Minun oli mahdotonta irroittaa silmiäni hänestä, ennenkuin hän katosi
hytinovesta. En voinut punnita, kuinka paljon voimainponnistusta
oli vaadittu laahautumiseen sängystä, mitä rauhattomuutta ja tuskaa
hänen oli täytynyt kärsiä uskaltaakseen tämän. Jourdainit, alettuaan
ihmetellä, kun minä en tullut takaisin ja kun eivät voineet hillitä
kieltään — niin, ehkäpä olivat epäilleet pahoja aikeita heitä
itseäänkin kohtaan — olivat luultavasti menneet sairaalaan ja kertoneet
hänelle käynnistäni — sitä vastaan minulla ei ollut mahdollisuutta
suojata itseäni. Lopun hän oli helposti arvannut. Hänen oli ainoastaan
tarvinnut tarkastaa matkustajaluetteloa saadakseen selville, että
Royce ja minä olimme laivalla. Ja nyt seurasi hän meitä toivoen —
mitä? Mitä voi mies toimittaa sellaisessa tilassa kuin hän? Mitä syytä
meillä oli pelätä häntä? Ja sittenkin hänessä oli jotakin — jotakin
itse hänen ympärillään olevassa ilmakehässä — joka melkein säikäytti
minut. Toinnuttuani jälleen todellisuuteen huomasin että Royce ja rouva
Kemball olivat vetäytyneet kappaleen matkaa kauemmas ja että neiti
Kemball katseli minua hymyillen puoleksi suljetuin silmin.
»Vai niin, te olette jo taas hereillä, herra Lester» sanoi hän. »Onko
teillä useinkin tuollaisia kohtauksia?»
»Suokaa anteeksi», änkytin, »asian laita on niin, että minä — että minä
—»
»Tehän näytitte ihan kauhistuttavalta», jatkoi hän armottomasti.
»Pelkästä kauhusta. Minä puolestani en voinut nähdä mitään peloittavaa
hänessä.»
»Ette, te ette tunne häntä!» väitin, mutta pidättäydyin puhumasta liian
paljon.
Nyt hän hymyili avoimesti; ihana hymy, joka sai silmäkulmat hiukan
ryppyyn ja salli minun vilahdukselta nähdä rivin pieniä valkoisia
hampaita.
»Ehkä käymme istumaan», sanoi hän. »Ette näytä vieläkään oikein
tointuneelta. Äitini ja herra Royce ovat hylänneet meidät.»
Etsimme paikan peräkannelta, josta voimme nähdä kaupungin vähitellen
katoavan matkan päähän, suuren laivamme liukuessa kauemmas lahteen ja
sen koneiden aloittaessa poljennollisen musiikkinsa, joka ei lakkaisi
ennenkuin matkan lopussa. Saatan suoraan tunnustaa, että tunsin itseni
rauhattomaksi. Enhän ollut hetkeäkään ajatellut, että Martignylla olisi
uskallusta seurata meitä samassa laivassa kuin me — ja sittenkään, kun
kaikki kävi ympäri, se ei ollut niin merkillistä, hänellä kun ei ollut
aavistustakaan siitä, että epäilin häntä, että tiesin hänen ja Bethunen
olevan saman henkilön. Tämä oli suuri etuni. Joka tapauksessa meidän
ei tarvinnut lainkaan pelätä häntä; hän seurasi meitä luultavasti
vain varoittaakseen rikostovereitaan siinä tapauksessa, että he
olivat vaarassa joutua ilmi meille. Ainakaan tällä hetkellä he eivät
olleet missään vaarassa ja kenties eivät tulisi koskaan olemaankaan.
Mutta että hän seurasi meitä, että hän ei välittänyt siitä suuresta
vaarasta, jossa hän itse oli, se pani minut paremmin arvostelemaan sen
välinpitämättömyyden astetta, jolla hän toteutti päätöksensä pettää
meitä. Mielikuvituksessani hän seisoi mustan pilven ympäröimänä, jonka
syvyydestä hän katseli meitä, julmana, kalpeana, uhkaavana.
— Kertoisinko Roycelle tämän uuden havainnon? — kysyin itseltäni,
mutta samassa muistin tohtorin sanat. Hänen tuli saada lepoa ja rauhaa
lähimmän viikon aikana; hänen tuli olla vapaana kaikesta harmista ja
huolesta.
»Toivon, etten häiritse, herra Lester?» lausui vieno, hurmaava ääni
vierestäni ja heräsin tietoisuuteen siitä, että olin taaskin tehnyt
itseni syypääksi seuralaiseni unohtamiseen.
»Neiti Kemball», aloitin epätoivoisena, »minun on tunnustettava teille,
että olen kovin epämiellyttävässä asemassa. Ja se seikka, etten voi
pyytää neuvoa, tekee asian vielä pahemmaksi.»
»Ettekö voi pyytää sitä edes herra Roycelta?» kysyi hän kohotetuin
silmäluomin.
»Häneltä kaikkein vähimmän! Tiedätte, että hän on juuri paranemaan päin
vaikeasta hermostumiskohtauksesta — hänen on oltava levollinen — siinä
on syy, miksi hän tekee tämän matkan.»
»Ymmärrän», sanoi hän ja nyökäytti päätään.
Katsoin häneen taas — noita avoimia, ujostelemattomia silmiä, vakavaa
suuta ja leukaa — ja tein sukkelan päätöksen.
»Neiti Kemball», sanoin, »aion pyytää teitä avukseni, jos saan».
»Luonnollisesti saatte.»
»No, hyvä. Se henkilö, joka tuli laivaan viimeksi, on sekä herra Roycen
että minun pahin vihollinen. Olemme ryhtyneet ottamaan selvää eräästä
konnanjuonesta, jossa hän on mukana. Minulla on syytä uskoa hänen
pystyvän mihin hyvänsä — hän on oikea paholainen neuvokkuudessa. En
tiedä, mitä pahoja juonia hän meitä kohtaan keksineekään, mutta että
hän jotakin keksii, siitä olen vakuutettu. Herra Royce ei tunne häntä
edes ulkonäöltä eikä häntä saa tehdä levottomaksi; mutta jollei häntä
varoiteta, voi hän syöksyä suoraan vaaraan. Jos vartioimme hyvin, niin
minun ei tarvitse varoittaa häntä. Tahdotteko auttaa minua.»
Hänen silmänsä loistivat, kun hän katsoi minuun.
»Luonnollisesti!» huudahti hän. »Vai niin, meillä on siis salaisuus,
meillä kahdella!»
»Niin, meillä kahdella!» toistin ja tunsin äkkiä veren virtaavan
nopeammin suonissani.
Hän katsoi minuun hetken vähän kahden vaiheella.
»Minun on muistettava herra Grahamin varoitus», sanoi hän. »Ettehän
vain ole keksinyt tätä merkillistä juttua vain huvittaaksenne minua,
herra Lester?
»Kunniasanalla, en», vastasin tavalla, joka vivahti närkästykselle.
»Toivoakseni se on sillä hyvä!»
»Suokaa anteeksi, herra Lester», sanoi hän vähän katuvasti; »minun ei
olisi pitänyt epäillä teitä! Se tuntui vain niin romanttiselta, niin
uskomattomalta...»
»Se tuntuu uskomattomalta», myönsin, »mutta onnettomuudeksi se on joka
tapauksessa totta. Meidän on pidettävä silmämme auki monsieur Martignyn
eli Bethunen suhteen.»
»Mikä hänen oikea nimensä on?»
»Nämä ovat ainoat, jotka tunnen, mutta epäilen, onko kumpikaan niistä
oikea.»
Royce ja rouva Kemball tulivat luoksemme, ja me istuimme katsellen Long
Islandin matalia, kaukaisia rantoja, kunnes kello kutsui aterialle.
Olimme sopineet stuertin kanssa ja sillä tavoin saaneet pienen pöydän
eräässä sivulla olevassa komerossa — rouva Kemball ja hänen tyttärensä
luopuivat mielellään ja iloisina kunniasta istua kapteenin pöydässä
esiintyäkseen sen sijaan emäntänä meille — ja ruokailu oli hyvin
hilpeätä. Roycekin oli niin hyvällä tuulella, että se vahvisti minua
päätöksessäni olla tekemättä häntä levottomaksi kertomalla Martignyn
olosta laivassa.
Jokaisena hetkenä, joka kului, tuntui pelkoni vähenevän vähenemistään.
Olihan hyvin mahdollista, ajattelin itsekseni, että kuvittelin aaveita
keskellä kirkasta päivää. Ranskalainen ei näyttäytynyt salongissa, ja
jälkeenpäin tiedusteltuani sain laivan lääkäriltä kuulla, että hän oli
huolestuttavan sairaana eikä kyennyt lähtemään hytistänsä.
Niin kului iltapäivä ja ilta. Laivalla oli muitakin, jotka tahtoivat
myöskin saada nauttia vähän rakastettavan rouva Kemballin ja hänen
tyttärensä seurasta. Roycekin tunsi muutamia heistä ja esitti minut
heille, mutta miten olikaan, heidän keskustelunsa tuntui minusta
mauttomalta ja epämiellyttävältä. Sitäpaitsi matkatoverini näytti
minusta väsyneeltä, ja lopuksi hiivimme niiden joukosta pois kannelle,
jossa istuimme korituoleissamme yli tunnin ajan ja katselimme tanssivia
laineita ja kuuntelimme veden kohinaa laivan kohotessa ja laskeutuessa.
Päällikköni ajatteli luultavasti erästä kaunista ruskeasilmäistä, jonka
oikut olivat hänelle selittämättömiä.
Mitä minuun tulee — no niin, minä olin äkkiä alkanut ihailla sinisiä
silmiä.
Voin perin mielelläni myöntää heti olleeni merikipeä. Oireet tuntuivat
seuraavana aamuna kymmenen minuuttia hytistäni lähtemisen jälkeen —
vaikka ei se ollut ankara meritauti vain heikkous ja pyörrytys, joka
sai minut ikävöimään hyttiin jälleen. Mutta Royce ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan menemisestä alas. Hän sai minut ylös kannelle ja alas
tuoliini, joka oli sijotettuna niin, että raitis tuuli puhalsi suoraan
vasten kasvojani. Pitkä rivi tuoleja oli asetettu sinne, ja päättäen
useimpain niiden omistajain ulkomuodosta ymmärsin, että he olivat
paljon kipeämmät kuin minä. Tämän menettelyn ansiosta olin tunnin
perästä melkein terve taas ja voinpa vielä sangen hyvällä ruokahalulla
nauttia sen aterian, jonka Royce lähetti minulle ylös. Hetkisen
kuluttua tuli tohtori katsomaan, miten voimme, pakisten meidän jokaisen
kanssa muutaman hetken. Sairaimmat olivat alhaalla kannen alla, eikä
kukaan meistä tarvinnut muuta kuin vähän rohkaisua.
»Ettekö halua istuutua hetkeksi, tohtori?» kysyin, kun hän tuli
luokseni, ja tarjosin hänelle Roycen tuolin.
»Mitä, ettehän te näytä sairaalta», intti hän nauraen, mutta istuutui
kuitenkin tyhjälle tuolille.
»En minä haluakaan puhua itsestäni», sanoin. »Mitenkä se teidän toinen
sairaanne voi — hän, joka tuli viimeiseksi laivaan?»
Hänen katseensa sai heti totisen ilmeen.
»Hänen nimensä on Martigny», sanoi hän, »ja hän on pahassa pulassa.
Hänelle on täytynyt olla hyvin tärkeätä tulla takaisin Ranskaan juuri
tällä laivalla. Minua ei olisi yhtään ihmetyttänyt, jos hän olisi
kaatunut kuoliaana rantaportaalle.»
»Sydäntautiako hän sairastaa?»
»Niin, ja pitkäaikaista. Hän ei voi luonnollisesti koskaan tulla
terveeksi, mutta voisi elää joka tapauksessa kauan, jos vain olisi
varovainen.
»Onko hän vielä vuoteen omana?»
»No, jos hän tottelee neuvoani, niin hän ei nouse ylös koko matkan
aikana. Hänen on annettava sydämelleen niin vähän työtä kuin
mahdollista, muuten se loppuu kokonaan vielä laivamatkalla. Hänellä ei
ole paljon toisin menettelemisen varaa.»
Sitten hän alkoi puhua muista asioista, ja muutaman hetken kuluttua
hän lähti kiertämään edelleen. Mutta minun ei tarvinnut olla kauan
yksinäni, sillä pian näin neiti Kemballin tulevan vastaani reippaana ja
ruusuisena kuin Diana.
»Vai niin, meritauti on ollut ankara teitäkin kohtaan, herra Lester!»
sanoi hän iloisesti.
»Ei sanottavasti», vastasin. »Mutta lieväkin on vähemmän miellyttävä.
Ettekö sääli maamiesparkaa ja tarinoitse vähän hänen kanssaan?»
»Ei, sehän on aivan päinvastainen suhde!» intti hän, mutta istuutui
kuitenkin suureksi tyydytyksekseni. »Tehän olitte se, jonka piti
hauskuttaa minua! Onko Mefistofeleksemme jo tullut ulos?» kysyi hän
matalammalla äänellä. »Minäkin tunnen hänen velhovaikutustansa ja
ikävöin häntä taas.»
»Mefistofeles taistelee vielä sydämensä kanssa, jonka on vaikea pitää
verta tarpeenmukaisessa kiertokulussa, kuten näyttää. Tohtori sanoi
juuri äsken, että hän luultavasti saa viettää koko matkan vuoteessa.»
»Meille ei sitten jää mitään tekemistä! Tiedättekö, herra Lester,
haluaisin todellakin tulla naispuoliseksi Lecoq'ksi!»
»Ehkäpä vielä saatte siihen tilaisuuden», sanoin synkästi. »Epäilen
suuresti sitä, että Mefistofeles pysyisi toimettomana. Hän ei näy
olevan sitä laatua.»
Hän taputti käsiänsä ja nyökäytti päätään eräälle ohikulkevalle tutulle.
»Oletteko menossa Pariisiin, neiti Kemball?» kysyin.
»Pariisiin, kyllä. Te kai tulette myös sinne? Teidän täytyy, kun kerran
matkustatte Ranskaan.»
»Tiemme vie ensin Etretatiin», sanoin, mutta keskeytin, kun hän nauraen
nojausi taaksepäin tuolissaan. »Mitä merkillistä siinä on?» kysyin
vähän kummastuneena.
»Merkillistä? Ei mitään. Etretat on ihana paikka — se muistutti minua
vain eräästä hauskasta tapauksesta — mitenkä eräät siellä kylpemässä
olevat näyttelijät kerran harjoittivat ilkeyttä äitiäni kohtaan. Se
on kaikista kaunein pieni kalastuspaikka ihanimpine kallioineen,
mitä koskaan olen nähnyt. Mutta kesäkausihan tuskin on vielä alkanut
Etretatissa — taiteilijat eivät vielä ole ennättäneet tulla. Teistä
varmaan tuntunee siellä hyvin hiljaiselta ja yksitoikkoiselta.»
»Me emme jää sinne oleilemaan», sanoin. »Mutta kuvailkaa minulle sitä!
Haluaisin tietää vähän siitä.»
»Etretat», sanoi neiti Kemball, »on oikeastaan taiteilijain pesäpaikka.
Alphonse Karr löysi sen pitkät ajat sitten ja teki sen tunnetuksi.
Etretatin asukkaat olivat hyvin kiitollisia hänelle ja nimittivät kylän
pääkadun hänen mukaansa — ja sen jälkeen on joukko taiteilijoita ja
teatteriväkeä rakentanut huviloita sinne. Siellä on pieni hiekkaranta,
jossa väki kylpee koko päivän. Ja kun on väsynyt kylpemään, niin ovat
jäljellä vielä kalliot ja hietasärkät ja iltaisin kasino. Te kai
puhutte ranskaa, herra Lester?»
»Luin sitä tietysti hiukan koulussa», selitin. »Muistan vielä _j'ai tu
as, il a_.»
»Kyllä muistatte enemmänkin, kunhan pääsette Etretatiin», sanoi hän
nauraen. »Silloin teidän on pakko muistaa, muuten kuolette nälkään.»
»Osaan myöskin sen lauseparren, jonka Mark Twain on tehnyt
kuolemattomaksi.»
»Tiedän — '_Avez-vous-du-vin_?'»
»Ja vielä luulen myöskin hämärästi muistavani miten ranskaksi lausutaan
voileipä, juusto ja liha. Niin että emme me suinkaan nälkään kuole.
Sitä paitsi tuleehan herra Royce sangen hyvin toimeen kielessä. Hän on
ollut Ranskassa.»
»Niin, kyllä! Tuossa hän nyt tulee vaatimaan tuoliansa.»
»Sitä minä en anna hänelle, jos vain haluatte käyttää sitä vielä»,
panin vastaan.
»Minun täytyy mennä tieheni joka tapauksessa», ja hän nousi nauraen
ylös. »Olenko huvittanut kylliksi?»
»Enemmän kuin kylliksi; en halua ketään muita huvittamaan itseäni.»
»Mutta te ette tarvitsekaan ketään tämän jälkeen, minä en todellakaan
usko, että olette enää sairas!»
Nyökäten Roycelle hän poistui odottamatta vastaustani, joka jäikin
sanomatta, ja minä jäin istumaan ja unelmoimaan mitä ruusuisimpia,
uskomattomia unelmia.
Lauantai, sunnuntai ja maanantai kuluivat, ilman että mitään muuta
huomattavaa olisi tapahtunut kuin on tavallista kaikilla matkoilla.
Tyyneys ja meri-ilma vaikuttivat oikein suotuisasti matkatoveriini,
ja hän alkoi vähitellen saada takaisin entisen terveydentilansa. Minä
sen vuoksi tunsin itseni yhä enemmän ja enemmän vapaaksi omistautumaan
neiti Kemballille — kun hän niin salli — ja huomasin hänellä olevan
joka kerralla yhä suuremman vetovoiman minuun. Martigny makasi
edelleenkin vuoteessaan ja oli, tohtorin ilmoituksen mukaan, paranemaan
päin, vaikka se kävikin hitaasti.
Tiistai-iltana olivat rouva Kemball ja hänen tyttärensä yhtyneet
seuraamme kävelykannella, ja lopuksi, väsyneinä Straussin valsseihin
ja Sousan marsseihin, ohjasimme me askeleemme laivan keulaan, jossa
orkesterin pauhina ylettyi meihin vain katkonaisin sävelin. Löysimme
istuinpaikan peräsinkojun varjossa ja istuimme kauan aikaa puhellen
kaikenlaisista asioista ja katsellen kuun heijastusta veteen. Vihdoin
nousimme lähteäksemme takaisin, ja Royce ja rouva Kemball kulkivat
tapansa mukaan edellä, jota tekoaan, kun nyt jälkeenpäin sitä
ajattelen, Royce saa kiittää.
»Kahden päivän perästä olemme Hovressa», sanoin, »minulle tulee hyvin
ikävä, neiti Kemball».
»Ikävä? Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että olitte niin
mieltynyt mereen!»
»Ei se merestä johdu», väitin; ja kun nyt oli kuutamo, kaunis ilta ja
houkutteleva tilaisuus — »aika, paikka ja rakastettu, kaikki yhdessä»
— niin en tiedä mihin hullutuksiin olisin tehnytkään itseni syypääksi,
jos ei tuo nuori tyttö olisi äkkiä hypännyt esiin huudahtaen kovasti.
»Herra Royce!» huusi hän. »Äiti!»
He pysähtyivät ja kääntyivät ympäri juuri kun raskas nostopuomi ryskien
syöksyi alas kannelle heidän eteensä.