Grahamin onnentoivotukset seuraavana aamuna ihan yllättivät minut.
»En odottanut milloinkaan sellaista perinpohjaista ja nopeata
edistymistä, herra Lester», sanoi hän lämpimästi. »Olette suorittanut
suurtyön!»
Viittasin hänelle, että kun kaikki kävi ympäri, niin menestykseni
oli vain sattuman tulos. Jos olisin todellakin ollut terävä-älyinen,
niin olisin heti ymmärtänyt tuon asemasillalla tapahtuneen äkillisen
sairastumisen merkityksen, kiiruhtanut takaisin paikalle ja seurannut
Martignya — kuten häntä vielä ajatuksissani kutsuin — sairaalaan
hankkiakseni mahdollisesti hänen alkuperäisen osoitteensa. Jos sallimus
ei olisi suosinut minua, niin olisin ollut yhtä kaukana arvoituksen
ratkaisusta kuin ennen. Minä ihan värisin ajatellessani, miten heikosta
langasta voittoni oli riippunut.
Mutta Graham ei halunnut kuullakaan minua; hän selitti, että ihmistä
on arvosteltava hänen toimiensa mukaan ja että hän arvosteli minua
ponnistusteni tulosten mukaan.
»Otetaanpas selvä, miten ystävämme voi!» sanoi hän vihdoin ja soitti
sairaalaan.
Vastaukseksi tiedusteluumme ilmoitettiin, että potilas oli terveempi,
mutta ei pääsisi sängystä kahteen kolmeen päivään.
»Jourdainin väki kertoo hänelle kyllä, että olen ollut heidän luonaan»,
sanoin. »He alkavat epäillä, ettei kaikki ole oikein, kun en tule
tänään takaisin — vaikka toisaalta voivathan he myöskin odottaa minua
pari päivää — heillähän on rahojani, ja yksi päivä on kaikki mitä
minä tarvitsen. On sitäpaitsi mahdollista, etteivät he puhu asiasta
mitään. He eivät hyödy siitä mitään — muuten heillä ei varmaan ole
mitään tekemistä salajuonen kanssa. Joka tapauksessa en ole heidän
ylettyvissään huomenna.»
Graham nyökäytti päätään.
»Niin, se on selvästi seuraava askel. Teidän on seurattava heitä
Ranskaan, mutta mistä paikoista Ranskassa etsitte heitä? Sitä en
ole ennemmin ajatellut. Vasta nyt luulen varsinaisen etsimisen
alkavankin. Pidin mahdottomana saavuttaa sitä tulosta, jonka te jo
olette saavuttanut, mutta se näyttää nyt helpolta tämän uuden tehtävän
rinnalla.»
»Niin», myönsin, »on koetettava saada selvä, minne naiset ovat
lähteneet, ja toivoakseni voi Rogers auttaa meitä siinä. Uskoni on,
että he ovat jossakin niistä kaupungeista, joissa Holladay kävi
oleskellessaan ulkomailla, ja Holladayn on täytynyt olla enemmän taikka
vähemmän yhteydessä konttorinsa kanssa siihen aikaan.»
Päällikköni hypähti seisomaan ja otti hattunsa.
»Juuri niin, niin!» huudahti hän. »Se perustelu ei ainakaan riipu
mistään hyvästä onnesta, Lester! Tulkaa, minä seuraan teitä!»
»Pelkään, vain», lisäsin mennessämme yhdessä alas, »että etsiskely
johtaa Pariisiin, sillä Martigny on pariisilainen».
»Ja löytää joku henkilö Pariisista...»
En vastannut; purin ainoastaan hampaitani ja sanoin itsekseni sadannen
kerran, että minun _täytyi_ onnistua.
Rogers oli edelleen hoitanut jokapäiväisiä liiketehtäviä isäntänsä
kuoleman jälkeen ja valvoi, että kaikki laskut tulisivat perityiksi
sekä piti huolta niistä moninaisista pikkuseikoista, joista oli
huoli pidettävä ennenkuin liike voi lakata. Tapasimme hänet
yksityiskonttorissa ja puhuimme hänelle heti asiamme.
»Niin, luonnollisesti herra Holladay oli yhteydessä konttorin kanssa»,
sanoi hän. »Katsokaamme päivämääriä.»
»Jos alkaisimme tarkastaa kirjeenvaihtoa ensimmäiseltä puolivuodelta
vuonna 1876», esitin.
Hän otti esiin kirjesäiliön tältä ajalta ja tarkisti kirjeet.
»Niin, tässä ne ovat», sanoi hän hetken kuluttua. »Tammikuussa hän
kirjoittaa Nizzasta, jossa he näyttävät viipyneen myöskin helmi- ja
maaliskuun. Huhtikuun puolivälissä lähtivät he pohjoiseen — tässä
on kirje päivättynä Pariisissa huhtikuun 19 päivänä — ja Pariisista
menivät he erääseen Etretat nimiseen paikkaan. Siellä he viipyivät
touko-, kesä- ja heinäkuun ajan. Kaikki nämä kirjeet ovat niiltä
ajoilta. Otanko esille uuden nipun?»
»Ei, kiitos», vastasin, »mutta pyytäisin teitä tekemään luettelon
kaikista paikoista, joissa Holladay oleskeli koko ulkomailla olonsa
aikana ja lähettämään sen konttoriimme ennen iltaa, ei myöhemmin.»
»Kyllä», sanoi hän, sitten hyvästelimme ja poistuimme.
»Mutta miksi ette antanut hänen tarkastaa pitemmälle?» kysyi Graham
ulosmennessämme.
»Siksi, että luulen löytäneeni paikan», vastasin. »Ettekö huomannut —
se aika, jolloin he oleskelivat Etretatissa, on juuri neiti Holladayn
syntymäaika, ja olen varma siitä, että näillä ihmisillä on jotakin sen
kanssa yhteistä. Meidän on haettava kartalta Etretat.»
Teimme niin, heti kun olimme tulleet takaisin konttoriin, ja saimme
selville, että se oli pieni kalastus- ja kylpypaikka Englannin kanavan
rannalla, ei kaukana pohjoiseen Hovresta.
»Arvelen, että kun lapsen syntymisen aika läheni», sanoin, »matkusti
Holladay vaimoineen Pariisiin hankkimaan ehkä kokeneen lääkärin apua
taikka ehkä sairaanhoitajaa tai liinavaatteita tai muuta sellaista.
Kun se oli tehty, he jatkoivat matkaansa Etretatiin, jossa he
kenties olivat olleet jo ennenkin ja tiesivät sen olevan hiljaisen
ja rauhallisen paikan, jossa oli vahvistava ja hyvä ilmanala — juuri
sellainen paikka, jota he aivan luonnollisesti halusivat. Täällä syntyi
tyttö, ja täältä, siitä olen vakuutettu, tulemme löytämään arvoituksen
avaimen, vaikka en nyt voi arvioida, miten asia sittemmin kehkeytyy.
Mutta minulla on muuan aavistus — naurakaa vain jos haluatte — minulla
on aavistus siitä, että löydän Etretatista etsimäni johtolangan.»
Kun nyt muistelen noita sanoja, tuntuu minusta siltä kuin en olisi
ollut aivan vähän narrimainen ja itseeni luottava; mutta kun katsoo
tulosta... No niin, missään tapauksessa ei päällikölläni ollut halua
nauraa, vaan hän istui muutamien silmänräpäysten ajan syviin ajatuksiin
vaipuneena.
»En epäile, etteikö perustelunne ole oikea», sanoi hän vihdoin. »Olipa
miten oli, joka tapauksessa luotan teidän kokemukseenne, varsinkin kun
minulla itselläni ehdottomasti ei sitä ole tällaisissa asioissa. Minun
ei tarvitse sanoa, että minulla on rajaton luottamus teihin. Järjestän
heti niin, että saatte rahojennostovaltuuden, niin ettei teidän
tarvitse kärsiä rahanpuutetta — sanommeko viisituhatta dollaria aluksi?»
Änkytin jotakin, että mielestäni siinä oli enemmän kuin tarpeeksi,
mutta hän keskeytti minut viittauksella.
»Saatte nähdä, että ulkomaanmatkat maksavat enemmän kuin luulettekaan»,
sanoi hän. »Ja voihan tapahtua, että rahoista on teille aineellista
hyötyäkin tiedusteluissanne. Teillä pitää olla kaikkea mitä
tarvitsette, älkää siis säästäkö! Kun tarvitsette lisää, niin älkää
epäröikö kääntyä puoleemme!»
Kiitin häntä ja olin juuri ottamaisillani hyvästit, sillä minulla oli
vähän matkatavaroiden järjestämistä ja yksityisasioita hoidettavana,
kun tuli kirje tohtori Jenkinsonilta. Graham hymyili sitä lukiessaan.
»Royce on parempi», sanoi hän, »paljon parempi. Hän kysyy teitä,
ja Jenkinsonin mielestä olisi hyvä, jos menisitte hänen luokseen,
varsinkin jos teillä on hyviä uutisia mukananne.»
»Juuri niitä, niin!» huudahdin. »Kaikessa tapauksessa minun on mentävä
sanomaan hänelle jäähyväiset.»
Ja puolen tunnin kuluttua minut vietiin Roycen huoneeseen. Hän oli
puoleksi makaavassa asennossa suuressa lepotuolissa ja näytti kalpealta
ja heikolta, mutta sai väriä niin pian kuin näki minut ja ojensi
minulle innokkaasti kätensä.
»En voinut kauemmin odottaa, Lester», alkoi hän. »Minusta tuntuu siltä
kuin olisi kulunut kokonainen ihmisikä siitä kun olen nähnyt teidät.
Olisin lähettänyt noutamaan teitä jo ennemminkin, mutta tiesin, että
aikanne oli varattu.»
»Niin», sanoin hymyillen, »aikani on ollut todellakin varattua».
»Käykää istumaan ja kertokaa!» pyysi hän. »Kaikki, joka ainoa pikku
asia!»
Ovi avautui hänen puhuessaan, ja tohtori Jenkinson tuli sisään.
»Tohtori», kysyin, »kuinka paljon voi tälle sairaalle tehdä mieliksi?
Hän pyytää minua kertomaan erään jutun hänelle.»
»Onko se hupainen?» kysyi tohtori.
»Kyllä, sangen hupainen.»
»Kertokaa sitten! Saanko viipyä ja kuunnella myöskin?»
»Kernaasti», sanoimme Royce ja minä samalla kertaa, ja tohtori siirsi
tuolinsa esiin.
Kerroin niin lyhyesti kuin voin kaiken, mitä oli tapahtunut viimeisinä
kahtena päivänä sekä siitä sattumankaupasta, jolla olin saanut hakemani
osoitteen. Roycen katse säteili, kun olin lopettanut.
»Ja te matkustatte Ranskaan huomenna?» kysyi hän.
»Huomisaamuna, laiva lähtee kello kymmenen.»
»Minä tulen mukaanne!» virkkoi hän.
»Mutta», änkytin hämmästyneenä hänen innostaan, »onko teillä voimia
siihen? Olisin hyvin iloinen saadessani seuraa, mutta luuletteko
todellakin voivanne? Mitä sanotte, tohtori?»
Jenkinson hymyili.
»Se ei ole mikään typerä ajatus», sanoi hän. »Herra Royce tarvitsee
lepoa ja rauhaa enemmän kuin mitään muuta, ja hänen _täytyy_ saada
viikon lepo merellä, mikä on paljon enemmän kuin hän voi täällä saada.
Hänen aivonsa eivät voi pysyä hiljaa, olisipa hän missä tahansa.
Täällä hän vain huolittelisi, mutta yhdessä teidän kanssanne hän
olisi tyytyväinen. Sitäpaitsi on hänen oltava muassa, sillä aavistan
löytöretken onnistuvan!»
Minäkin uskoin samoin; mutta Jenkinsonin sanoissa huomasin vain sen
houkuttelevan, miellyttävän optimismin, joka oli auttanut häntä niin
paljon tullakseen siksi taitavaksi lääkäriksi, joka hän oli. Puristin
taas Roycen kättä ilosta saada hänet mukaani. Mitä häneen tulee, niin
hän näytti aivan kuin muuttuneen, ja Jenkinson katsoi häneen hiljaisen
tyytyväisyyden ilmein.
»Teidän on laitettava matkatavarat kuntoon», sanoin. »Voinko minä olla
mitenkään apunanne?»
»Ette, sairaanhoitajatar saa sen tehdä tämän tohtorin avulla», vastasi
hän nauraen. »Teidän on pidettävä huoli omista matkatavaroistanne ja
varmaan ajateltava kaikkea muuta mahdollista. Sitäpaitsi ei meistä
kumpikaan tarvitse paljon matkatavaroita. Älkää unohtako varata tuota
toista hyttinne kojua minulle.»
»En», sanoin ja nousin. »Tulen noutamaan teitä huomisaamuna.»
»Hyvä; olen silloin matkakunnossa.»
Tohtori seurasi minua ulos antaakseen muutamia varovaisuutta
tarkoittavia hyviä neuvoja. Royce oli vielä kaukana parantumisestaan;
hän ei saanut vaivata itseään ylenmäärin; häntä oli niin paljon kuin
mahdollista pidettävä iloisella mielellä ja hyvissä toiveissa; ennen
kaikkea hän ei saanut olla huolissaan; levollisuus ja meri-ilma
saisivat aikaan muun.
Kiiruhdin takaisin konttoriin ilmoittautuakseni viimeisen kerran
päällikölleni ja saadakseni sen otteen, jonka Rogers oli luvannut
lähettää minulle ja joka jo odotti minua työpöydälläni. Graham oli
oikein iloinen saadessaan tietää kumppaninsa tekevän minulle seuraa,
vaikka hän meidän poissaolomme vuoksi selvästi sai itse lisätyötä.
Tiedustelut vuokra-ajuritoimistoissa olivat olleet tuloksettomat, mutta
epäilin nyt, että Martigny oli itse vuokrannut vaunut ja ehkäpä vielä
itse ollut ajurina — niin helppoa ja käsillä olevaa keinoa meidän
eksyttämiseksemme vakoiluissa hän tuskin olisi päästänyt käsistänsä.
Suoritin loppuun eräät tehtävät, jotka vielä vaativat huomiotani,
jonka jälkeen vihdoin sanoin jäähyväiset Grahamille lähtien kotiini.
Tavaroiden kuntoonlaittaminen oli pian suoritettu, ja heittäydyin
mukavaan tuoliini ajatellakseni viimeisen sikaarin kanssa asemaa.
Edellisenä päivänä olin kuullut jotakin, jota en voinut ymmärtää. Olin
saanut toteen, että kaksi naista oli sekaantuneena asiaan, ja uskoin
heidän olevan äidin ja tyttären, mutta minun oli mahdotonta käsittää,
minkä vuoksi nuorempaan heistä oli koskenut niin kipeästi se, että
vanhempi oli lähtenyt pois neiti Holladayn kanssa. Mietin kaikin
tavoin, mutta en voinut keksiä mitään uskottavaa syytä. Olihan tosin
mahdollista, että tuo nuorempi oli jo alkanut katua osallisuuttansa
salaliitossa (ei ollut epäilemistäkään, etteikö se ollut hän, joka
oli riistänyt Holladayn hengen), vieläpä, että hän oli kieltäytynyt
olemasta enää mukana hankkeessa ja että hänen rikostoverinsa näkivät
välttämättömäksi sulkea hänet sisään, mutta sittenkin se näytti niin
epätodenmukaiselta, että minun oli vaikea uskoa sitä. Kuta enemmän
punnitsin asiaa, sitä enemmän aloin epäillä Godfreyn selityksen
paikkansa pitävyyttä, vaikka minulla ei ollut mitään muuta selitystä
asetettavana tilalle; hukuin arvailujen sokkeloihin, ja lopuksi minun
täytyi luopua yrityksestä ratkaista arvoitus ja mennä levolle.
Sopimuksen mukaan noudin Roycen, ja yhdessä ajoimme Morton kadulle.
Hänkin oli tyytynyt vain yhteen laukulliseen matkatavaroita. Tapasimme
erään merimiehen, joka kantoi ne hyttiimme, menimme sen jälkeen ulos
kannelle katselemaan viimeisiä lähtövalmistuksia. Laiturilla vallitsi
sellainen melu, jota saa nähdä vain Atlantin-laivan lähtiessä.
Viimeiset lastitavarat vietiin laivaan vimmaisella kiireellä: laiva ja
laituri olivat ahdetut täyteen kansaa, joka oli tullut hyvästelemään
ystäviään; kaksi hinaajalaivaa puhkui valtamerilaivan vieressä,
valmiina auttamaan meitä ulos virralle. Matkatoverini näytti aivan
terveeltä, ja häntä tuntui huvittavan hyörinä ja pyörinä yhtä paljon
kuin minuakin. Hän punehtui ilosta, kun sai nähdä Grahamin tunkeutuvan
luoksemme ihmisjoukon läpi.
»Oletpa kovin ystävällinen!» huudahti hän ja tarttui Grahamin käteen.
»Tiedän, kuinka paljon tekemistä konttorissa nyt on, kun me molemmat
hylkäämme sinut tällä tavoin.»
»Sh! sh!» vaiensi Graham hänet hymyillen. »Sinä tarvitset hetken
vapautta, vai kuinka? En voinut antaa sinun lähteä jäähyväisittä.
Sitäpaitsi», lisäsi hän, »sain juuri tänä aamuna tietää, että kaksi
hyvin rakasta ystävääni matkustaa tällä laivalla — rouva Kemball ja
hänen tyttärensä — Jim Kemballin leski, sinä tiedät».
Royce nyökäytti päätään. »Minäkin muistin nimen — Jim Kemball oli
ollut New Yorkin parhaita lakimiehiä kaksikymmentä vuotta sitten ja
olisi varmasti tehnyt nimensä kuuluisaksi, jollei olisi ennen aikojaan
kuollut. Olin kuullut satoja kertomuksia hänestä.»
»Esittelisin teidät mielelläni», jatkoi Graham katsellen ympärilleen
joka suunnalle. »Ah, tuolla he ovat!» ja hän veti kumppaniaan mukanaan
laivan keulaan päin.
Näin hänen kumartavan eräälle harmaapäiselle, pienelle rouvashenkilölle
sekä eräälle nuoremmalle ja pitemmälle, joka seisoi selkä minuun
päin. He tarinoivat ja nauroivat yhdessä hetkisen, kunnes soitettiin
viimeisen kerran ja laivan virkailijat alkoivat poistaa vieraita
laivasta. Suuntasin uudelleen huomioni laiturille, mutta sain heti
paikalla taas aiheen kääntyä ympäri, sillä Graham huusi minua.
»Luulin, että olimme kadottaneet teidät, hyvä Lester», sanoi hän
leppeästi. »Saanko esittää teidät rouva Kemballille ja hänen
tyttärelleen, jotka tulevat olemaan matkatovereitanne! Herra Lester
on tavattoman hauska ja kekseliäs nuori mies», lisäsi hän kääntyen
naisiin. »Antakaa hänen hauskuttaa teitä!»
Ja sen sanottuaan kiiruhti hän matkaansa ennättääkseen rantaportaan
yli, ennenkuin se vedettiin sisään.
Kumarsin rouva Kemballille ja ajattelin itsekseni, etten ollut koskaan
nähnyt rakastettavampia, miellyttävämpiä kasvoja. Hetkisen sen jälkeen
katsoin siniseen silmäpariin, jotka kerrassaan hurmasivat minut.
»Älkäämme unohtako herra Grahamin neuvoa», sanoi hilpeä ääni. »Siispä
valmistautukaa kohtaloonne, herra Lester!»
Samassa kuului kovaa parkunaa takaani rantalaudalta, ja siniset silmät
katsoivat ohi olkapääni ylitse.
»Katsokaa», sanoi hän, »ihmisparkaa, joka näkyy tulleen liian myöhään».
Käännyin ympäri ja katsoin rautaportaalle päin. Sen toinen pää oli
juuri heitetty irti, mutta kaksi merimiestä oli kuitenkin auttamassa
uutta matkustajaa pääsemään sille. Hän näytti heikolta ja avuttomalta,
ja he tukivat häntä, yksi kummaltakin puolelta. Väkinäinen huudahdus
nousi huulilleni saadessani nähdä hänet; tukehdutin sen. Sillä se oli
Martigny, joka oli noussut sairasvuoteestaan seuratakseen meitä.