Salamannopeasti ymmärsin, mitä oli tapahtunut ja juoksin portaita ylös
ylemmälle kannelle, päättäen tehdä kerta kaikkiaan tilin viholliseni
kanssa. Etsin häntä kaikkialta, katselin veneiden sisään ja alle ja
savupiippujen ja ilmanvaihtotorvien taakse, mutta en voinut keksiä
jälkeäkään kenestäkään. Kun tulin takaisin kävelykannelle, oli sinne
kokoontunut pieni joukko ihmisiä, jotka olivat kuulleet putoavan
nostopuomin jysähdyksen; kymmenen, kaksitoista laivamiestä oli nyt
hinaamassa sitä jälleen paikoilleen.
»En ymmärrä, miten nuo kiinnikkeet ovat voineet aueta», sanoi vahdissa
oleva upseeri. »Kiinnitimme tuon puomin ennen lähtöämme, ja tiedän,
että se tuli tehdyksi kunnollisesti.»
Minä tarkastelin köysiä. Niitä ei ollut leikattu poikki, kuten olisi
odottanut näkevänsä, vaan avattu. Martigny oli epäilemättä tehnyt
sen meidän istuessamme ja pakistessamme — hän oli taitava rikoksissa
tehdäkseen itsensä syypääksi mihinkään niin kömpelöön temppuun kuin
nuorien katkomiseen.
»No, onneksi ei ole mitään vahinkoa tapahtunut, vaikka olipa niin ja
näin että pääsimme alta», huomautti Royce teennäisen iloisesti. »Jos ei
neiti Kemball olisi huutanut, olisi puomi pudonnut suoraan päällemme.»
Rouva Kemball, jonka kädet vapisivat vähän, käänsi katseensa siihen
suuntaan, josta Roycen ääni kuului hänelle, ja upseeri rypisti otsaansa
ja näytti synkältä ja miettivältä. Samassa tuli kapteeni, ja he kaksi
vetäytyivät sivulle pitämään neuvottelua niin hiljaisella äänellä, että
ainoastaan muutama ranskankielinen sana silloin tällöin kuultiin. Minä
käännyin neiti Kemballiin, joka kalpeana ja silmät suurina kauhusta
seisoi laivan reunakaidetta vasten nojautuneena.
»Mutta se ei ollut mikään tapaturma, herra Lester», kuiskasi hän. »Näin
haamun kumartuneena raakapuun ylitse — vain niin kuin varjo-olennon —
mutta tiedän, etten ole voinut erehtyä.»
Nyökkäsin.
»En epäile ensinkään sitä. Mutta älkää sanoko sitä äidillenne! Se saisi
hänet vain tarpeettomasti huolestuneeksi. Keskustelemme siitä enemmän
huomisaamuna.»
Hän sanoi hyvää yötä ja vei äitinsä mukanaan hyttiin. Minä menin heti
etsimään laivan lääkäriä ja tapasin hänet salonkiportaiden alapäässä.
»Mitenkä Martigny voi, tohtori», kysäisin.
»Huonommin, pelkään», vastasi hän kiireesti. »Hän on juuri lähettänyt
sanan minulle.»
»Mikä hytti hänellä on?»
»Numero 375, ulkohytti ylemmällä kannella.»
Sen sanottuaan hän juoksi portaita ylös.
Menin vielä tupakkahuoneeseen ja tutkistelin siellä riippuvaa
värillistä laivan karttaa. Hetken kuluttua minulle oli selvänä,
kuinka helposti Martigny oli välttänyt joutumasta kiinni — hänellä
oli ollut ainoastaan viisi, kuusi metriä käytävänä avatakseen
ovensa ja paneutuakseen taas sänkyyn. Mutta selvästi tämä pienikin
voimainponnistus oli ollut liian suuri hänelle, ja tulin taas siihen
synnilliseen ajatukseen, että ehkäpä vihollisemme vapauttaisi meidät
itsestään.
Kun seuraavana aamuna otin paikkani neiti Kemballin vieressä, sulki hän
kirjansa ja kääntyi minuun päättävä ilme kasvoillaan.
»Herra Lester», alkoi hän, »jos luulette, että se voi vahingoittaa,
niin minä luonnollisesti en tahdo, että te sanotte sanaakaan; mutta
muuten olen mielestäni oikeutettu saamaan selityksen».
»Se on myöskin minun mielipiteeni», myönsin. »Olette osoittanut
olevanne parempi tähystäjä kuin minä. Olin kokonaan unohtanut Martignyn
— minä ajattelin jotakin aivan toista — minulla ei ollut ajatustakaan
vaarasta.»
»Sitä ei ollut minullakaan», sanoi hän kiireesti. »Mutta tulin
sattumalta katsahtaneeksi ylös ja sain silloin nähdä mustan haamun
kumartuneena eteenpäin heidän ylitsensä, ja ennenkuin minulla oli aikaa
ajatella, kirkaisin heille — aivan tahtomattani.»
»Se oli juuri heidän pelastuksensa. Jos olisitte pidättäytynyt
ajatellaksenne ensin, niin se olisi ollut liian myöhäistä.»
»Niin, mutta jälkeenpäin saatoin tosiaankin ajatella! Minun tarvitsi
vain sulkea silmäni yöllä, niin näin hänet siellä taas, väijyen meitä,
odottaen sopivaa tilaisuutta. Ja niin en luonnollisesti voinut olla
murehtimatta kaiken sen johdosta.»
»Teidän ei tarvitse surra enää», sanoin ja katsoin ympärilleni
vakuuttautuakseni, ettei ketään ollut läheisyydessä.
Alkaen Hiram Holladayn kuolemasta kerroin sitten kohta kohdalta koko
jutun. Hän kuunteli kädet ristissä ja jännittynein ilmein, mutta
ei sanonut mitään ennenkuin olin lopettanut. Silloin nojautui hän
taaksepäin tuolissaan ja huokasi syvään.
»Se on kauheata!» kuiskasi hän. »Kauheata ja käsittämätöntä. Mutta te
ette ole sanonut minulle vielä mitenkä selitätte asian, herra Lester.»
»Minulla ei ole mitään selitystä», vastasin avuttomasti »Olen
mietiskellyt sinne ja tänne, mutta mikään punnitsemiseni ei ole
näyttänyt pitävän paikkaansa. En tiedä mitä uskoa; jollei vain
neiti Holladay olisi joutunut hypnotismin taikka jonkinlaisen
mielipuolisuuden uhriksi, joka myöskin on uskottavaa.»
Hän istui hetken ja katsoi miettivänä eteensä.
»On olemassa tapa, luulen, jolla mahdollisesti voitaisiin selittää se,
osittain ainakin. Ehkä se ei ollut lainkaan neiti Holladay, joka ajoi
Washington Squarelle uuden kamarineidin kanssa. Ehkä se oli joku muu
nainen ja että nuo lukitut ikkunat itse asiassa olivat neiti Holladayn
vankina pitämistä varten. Ajatelkaa häntä siellä, Martignyn ollessa
vanginvartijana!»
»Mutta hän ei ollut siellä!» väitin vastaan. »Näimmehän me hänet
antaessamme hänelle rahat. Sekä herra Royce että minä näimme — ja herra
Graham myös.»
»Niin — melkein pimeässä huoneessa kääre otsalla ja ääni niin
sortuneena, ettei voinut puhua. Eipä ihme, että herra Royce tuskin
tunsi häntä!»
Vaikenin hetken miettiäkseni.
»Muistakaa, että se selittäisi useamman kuin yhden asian, kun ei kerran
löydy muuta uskottavaa selitystä», jatkoi neiti Kemball. »Esimerkiksi
ne teljetyt ikkunat ja vangin käytös.
»Niin, se on totta», myönsin, vaikka tämä arvelu ei ensi
silmänräpäyksessä saanut hyväksymistäni. »Mutta uskotteko todellakin,
että neiti Holladay on viety pois väkivallalla?»
»Tietysti! Jos hän lainkaan olisi kadottanut ymmärryksensä, niin olisi
se tapahtunut heti, eikä kaksi viikkoa murhan jälkeen.»
»Mutta jos hän oli surrut sitä», intin.
»Sitä hän ei tehnyt, ainakin hän oli lakannut siitä. Olettehan kuullut
sekä herra Roycelta että hovimestarilta, että hän oli paranemaan
päin, iloisempi ja muuten enemmän kaltaisensa. Minkä vuoksi hän olisi
uudelleen antautunut surun valtaan?»
»En tiedä», sanoin neuvotonna. »Kuta enemmän mietin asiaa, sitä
käsittämättömämmältä se tuntuu. Sitäpaitsi tämä juttu on eilisiltana
saattanut minut sellaiseen tuohtuneeseen mielentilaan, etten voi
punnita selvästi. Minä en voi olla ajattelematta, kuinka huolimaton
olin, etten täyttänyt velvollisuuttani.»
»Sitä en pahoittelisi, jos olisin teidän sijassanne! Mutta eräs toinen
asia», lisäsi hän vähän ankarasti, »tehän olette nyt huomannut, että
teidän syyksenne yksin lankeaa, että Martigny on täällä laivassa?»
»Mutta minun oli pakko mennä Jourdainiin», puolustelin itseäni; »enkä
voinut auttaa sitä, että he menivät hänen luokseen — pyytää heitä
olemaan menemättä olisi saanut heidät epäilemään minua heti».
»Niin, niin tietysti; mutta eihän teidän ainakaan tarvinnut lähettää
heitä. He eivät ehkä olisi menneet lainkaan muuten — eivätkä varmasti
niin pian — jollette olisi lähettänyt heitä.»
»Lähettänyt heitä!» toistin ja tuijotin hämmästyneenä häneen,
epätietoisena siitä, olinko kuullut oikein.
»Niin, lähettänyt», sanoi hän vielä kerran painolla. »Minkä vuoksi he
menivät sairaalaan niin varhain seuraavana aamuna?»
»Luullakseni heidän epäluulonsa oli kasvanut minua kohtaan.»
»Lorua! Mitä syytä heillä olisi ollut epäillä teitä? Se oli päinvastoin
juuri sen vuoksi, että he _eivät_ epäilleet teitä, sen vuoksi että
he tahtoivat tehdä teidän mieliksenne ja tuuletuttaa huoneenne;
sanalla sanoen, sen vuoksi että te pyysitte heitä menemään — he
menivät noutamaan noiden ikkunalukkojen avaimia. Ne olivat tietysti
Martignylla.»
Hetken ajan istuin vailla vastausta. Saatoin vain tuijottaa häneen.
Mutta vihdoin palautui puhekykyni jälleen.
»Oh, millainen pölkkypää olen ollutkin!» jatkoin minä katkerasti.
»Etten hoksannut sitä ennen! Olin sellaisessa järkkyneessä
mielentilassa havaintoni vuoksi sinä päivänä, että en voinut ajatella
mitään muuta. Luonnollisesti tuli koko juttu ilmi, kun he pyysivät
avaimia.»
»No, minä en olisi niin ankara itseäni kohtaan», sanoi neiti
Kemball nauraen ja katsoi ilkamoivasti minuun istuessani siinä
katuvannäköisenä. »Omasta puolestani minusta on sangen hyvä, että hän
on mukana laivassa.»
»Hyvä? Sitä ette kai voine tarkoittaa?»
»Kyllä, sitä juuri tarkoitan. Otaksukaa, että Jourdainit eivät olisi
menneet hänen luokseen; silloin hän olisi joka tapauksessa lähtenyt
sairaalasta parin kolmen päivän perästä — sillä hän ei ole sellainen,
joka makaa toimetonna tietäessään teidän ajavan pakolaisia takaa.
Hän olisi niin muodoin tullut takaisin huoneeseensa samassa talossa,
jossa teidän asuntonne on; emäntänne olisi ilmoittanut hänelle teidän
matkustaneen Eurooppaan, ja hänen olisi vain tarvinnut lukea läpi tämän
höyrylaivan matkustajaluettelo saadakseen nähdä nimenne. Niin että,
kuten näette, ei ole paljon syytä suruun.»
»Mutta kaikissa tapauksissa», muistutin, »hän olisi jäänyt Amerikkaan.
Hän ei olisi ennättänyt tavata meitä. Meillä olisi ollut hyvä ennätys
hänestä.»
»Niin, hän ei olisi ennättänyt tavata teitä, se on totta, mutta
sen sijaan olisi sähkösanoma mennyt teidän ohitsenne yli meren ja
varoittanut hänen liittolaisiaan. Jos he saavat aikaa piilottaa
vankinsa, niin ette tule koskaan saamaan tietoa hänestä — teidän ainoa
toivonne on siinä, että yllätätte heidät valmistautumattomina. Ja
vielä yksi syy — kun hän on kerran laivassa, niin meillä on vielä hyvä
tilaisuus urkkia enemmän — vaikka mennä tarinoimaan hänen kanssaan? —
Silloinhan saatte sen 'älykkyystaistelun', jota ikävöitte.»
»Olen kyllä ajatellut sitä», sanoin, »mutta pelkään, etten voi näytellä
osaani».
»Osaanne?»
»Niin, näytellä luulemattomuutta, näyttää avoimelta ja suoralta häntä
kohtaan, olla kertovinani hänelle kaikki suunnitelmani. Pelkään, että
hän näkee lävitseni heti ensi silmänräpäyksessä ja saa minut kiinni
jostakin hairahduksesta. Se on liian suuri vaiva.»
»Mutta etu olisi teidän puolellanne», muistutti hän. »Voisitte puhua
hänelle niin monta asiaa kuin hän jo tietää ja kun hänellä ei ole
mitään syytä epäillä teidän tietävän, että hän tietää. Se on hyvin
mutkallista — mutta ymmärrättehän te joka tapauksessa?»
»Tietysti.»
»Ja niin olisi aivan luonnollista, että menitte hänen luokseen niin
pian kuin saitte tietää hänen olevan sairaana. Vältellä häntä olisi
samaa kuin tunnustaa epäilevänne häntä.»
»Mutta hänen nimensä ei ole matkustajaluettelossa. Jollen olisi
sattumalla huomannut häntä, kun hän tuli laivaan, niin en luultavasti
olisi koskaan saanut tietää hänen olevan täällä.»
»Ehkäpä hän näki teidät samalla kertaa.»
»Ehkä, siinä tapauksessa ovat asiat vielä pahemmin», sanoin. »Jos hän
tietää, että minä tiedän hänen olevan laivassa, niin hän arvaa myöskin
minun epäilevän häntä; ja jos ei hän sitä tiedä, niin, silloin ei
hänellä ole mitään syytä luulla, että saisin tiedon hänestä, jos hän
vain ei näyttäydy salongissa, mikä ei näytä hyvin uskottavalta.»
Hän istui hiljaa pari minuuttia katsellen vettä.
»Ehkä olette oikeassa», sanoi hän vihdoin; »ei maksa vaivaa antautua
uusiin vaaroihin. Asia houkutteli minua, minusta itsestäni olisi
hupaista pakinoida puoli tuntia ja mittailla voimia hänen kanssaan.»
»Mutta te olettekin nerokkaampi kuin minä», selitin. »Sen olette
selvästi osoittanut viimeisten minuuttien kuluessa.»
»Eikö mitä, sitä en ole tehnyt; olen vain näyttänyt teille, että
olette sivuuttanut pikku seikat. Ja uskon teidän olevan oikeassa mitä
tulee vaaraan, joka johtuisi käynnistänne Martignyn luona. Ensimmäinen
velvollisuutemme on neiti Holladayta kohtaan; meidän on pelastettava
hänet, ennenkuin Martigny ennättää varoittaa rikostovereitaan, niin
että he vievät hänet jonnekin, josta emme voi häntä löytää.»
Se teeskentelemätön tapa, jolla hän sanoi »me», täytti minun sieluni
selittämättömällä onnella.
»Mutta miksi he kiusautuvat pitämällä lainkaan vankina? Eiväthän he
häikäilleet tappaessaan hänen isänsä.»
»Eivätkä he ehkä häikäile tappaessaan hänetkin, kun vain otollinen
tilaisuus ilmestyy», vastasi hän tyynesti. »Se on helpompaa Ranskassa
kuin New Yorkissa — ehkäpä ovat he jo suorittaneet tarpeelliset
valmistukset — ehkä he epäröivät vain vähän — Martignyn varoitus voisi
tulla heidän epäröimisensä vaa'aksi.
»Minua puistatti se ajatus. Ajatella, jos todellakin tulisimme liian
myöhään!»
»Mutta en voi olettaa, että he menisivät sellaisiin äärimmäisyyksiin,
herra Lester», jatkoi neiti Kemball. »Uskon varmasti, että saatte
selon hänestä ja ratkaisette arvoituksen. Minun selitykseni ei sitä
ratkaise, se tekee sen vain yhä sotkuisemmaksi. Itse arvoitus käsittää
kysymykset: Keitä ovat nuo ihmiset? — Miksi he tappoivat Holladayn?
Minkä vuoksi he ovat vieneet pois hänen tyttärensä? — Mikä on heidän
salavehkeilynsä tarkoituksena?»
»Niin», myönsin; ja taaskin istuin siinä hämilläni ja neuvotonna, kuten
ihminen, joka tuijottaa alas mustaan kuiluun.
»Mutta kun olette löytänyt hänet», kysyi hän, »niin mitä aiotte tehdä
hänelle?»
»Tehdä hänelle? Viedä kotiinsa, tietysti.»
»Mutta silloin hän on luultavasti aivan murtunut, ehkäpä hysterian
rajalla. Sellaiset kokemukset voisivat järkyttää minkä naisen hermostoa
tahansa, vaikka hän olisi kuinka vahva hyvänsä. Hän tulee tarvitsemaan
lepoa ja hoitoa. Teidän tulee tuoda hänet meidän luoksemme Pariisiin,
herra Lester.»
Oivalsin hänen sanoissaan esiintyvän viisauden ja sanoin sen.
»Olette hyvin ystävällinen», lisäsin. »Olen varma siitä, että herra
Royce antaa mielellään siihen suostumuksensa, mutta meidän on ensin
löydettävä hänet, neiti Kemball.»
Olin iloinen myöskin omasta puolestani; huominen ero ei siis tapahtuisi
ainaiseksi. Vielä kerran saisin tavata hänet. Yritin sanoa jotakin
tästä, mutta kieleni kieltäytyi tottelemasta, eivätkä sanat tulleet
ulos.
Hetken kuluttua hän lähti luotani, ja enemmän kuin tunnin ajan istuin
siinä yksin punniten hänen salaisuudenselitystään kaikilta puolin.
Tosin ei ollut mitään, joka olisi todistanut sen olevan väärän, mutta
sittenkin se kelpasi, kuten hän itse oli sanonut, vain tekemään asian
yhä sotkuisemmaksi. — Keitä olivat nämä ihmiset, jotka uskalsivat
lähteä niin rohkeaan ja vaaralliseen peliin? — kysyin taas itseltäni.
Tuo avioton tytär voi kyllä näytellä neiti Holladayta; mutta kuka oli
se vanhempi nainen? Hänen äitinsäkö? Siinä tapauksessa täytyi suhteiden
vallita Ranskassa sillä mahdotonta oli erehtyä hänen ääntämistavastaan;
mutta olihan Holladay aina Ranskassa ollessaan yhdessä vaimonsa
kanssa. Sitäpaitsi nuorempi nainen puhui englanninkieltä varsin hyvin.
Tosin hän oli sanonut vain muutaman sanan ja äänen sortuminen voi
olla teeskenneltyä tarkoituksessa salata sen erilaisuus — mutta miten
voitiin selittää vanhemman naisen yhtäläisyys Hiram Holladayn tyttären
kanssa? Olivatko he molemmat avioliiton ulkopuolella syntyneitä? Mutta
olihan mieletöntä ajatella sellaista, sillä Holladayhan oli pitänyt
häntä lapsenaan, oli rakastanut häntä...
Ja Martigny? Ken hän oli? Missä suhteessa hän oli näihin naisiin?
Että rikos oli huolellisesti suunniteltu, sitä en voinut epäillä; ja
se oli suoritettu hämmästyttävällä taitavuudella. Ei näkynyt mitään
epäröimistä noissa lujissa katseissa, ei mitään kahden vaiheella
olemista, ei mitään neuvottomuutta, vaan sen sijaan melkein pirullista
toiminnan kylmäverisyyttä, joka ilmaisi voimaa ja tottumusta
sellaisissa asioissa. Epäilemättä se oli Martigny, joka oli punonut
salajuonen ja myöskin toteuttanut sen. Ja kuinka uskaliaasti! Hän ei
ollut pelännyt olla läsnä tutkinnossa, kuten ei myöskään lähestyä
minua ja keskustella kanssani asiasta. Suutuksissa itseeni, kun olin
kiinnittänyt niin vähän huomiota siihen, koetin muistella keskustelumme
yksityiskohtia. Hän oli kysynyt, muistelin, mitä tapahtuisi neiti
Holladaylle, jos hänet huomattaisiin syylliseksi. Hänelle oli
siis tärkeätä pelastaa hänet. Hän oli — niin, nyt käsitin sen! —
kirjoittanut kirjeen, joka pelasti hänet; hän oli antautunut vaaraan
tulla ilmi saadaksensa hänet vapaaksi!
Mutta minkä vuoksi?
Jospa minulla olisi ollut edes yksi johtolanka seurattavana! Yksi
ainoa valonsäde olisi kylliksi! Silloin voisin löytää tieni tästä
toivottomasta sekasotkusta, silloin tietäisin miten menetellä. Mutta
harhailla sokean tavoin ympäri pimeydessä — se voi tehdä enemmän pahaa
kuin hyvää.
Niin, ja sitten oli vielä eräs toinen asia, jota minun oli
varottava. Mikä esti häntä niin pian kuin tuli maihin sähköttämästä
rikostovereilleen ja kehoittamasta heitä pakenemaan? Taikka myöskin
hän voi odottaa ja vakoilla meitä, kunnes näkisi, että he todellakin
olivat vaarassa. Oli miten oli, joka tapauksessa he voisivat helposti
paeta; neiti Kemball oli ollut oikeassa muistuttaessaan, että meidän
ainoa toivomme onnistumisesta oli siinä, että yllättäisimme heidät
valmistautumattomina. Jospa vain voisin hänet eksyttää, pettää hänet,
vakuuttaa hänelle, ettei hän ollut missään vaarassa!
Kiusaus oli liian voimakas vastustaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä
olin jalkeilla — mutta, ei — hämmästyttämällä häntä herättäisin hänen
epäluulojansa! Huusin luokseni erään stuertin.
»Menkää tämän kanssa monsieur Martignyn luo», sanoin, »numeroon 375, ja
kysykää häneltä onko hän niin terve, että voi ottaa vastaan minut!»
Samalla hetkellä kun hän kiiruhti pois, minut valtasi äkkiä
epäröiminen, ja hämmästyen omaa rohkeuttani avasin suuni huutaakseni
hänet takaisin. Mutta en tehnyt sitä; sen sijaan istuuduin jälleen
ja tuijotin veteen. Olinko menetellyt oikein? Oliko viisasta kiusata
sallimusta? Olisinko viholliseni veroinen? Seuraavan puolentunnin
kuluessa saisin näihin kysymyksiin vastauksen. Mutta ehkäpä hän ei
ottaisi minua vastaan; hän voisi sanoa syyksi sairauden, taikka voisi
hän olla todellakin sairas.
»Monsieur Martigny», sanoi stuertin ääni vierestäni »vastaa, että hän
mitä suurimmalla ilolla ottaa vastaan herra Lesterin nyt heti».