Martigny makasi kojussaan ja poltti savuketta. Astuttuani sisään hän
viittasi minua istumaan.
»Teitte hyvin ystävällisesti kun tulitte», sanoi hän tavallisella
hymyllään.
»Oli vain sattuma, että sain tietää teidän olevan laivassa», selitin
istuutuessani. »Oletteko jo parempi?»
»Luulen niin, vaikka — vaikka tämä tohtori on — kuinka te sanotte? —
oikea onnettomuuden ennustaja — sellaisiahan ne muuten ovat kaikkikin;
kuta vaarallisempi tauti on, sitä suuremmaksi paisuu heidän kunniansa,
kun ovat saaneet sen parannetuksi! Eikö niin ole? Hän on kieltänyt
minua tupakoimastakin, mutta mieluummin kuolen kuin olen ilman sitä.
Ettekö halua yhtä?» — Ja hän teki kädellään liikkeen vieressään olevaan
savukekasaan päin.
»Kiitos», sanoin valitessani niistä yhden ja sytyttäessäni sen.
»Savukkeitanne ei voi vastustaa. Mutta jos olette sairas, niin kuinka
uskalsitte lähteä tälle matkalle? Eikö se ollut varomatonta?»
»Sain äkkiä kutsun kotiin, liikeasioita, nähkääs», selitti hän
välinpitämättömänä. »Odottamatta, mutta — kuinka sanoisitte? —
välttämättömästi. Muuten tämä vuode on yhtä hyvä kuin toinenkin. Ja
minullahan oli odotettavana kokonaisen viikon lepo ja rauha tällä
laivalla.»
»Tohtori mainitsi nimenne minulle — sitä ei ollut
matkustajaluettelossa...»
»Ei.» Hän kiinnitti silmänsä minuun. »Tulin laivaan viimeisessä
silmänräpäyksessä. Se tapahtui niin hätäisesti, kuten jo sanoin.
Minulla ei ollut aikaa tilata hyttiä.»
»Se selittää asian. Niin, tohtori sanoi minulle teidän olevan vuoteen
omana.»
»Niin, en ole ollut ylhäällä koko aikana, aina matkan alusta asti. Enkä
nousekaan, ennenkuin tulemme Hovreen huomenna.»
Katselin häntä tutkivasti, kun hän sytytti tottuneella kädellä uuden
savukkeen. Hytin puolipimeässä en ollut ensin pannut merkille, kuinka
sairaalta hän näytti, mutta nyt näin mustat renkaat hänen silmiensä
ympärillä, kalpeat, veltot kasvot, vapisevan käden. Ja ensimmäisen
kerran oivalsin äkkiä, tuntien melkein kuin olisin saanut piston,
kuinka lähellä hän oli ollut kuolemaa.
»Mutta te, herra Lester», sanoi hän, »mistä johtuu, että te olette myös
matkalla Ranskaan? En tiennyt, että te tulisitte —»
»Ette», vastasin tyynesti, sillä minä älysin, että kysymys oli
välttämätön ja olinpa iloinenkin siitä, kun se antoi minulle
tilaisuuden alkaa taistelun. »Ette, sillä viime kerran kun tapasin
teidät, ei minulla ollut aavistustakaan matkustamisesta, mutta paljon
on tapahtunut sen jälkeen. Huvittaako teitä kuunnella? Onko teillä
kylliksi voimia?»
Miten nautinkaan hänen kiduttamisestaan!
»Haluan hyvin mielelläni kuulla», vakuutti hän ja muutti vähän
asentoansa, niin että hänen kasvonsa tulivat varjoon. »Luukusta tulevat
valonsäteet vaivaavat minua», lisäsi hän.
Hän ei ollut siis täysin varma itsestään; siis ei hänenkään osaansa
ollut helppo näytellä! Tämä ajatus antoi minulle uutta rohkeutta, uutta
uskallusta.
»Muistatte ehkä», aloitin, »minun kerran sanoneen, että jos minä joskus
saisin tehtäväkseni Holladayn murhajutun selvittämisen, niin ensiksi
ottaisin selvän murhaajattaresta. Onnistuin siinä jo ensimmäisenä
päivänä.»
»Ah», sanoi hän hiljaa. »Vaikka poliisi ei onnistunut! Sepä oli
todellakin ihmeellistä. Miten menettelitte?»
»Se oli pelkkä sattuma, oikea onnenpotkaus! Olin kiertämässä läpi koko
ranskalaisen kaupunginosan, talon toisensa jälkeen, kun Houston kadulta
tulin erääseen ravintolaan, Cafe Jourdainiin. Pullo parasta viiniä pani
Jourdainin kielen käyntiin; olin haluavinani huonetta, hän pudotti
ensin sanan, kaukaisen viittauksen vain, ja lopuksi sain selville
koko jutun. Näyttää siltä kuin pelissä ei olisi ollut ainoastaan yksi
nainen, vaan kaksi.»
»Vai niin?»
»Niin, ja eräs mies nimeltä Bethuny taikka Bethune taikka jotakin
sellaista. Mutta en kiinnittänyt paljon huomiotani häneen — hänellä
ei oikeastaan ole asiassa mitään tekemistä. Hän ei edes matkustanut
naisten mukana. Samana päivänä, kun lähdin ulos tiedusteluilleni sai
hän halvauskohtauksen jossakin kadulla ja vietiin sairaalaan, niin
lähellä kuolemaa, että oli epätietoista vieläkö hän lainkaan tointuisi.
Niin että hän on poissa pelistä. Jourdainit kertoivat minulle, että
naiset olivat matkustaneet Ranskaan.»
»Anteeksi», sanoi kuulijani, »mutta mistä saitte varmuuden, että ne
naiset olivat juuri ne, joita te etsitte?»
»Siitä saan kiittää toisen yhdennäköisyyttä neiti Holladayn kanssa»,
vastasin valehdellen niin taitavasti, että itseänikin hämmästytti.
»Jourdainit vakuuttivat minulle, että eräs valokuva, jonka näytin
heille, itse asiassa oli toinen hänen vuokralaisistaan.»
Kuulin hänen vetävän syvän henkäyksen, mutta hän hallitsi
ihmeteltävällä tavalla kasvojensa ilmettä.
»Todellakin?» sanoi hän. »Se oli todella hyvä keksintö. Sitä en olisi
koskaan ajatellut. Se on monsieur Lecoq'in veroista. Ja niin seuraatte
heitä Ranskaan. — Mutta kaiketikin teillä on jotakin muutakin, kuinka
sanoisitte? — varma osoite tai sellaista, herra Lester?»
Saatoin huomata palon hänen silmissänsä puolipimeässä ja olin iloinen
savukkeestani, se auttoi minua näyttämään välinpitämättömältä.
»Ei», vastasin. »Oikeastaan se on metsästystä pimeydessä. Mutta ehkä te
voisitte neuvoa minua, herra Martigny? Mistä luulisitte minun olevan
parasta tiedustella heitä?»
Hän ei vastannut pariin minuuttiin, ja minä käytin tilaisuutta
valitakseni uuden savukkeen ja sytyttääkseni sen. En uskaltanut olla
toimetonna, sillä en tohtinut kohdata hänen katsettaan; pelästyin
nähdessäni, ettei käteni ollut aivan varma.
»Se on», alkoi hän vihdoin pitkäveteisesti, »kyllä hyvin — vaikea
yritys, herra Lester. Etsiä kolmea henkilöä suuresta Ranskasta —
siinä ei juuri ole suurta toivoa onnistumisesta. Mutta luultavinta on
kuitenkin, että he ovat menneet Pariisiin.»
Minä nyökäytin.
»Niin, se oli minunkin mielipiteeni», myönsin. »Mutta tuntuu melkein
mahdottomalta saada selkoa heistä Pariisissa.»
»Ei, jos käyttää poliisin apua», sanoi hän. »Ehkäpä siinä piankin
onnistuisitte, jos pyytäisitte poliisia auttamaan teitä.»
»Mutta, paras herra Martigny», väitin, »minun on mahdotonta pyytää
poliisin apua. Neiti Holladay ainakaan ei ole tehnyt mitään rikosta.
Häntä on hyvin yksinkertaisesti haluttanut matkustaa ilmoittamatta
siitä meille.»
»Sallikaa minun sitten sanoa, herra Lester», huomautti hän pienellä
ivanvivahduksella, »että en oikein voi käsittää huolehtimistanne hänen
suhteensa».
Minä huomasin tehneeni tyhmyyden; minun oli meneteltävä varovammin.
»Aivan niin yksinkertaista ei se kuitenkaan ole», sanoin. »Viime
kerran, kun näimme neiti Holladayn, hän sanoi olevansa sairas ja
että aikoi lähteä maa-asuntoonsa lepäämään. Mutta sen sijaan, että
lähtisi sinne hän matkusti Ranskaan ilmoittamatta siitä kenellekään —
niin, tekipä hän vielä kaikkensa, ettei häntä löydettäisi. Sellainen
menettely tuntuu niin ylimieliseltä, että me katsomme velvollisuutemme
vaativan ottaa selon, miten asian laita on. Sitäpaitsi hän sai
satatuhatta dollaria puhdasta rahaa meiltä kaksi päivää ennen
matkustamistaan.»
Näin hänen kääntelehtivän levottomana vuoteellaan; etuni ei siis ollut
aivan pieni. Eipä mikään ihme, että hän hermostui näiden salaisuuksien
paljastumisesta, jotka eivät olleet mitään salaisuuksia.
»Ah», sanoi hän hiljaa, ja vielä kerran »ah! Niin, näyttääpä vähän
ihmeelliseltä! Mutta jos olisitte odottanut kirjettä, niin ehkä —»
»Otaksutaan, että olisimme odottaneet, eikä olisi tullut mitään
kirjettä — otaksutaan, että juuri tämän odotuksen vuoksi tulisimme
liian myöhään?»
»Liian myöhään! Liian myöhään mihin, herra Lester? Mitä te sitten hänen
puolestaan pelkäätte?»
»En tiedä», vastasin, »mutta jotakin — jotakin! Emme missään tapauksessa
voisi vastata asiasta viivyttelemällä.»
»Ette», myönsi hän, »ehkä ette! On kyllä oikein, että tiedustelette.
Toivotan teille onnea — olisi ollut hupaista, jos olisin voinut itse
auttaa teitä; tuossa jutussa on niin paljon, mikä kiinnittää mieltäni;
mutta pelkään, että se on mahdotonta. Minun täytyy saada lepoa — minun,
jolla on niin paljon liikeasioita vaatimassa kaiken huomioni ja niin
vähän halua lepoon! Eikö se ole kohtalon ivaa?»
Ja hän veti huokauksen, joka epäilemättä oli paikallaan.
»Aiotteko matkustaa Pariisiin?» kysyin.
»En, en heti. Hovressa tapaan minä asiamieheni ja toimitan liikeasioita
hänen kanssaan. Sitten haen jonkun rauhallisen paikan rannikolta ja
lepäilen siellä.»
— Niin, — ajattelin itsekseni, ja se säpsähdytti minua — Etretatiin! —
Mutta en uskaltanut lausua sitä sanaa.
»Kirjoitan teille, kun olen saanut vähän asioitani järjestykseen. —
Missä otatte asuntonne Pariisissa?»
»Sitä emme ole vielä päättäneet», vastasin.
»Me?» toisti hän.
»Niin, enkö ole vielä puhunut sitä teille? Herra Royce, nuorempi
päällikköni, on mukanani — hän on ollut vähän heikko, ja hänen myöskin
tarvitsee levätä.»
»Samantekevä, missä asutte», sanoi hän. »Kirjoitan teille _poste
restante_. Olisi hauska, jos te ja ystävänne tahtoisitte tulla
tervehtimään minua, ennenkuin palaatte Amerikkaan.»
Hänen äänessään ilmeni kohteliaisuutta, sydämellisyyttä, joka melkein
teki minut aseettomaksi. Sellainen paatunut konna! Ihan teki pahaa
etten voinut olla hyvä ystävä hänen kanssaan, niin suurta iloa minulle
oli hänen seurastaan.
»Meille olisi suuri ilo, jos saisimme tulla», vastasin, vaikka tiesin
hyvin, että tarjousta ei tultaisi koskaan käyttämään. »Olette hyvin
ystävällinen.»
Hän teki torjuvan liikkeen kädellään ja antoi sen sitten pudota
väsyneenä alas vuoteelle. Ymmärsin, että hän halusi jäädä yksin. Ja
itse olin myöskin valmis menemään; olinhan saavuttanut kaiken, mitä
olin voinut toivoa saavuttavani; jos en jo nyt ollut riistänyt häneltä
epäilyksiänsä, niin en voisi sitä koskaan tehdä.
»Väsytän teitä», sanoin ja nousin kiireesti. »Olen tehnyt hyvin
ajattelemattomasti!»
»Ei», väitti hän vastaan; »ei!» Mutta hänen äänensä oli melkein
kuulumaton.
»Niin, parasta on, että menen», sanoin. »Suokaa anteeksi minulle!
Toivon teidän pian paranevan!»
Ja minä menin ulos ja suljin oven perässäni, hänen kiittäessään minua
kuiskaavalla äänellä.
Vasta iltapäivällä sain tilaisuuden kertoa neiti Kemballille Martignyn
kanssa tapahtuneen keskusteluni yksityiskohdat. Hän kuunteli kunnes
olin lopettanut; sitten hän katsoi hymyillen minuun.
»Mistä johtui, että muutitte mieltänne?» kysyi hän.
»Seikkailunhalu kiusasi minua, nehän ovat teidän omia sanojanne.
Ajattelin, että voisin mahdollisesti johtaa Martignyn harhateille.»
»Ja luuletteko siinä onnistuneenne?»
»En tiedä», vastasin epäröiden. »Ehkä hän näki lävitseni.»
»En luule hänen olevan yli-inhimillisen. Olen varma, että esiinnyitte
hyvin.»
»Huomenna saamme nähdä!» sanoin.
»Niin, ja teidän on jatkettava teeskentelyä viimeiseen asti. Muistakaa,
että hän vakoilee teitä! Hän ei saa nähdä, että seuraatte junalla
Etretatiin.»
»Teen parastani», sanoin.
»Älkääkä tehkö mitään vuoria multakasoista! Olette epäillyt itseänne
tarpeettomasti, nähkääs. Niin vaatimaton ei pidä olla.»
»Olenko minä mielestänne liian vaatimaton?» kysyin heti valmiina
todistamaan asian olevan päinvastaisen.
Mutta luultavasti hän näki silmäini loisteen, sillä hän oikaisi melkein
huomaamatta sanansa.
»Vain muutamissa tapauksissa», virkkoi hän; ja minä olin vaiti.
Ilta kului ja viimeinen päivä tuli.
Kohta aamiaisen jälkeen alkoi näkyä maata — Cap La Haguesin korkeat
kalliot — alussa epäselvinä, mutta verkalleen kohoten sen mukaan kuin
me liu'uimme lahteen, Hovren talojen katot kaukana edessämme.
Seisoin laivan reunakaiteen luona neiti Kemballin vieressä, täynnä
ajatuksia lähellä olevasta erostamme, kun hän äkkiä kääntyi minua kohti.
»Älkää unohtako Martignya!» varoitti hän minua. »Eikö olisi parasta
tavata häntä uudelleen?»
»Ajattelin odotella siksi kun tulemme maihin», sanoin minä.
»Sitten voin auttaa häntä pois laivasta ja katsoa, että hän pääsee
onnellisesti ja hyvin asemalta. Hän on liian sairas ollakseen erittäin
vilkasliikkeinen. Ei mahtaisi olla erittäin vaikeata päästä nyt hänestä
pakoon.»
»Ei, mutta olkaa varovainen! Hän ei saa epäillä, että aiotte matkustaa
Etretatiin. Mutta katsokaahan tuota taloryhmää tuolla kaukana? Eikö se
ole ihana?»
Se oli ihana korkeine, punaisine kattoineen, keltaisine päätyineen
ja raitaisine ikkunavarjostimineen, mutta siitä huolimatta en
välittänyt sen katselemisesta. Huomasin ilokseni mikä pitkällinen,
monimutkainen työ oli saada laivamme satamaan, sillä minä ahnehdin joka
ainoata minuuttia, mutta viimein se onnistui kuitenkin tavallisella
ranskalaisella, rajulla tavalla. Ja pienen viivähdyksen jälkeen
heitettiin rautaporras ulos.
»Ja nyt», sanoi neiti Kemball ojentaen kätensä, »täytyy meidän sanoa
jäähyväiset!»
»Ei tietysti!» väitin vastaan. »Katsokaa, tuolla menevät äitinne ja
herra Royce. He odottavat selvästi, että me seuraisimme heitä. Meidän
on autettava teitä järjestämään matkatavaranne.»
»Meidän tavaramme menevät suoraan Pariisiin, siellä maksamme tullin.»
»Mutta saanhan minä ainakin saattaa teitä junalle?»
»Te panette kaikki peliin!» innostui hän. »Me voimme ottaa jäähyväiset
yhtä hyvin tässä kuin asemasillallakin.»
»Ei minun mielestäni», sanoin.
»Olen jo sanonut hyvästit kaikille muille ystävilleni.»
»Mutta minäpä en ajattele, että minua kohdeltaisiin samalla tavoin kuin
kaikkia muita!»
Näin sanoen tein minä päättävästi hänelle seuraa alas rautaporrasta
pitkin.
Hän katsoi- minuun syrjästä, ja hänen huulensa vavahtelivat samalla
kertaa närkästyksestä ja naurunhalusta.
»Tiedättekö», sanoi hän pitkäveteisesti, »alan pelätä, että olette
itsekäs, ja minä kammoan itsekkäitä ihmisiä».
»Minä en ole ensinkään itsekäs», väitin. »Pidän vain kiinni
oikeuksistani.»
»Oikeuksistanne?»
»Oikeudestani olla yhdessä teidän kanssanne niin kauan kuin voin,
ensiksi.»
»Onko teillä muitakin oikeuksia?»
»Monta. Luettelenko ne?»
»Ei, meillä ei ole aikaa! Täällä on äiti!» He lähtivät Pariisiin
laivayhtiön erityisellä junalla, joka odotti telakan luona vähän matkan
päässä siitä, ja me ohjasimme vitkalleen askeleemme sinne tungoksen
läpi. Hälinässä, kiireessä ja sekamelskassa oli mahdotonta keskustella
säännöllisesti. Väki myllersi, ja joka ainoa, niin tuntui minusta,
oli hermostumaisillaan. Joku huusi '_En voiture_!' kumealla äänellä.
Yhtäkkiä huomasimme erään virkapukuun puetun rautatievirkamiehen
sulkevan tiemme, pyytäen nähdä matkalippumme.
»Pelkään, ettette voi tulla nyt pitemmälle enää», sanoi rouva Kemball,
kääntyen meihin. »Meidän täytyy tietenkin sanoa jäähyväiset tässä.»
Ja hän ojensi kätensä. »Mutta toivon näkevämme pian taas toisemme
Pariisissa. Teillähän on osoite?»
»On varmasti», vakuutin hänelle; »ei ole todellakaan mitään vaaraa,
että sen unohtaisin».
»Se on hyvä, odotamme teitä.»
Ja hän puristi meidän kummankin kättä.
Hetken ajan tunsin sen jälkeen toisen pienen käden omassani, ja pari
sinisiä silmiä katsoi minuun tavalla joka —
»Hyvästi, herra Lester», sanoi ääni, joka oli tullut minulle hyvin
rakkaaksi. »Odotan kiihkeästi saavamme vielä tavata!»
»Samaa voin minä sanoa», vastasin, ja tunsin kuinka kasvoni helottivat.
»Se oli ystävällisesti sanottu, neiti Kemball!»
»Tarkoitan, että ikävöin saada kuulla, miten olette menestynyt»,
oikaisi hän. »Tuottehan neiti Holladayn luoksemme?»
»Kyllä, jos saamme hänet käsiimme.»
»Hyvästi sitten taas!»
Hän viittasi hymyillen kädellään ja katosi väen pyörteeseen.
»Tulkaa, Lester!» sanoi Royce. »Ei maksa vaivaa seistä tässä ja
tuijotella. Meillä on oma matkamme ajateltavana.»
Ja hän asteli asemasillalle.
Silloin muistin äkkiä Martignyn.
»Palaan silmänräpäyksessä», huusin ja juoksin rantaporrasta ylös.
»Onko monsieur Martigny lähtenyt jo laivasta?» kysyin ensimmäiseltä
stuertilta, jonka kohtasin.
»Martigny?» toisti hän. »Martigny! Minä katson!»
»Se sairas matkustaja numerosta 375», autoin minä häntä ajatuksen
juoksussa.
»Oh, tosiaankin! Sitä en minä tiedä, monsieur.»
»No, samantekevä! Minä otan hänestä selvän itse.»
Niin sanoen menin yläkannelle ja koputin numeron 375 ovelle. Ei mitään
vastausta. Odotettuani hetkisen koettelin ovea, mutta se oli lukittu.
Ikkuna oli kuitenkin puoliavoinna, ja varjostaen silmiäni kädelläni
tähystin sisälle. Hytti oli tyhjä.
Hätäinen säikähdys valtasi minut. Oliko hän todella nähnyt lävitseni?
Enkö minä ollut vain turmellut omia suunnitelmiani koettaessani viedä
hänet harhaan? Taikka — minun poskeni paloivat tätä ajatellessani —
oliko hän niin hyvin suojeltuna, ettei hänen tarvinnut minua pelätä?
Olivatko hänen suunnitelmansa niin hyvin tehtyjä, että hänestä oli
samantekevää, mihin minä menin ja mitä tein? Kun kaikki kävi ympäri,
niin en ollut ensinkään varma siitä, että hyötyisimme Etretatiin
menostamme — oliko minulla mitään todistusta siitä, että pakolaiset
olivat lähteneet sinne — mitään todellista aihetta uskoa, että me
löytäisimme heidät sieltä? Ehkä Pariisi sittenkin olisi paras paikka
etsiä heitä; ehkä Martignyn neuvo sittenkin oli ollut hyvää tarkoittava.
Vietin muutaman hetken mitä kiusallisimmassa epävarmuudessa; tällä
hetkellä käsitin selvästi, kuinka äärettömän vähän meillä oli
menestymisen toivoa. Mutta pian ravistin itsestäni tämän tunteen; menin
alakannelle ja kysyin uudelleen Martignya. Viimein ilmoitti laivan
lääkäri minulle, että hän oli nähnyt sairaan pääsevän onnellisesti
ja hyvin vaunuihin ja hän oli myöskin kuullut hänen käskevän ajuria
ajamaan Hotel Continentaliin.
»Ja suoraan sanoen, herra Lester», lisäsi tohtori, »olen iloinen kun
pääsin hänestä. Oli onni, ettei hän kuollut matkalla. Mielipiteeni
mukaan ei hänellä ole kauan elonaikaa jäljellä.»
Lähdin tieheni keventynein mielin. Kuolevasta ei ollut paljonkaan
pelkoa. Etsin siis Roycea ja löysin hänet vihdoin erään pöyhkeän,
kullalla kirjaillulla virkapuvulla varustetun rautatievirkamiehen
luota, jolta hän koetteli tiedustaa jotakin. Etretatiin pääseminen
tuntui olevan monimutkainen työ. Puolen tunnin kuluttua lähtisi juna
Beuzevilleen, jossa meidän tulisi muuttaa junaa ja matkustaa Les
Ifsiin, ja siellä täytyisi taas muuttaa junaa, ennenkuin tulisimme
määräpaikkaan. Kuinka kauan kestäisi matka? Kertojamme kohotti
huolettomasti olkapäitään. Oli mahdotonta sanoa. Pari päivää sitten
oli ollut kova myrsky, joka oli katkonut sähkölennätinlangat ja
vahingoittanut pientä sivurataa Les Ifsin ja meren välillä. Junat
kulkivat luultavasti jo taas, mutta uskottavasti emme kuitenkaan
voineet ehtiä Etretatiin ennenkuin seuraavana aamuna.
Keskellä tätä epämääräisten mahdollisuuksien sekasotkua oli yksi
tosiseikka, että juna lähtisi puolen tunnin kuluttua ja että meidän
oli matkustettava sillä. Kiiruhdimme takaisin höyrylaivaan, saimme
matkatavaramme jotenkin pintapuolisesti tarkastettuina ja tullattuina,
ostimme matkalippumme, katsoimme, että tavaramme tulivat mukaan, ja
pääsimme vihdoin erääseen vaunuun kaksi minuuttia ennen lähtöaikaa.
Silloin, ensimmäisenä toimettomuuden hetkenä, valtasi minut jälleen
pelko Martignyn suhteen. Eikö hän ollut pitänyt meitä vakoilemisen
arvoisina? Tai oliko hän ehkä vakoillut? Oliko hänkin junassa? Kykenikö
hän seuraamaan meitä? Kuta enemmän ajattelin häntä, sitä enemmän
epäilin kykyäni pettää häntä.
Katsahdin varovasti vaunun ikkunasta asemasillan molemmille
puolille, mutta en nähnyt hänestä vilahdustakaan, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä vierimme kolisten vaihderaiteiden ylitse. Huoaten
helpotuksesta vaivuin sohvalleni. Ehkäpä olin todellakin eksyttänyt
hänet!
Tunnin matkan kuluttua olimme Bouzevillen asemalla, jossa poistuimme
matkatavaroinemme. Eräs rautatievirkamies ilmoitti meille, että
saisimme odottaa kolme tuntia Les Ifsiin menevää junaa. Ja sitten?
Niin, enempää hän ei tiennyt. Ehkä pääsisimme Etretatiin huomenna.
»Kuinka pitkä matka on tästä Les Ifsiin?» kysyi Royce.
»Noin kaksitoista kilometriä.»
»Ja sieltä Etretatiin?»
»Kaksikymmentä kilometriä.»
»Siis yhteensä kolmekymmentäkaksi kilometriä», sanoi Royce. »Miksi emme
voisi ajaa hevosella, Lester? Voimme helposti taivaltaa tämän tien
kolmessa tunnissa — korkeintaan neljässä.»
* * * * *
Se näytti todellakin paremmalta kuin odottaa epävarmaa rautatiekyytiä,
siksipä aloimme heti haeskella ajoneuvoja. En voinut tässä työssä
olla suureksi hyödyksi, englanninkieli kun oli tuntematon kieli
Beuzevillessä, ja Roycekin sai panna kaiken kykynsä liikkeelle
saadakseen itsensä ymmärretyksi, mutta vihdoin onnistuimme kuitenkin
saamaan hevosen ja keveät vaunut ynnä kyytipojan, joka väitti
tuntevansa tien. Kaikki tämä oli vienyt aikaa, ja aurinko oli jo
laskemaisillaan, kun vihdoinkin lähdimme matkaan pohjoiseen päin.
Tie oli sileä ja tasainen — ranskalaiset ymmärtävät pitää tiensä
oivallisessa kunnossa — ja vierimme hyvää vauhtia ohi viljeltyjen
kenttien ja pienten tupien, jotka näyttivät kuin nukketaloilta,
ripoteltuina sinne tänne. Välistä sivuutimme jonkun miehen taikka
naisen, joka raskain askelin pyrki tietä eteenpäin, mutta pimeys
taajeni ja ilma tuli kolkommaksi ja kolkommaksi. Puolentoista tunnin
kuluttua tulimme Les Ifsiin, ja täällä pysähdyimme syömään vähän
illallista. Meillä oli hyvä syy onnitella itseämme sen johdosta, että
olimme saaneet ajoneuvot Beuzevillestä, sillä täällä saimme tietää,
ettei mitään junaa mennyt Etretatiin ennenkuin aamulla. Vahinkoa, jonka
myrsky oli saanut aikaan pari päivää sitten, ei ollut vielä saatu
korjatuksi, sähkölennätin oli yhä poikki, ja me varustauduimme siltä
varalta, että tie olisi paikoittain tulvaveden alla.
Onneksemme nousi kuu taivaalle, niin että pääsimme eteenpäin ilman
suurempia vaikeuksia, vaikkakin hitaasti; ja kello yhdentoista aikaan
ajoimme riemulla Hotel Blanquetin, Etretatin parhaan ravintolan eteen.
Syötyämme ensin menimme heti levolle, sillä tahdoimme olla ylhäällä
varhain aamulla, ja nukahdin siinä miellyttävässä varmuudessa, että
vihdoinkin olimme päässeet monsieur Martignysta eroon.