
kuitenkin voivat auttaa puhumaan! — Ja hetken kuluttua oli tuo pieni
ranskalainen ymmärtänyt, mitä hän tahtoi ja kiiruhtanut innokkaasti
noutamaan hattunsa ja takkinsa, sillä hän vainusi aulista palkkiota.
Kiitos ranskalaisen hallituksen tarkkuuden ja perusteellisuuden,
meidän ensimmäinen tehtävämme oli helppo, vaikka minun on myönnettävä,
etten tiennyt, mitä meidän oli sitten tehtävä, kun olisimme saaneet
vahvistuksen neiti Holladayn syntymäpäivään nähden. Mutta sallimus sai
päättää riitä.
Notario avasi oven, vei meidät konttoriinsa ja tarjosi meille tuolit.
Sen jälkeen hän otti syntymäluettelon vuodelta 1876. Se ei ollut mikään
lavea kirja, sillä syntyneiden luku ei Etretatissa ollut yllättävän
suuri.
»Nimi oli Holladay, luulen teidän sanoneen?» kysyi hän.
»Niin, Hiram W. Holladay», vastasi Royce nyökäyttäen päätänsä.
»Ja päivämäärä — kesäkuun 10 päivä.»
»Niin — kesäkuun 10 päivä.»
Pieni mies vei sormensa kiireesti sivua pitkin alas, meni sitten taas
takaisin ja luki pitkäveteisesti ja kummasteleva piirre huuliensa
ympärillä läpi jokaisen eri rivin. Niin hän käänsi lehden, alkoi
kauempaa takaa ja luki läpi luettelon taas, meidän istuessamme ja
katsellessamme hänen työtään. Vihdoin hän löi kirjan kiinni pienellä
paukahduksella ja katsoi meihin.
»Messieurs», sanoi hän rauhallisesti, »mitään sellaista syntymää ei ole
tänne merkitty. Olen käynyt läpi luettelon touko-, kesä- ja heinäkuun
ajalta.»
»Mutta sen täytyy löytyä sieltä!» väitti Royce vastaan.
»Sitä ei joka tapauksessa löydy, monsieur.»
»Voiko lapsi syntyä täällä ilman että se on tullut kirjoitetuksi
luetteloihin?»
»Ei, se on mahdotonta! Ei kukaan lääkäri Ranskassa haluaisi ottaa siitä
vastatakseen.»
»Suurta palkintoa vastaan kenties?» ihmetteli seuralaiseni.
»Pariisissa ehkä mahdollisesti joskus, mutta sellaisessa pienessä
paikassa kuin täällä olisin saanut kuulla puhuttavan siitä, ja
velvollisuuteni olisi ollut sekaantua asiaan.»
»Te olette siis ollut niin kauan täällä?»
»Kyllä, monsieur», vastasi pieni mies hymyillen. »Paljon kauemmin kuin
sen ajan.»
Royce kumartui häneen päin. Hän alkoi saada takaisin entisen kykynsä
ristikuulustelijana.
»Monsieur Fingret», alkoi hän totisena, »olen aivan varma siitä, että
Hiram W. Holladay ja hänen vaimonsa olivat täällä touko-, kesä- ja
heinäkuun vuonna 1876 ja että heille syntyi täällä ollessaan tytär.
Ajatelkaahan sitä — ettekö muista yhtään heitä tai mainittua tapausta?»
Pieni notario istui pari minuuttia rypistynein kulmakarvoin. Viimein
ravisti hän päätänsä.
»Se olisi ollut keskellä kuuminta vuodenaikaa, monsieur», sanoi
hän puolustellen. »Siihen aikaan on täällä paljon kansaa, ja minun
on mahdotonta tuntea heitä kaikkia. Mutta kuitenkin minusta tuntui
silmänräpäyksen tuo nimi jollakin tavoin tutulta, noin niinkuin vanha
sävel, te tiedätte, jonka on unohtanut monta vuotta sitten. Mutta se
kai oli vain kuvittelua, sillä en voi muistaa sitä tapausta, josta te
puhutte. En voi uskoa, että se olisi tapahtunut Etretatissa.»
Löytyi kuitenkin vielä eräs mahdollisuus, ja huomautin siitä Roycelle.
»Monsieur Fingret», kysyi hän, »tunnetteko ehkä erään henkilön, jonka
nimi on Pierre Bethune?»
Taas ravisti notario päätään.
»Taikka Jasper Martignya?»
»En ole koskaan kuullut kumpaakaan näistä nimistä, monsieur», vastasi
hän.
Istuimme hiljaa hetkisen epätoivossa. Olisiko sitten matkamme
Etretatiin ollut ihan hyödytön? Missä oli nyt aavistukseni? Jos olimme
eksyneet jäljiltä jo näin metsästyksen alussa, niin mitä toivoa
meillä sitten oli otuksen kiinnisaamisesta? Ja miten selittää sen
seikan, ettei neiti Holladayn syntymää ollut merkitty kirjoihin? Minkä
vuoksi hänen vanhempansa olisivat halunneet pitää sen salassa? Eikö
päinvastoin olisi ollut luonnollista, että heistä oli tärkeätä saada se
asianmukaisesti luetteloihin kirjoitetuksi?
Tunti oli kulunut; myymälät olivat avatut, ja avoimesta ovesta
haistoimme alkavan päivän elämää ja liikettä. Kansaa alkoi kulkea ohi,
kaksi ja kolme yhdessä.
»Ensimmäistä junaa kolmeen päivään odotetaan tulevaksi», sanoi pieni
notario. »Tämä on pikkukaupunki, nähkääs, messieurs. Junan tulo on
tärkeä tapahtuma.»
Taas vaivuimme hiljaisuuteen. Royce otti esiin lompakkonsa ja maksoi
palkkion. Olimme tulleet umpikujaan, salvatulle tielle, emmekä voineet
päästä pitemmälle. Näin, että notario ikävöi kahviansa. Huoaten nousin
ylös lähteäkseni. Notario meni ovelle ja katseli ulos kadulle.
»Ah», sanoi hän, »juna on jo tullut; mutta ei näytä olleen monta
matkustajaa siinä. Tässä tulee joka tapauksessa yksi, joka on tehnyt
pitkän matkan.»
Hän nyökäytti päätään jollekin, joka tuntui lähestyvän verkalleen. Nyt
hän näkyi oven ulkopuolella — hän meni edelleen — se oli Martigny!
»Tuossa hän on!» huudahdin Roycelle. »Se on Martigny! Kysykää, kuka hän
oikein on!»
Hän ymmärsi kohta ja tarttui notariota käsivarteen.
»Hän on Victor Fajolle», sanoi hän. »Hän on juuri tullut kotiin
Amerikasta ja näyttää olevan hyvin sairas, raukka.»
»Asuuko hän täällä?»
»Kyllä varmaan, vuorella aivan kaupungin yläpuolella — ensimmäinen talo
— ei voi erehtyä — keskellä metsikköä. Hän meni naimisiin madame Alixin
tyttären kanssa muutamia vuosia sitten — vaimo on pariisilainen.»
»Ja hänen vaimonsa elää?»
»Kyllä varmasti; hän tuli takaisin Amerikasta vain kolme viikkoa sitten
yhdessä äitinsä ja sisarensa kanssa. Sanotaan, että sisar on — hm,
niin...»
Ja hän teki merkitsevän liikkeen kädellään päätä kohti.
Näin Roycen kalpenevan, ja mitä minuun itseeni tulee, niin voin
ainoastaan vaivoin pysyä tyynenä. Minä tiesin, että huntu nyt
vihdoinkin nostettaisiin.
»Ovatko he kotona nyt?»
»Luulen niin», sanoi notario, katsellen häntä yhä enemmän ja enemmän
kummastuneena. »He ovat pysytelleet paljon sisällä paluunsa jälkeen
eivät tahdo antaa kenenkään nähdä — tuota sairasta. Siitä on niin
paljon puhuttu.»
»Tulkaa, meidän täytyy mennä!» huusin. »Hän ei saa tulla sinne ennen
meitä!»
Samassa välähti salama notarion silmissä.
»Odottakaa, messieurs!» innostui hän. »Yksi silmänräpäys! Vain
silmänräpäys. Nyt muistan — se oli rengas joka puuttui, mutta te olette
antanut minulle sen — Holladay, eräs miljonääri Amerikasta, hänen
vaimonsa, madame Alix — hän ei asunut huvilassa silloin, messieurs. Oh,
ei, hän oli hyvin köyhä, lapsenhoitaja — teki mitä hyvänsä ansaitakseen
vähän; hänen miehensä, eräs kalastaja, oli hukkunut ja jättänyt hänet
pitämään lapsista huolta miten parhaiten taisi. Ah, nyt muistan —
hänellä oli lapsi, joka oli muutamia kuukausia vanha.»
Puhuessaan oli hän ottanut alas erään toisen kirjan ja kuljetti
kiireesti sormeansa sivua alas — käsi vapisi innosta. Äkkiä hän
pysähtyi huudahtaen riemusta.
»Tässä se on, messieurs! Tiesin, etten voinut erehtyä! Katsokaa!»
Kesäkuun 10 päivän 1876 alla oli kohta, joka englanninkielelle
käännettynä kuului:
»Holladay, Hiram W. ja Elisabeth, hänen vaimonsa, New Yorkin
kaupungista, Amerikan Yhdysvalloista; ottaneet vastaan
Céleste Alixilta, August Alixin leskeltä, hänen tyttärensä
Célesten, viiden kuukauden vanhan. Kaikki oikeudet luovutetut
kahdenkymmenenviidentuhannen frangin suuruista korvausta vastaan.»
Royce otti kiireesti kirjan ja katsoi sen selkään. Se oli ottolasten
luettelo.