Talo n:o 54 Läntisen Houston kadun varrella, kolme korttelia etelään
Washington Squarelta, oli kapea, viisikerroksinen, harmaista tiilistä
rakennettu talo pahoin turmeltunein ruunikivikoristuksin — aikoinaan
ehkä ollut muodikas asuinrakennus, mutta jonka ihanuuden viimeiset
jäännökset olivat jo kauan sitten kadonneet. Maakerroksessa oli
likainen suutarintyöpaja, ensimmäisessä kerroksessa sijaitsi ravintola.
Likaiset pitsiverhot riippuivat ikkunoissa ja kätkivät ravintolan
sisustan kadulle näkymästä, mutta kun nousin ulkoportaita ylös ja
astuin sisään, huomasin paikan olevan hyvinkin luokkansa veroisen.
Istuuduin erään pienen nelikulmaisen pöydän ääreen ja pyysin pullon
viiniä. Sen tarjoili monsieur Jourdain itse, tanakka pieni mies,
puettuna tiukasti ruumiinmukaisiin housuihin ja tavattoman kirjavaan
liiviin. Iltaliikenne ei ollut vielä oikein alkanut, niin että hän oli
hetkisen vapaana ja suostui tyhjentämään lasin viiniä kanssani. Olin
tilannut erästä lajia, jonka piti olla »superieur».
»Teillä on luullakseni huoneita vuokrattavana ylemmissä kerroksissa?»
kysyin.
Hän katsoi minuun kierosti silmälasiensa lävitse, tutkiakseen
ranskalaisella viekkaudella ajatukseni, ennenkun vastasi.
»Hm. Tietysti meillä on huoneita; mutta monsieurin tapainen mies tuskin
tahtoisi...»
»Tavat eivät aina ole suhteelliset rahakukkaron kanssa», huomautin.
»Se on totta», sanoi hän hymyillen ja maisteli viiniänsä.
»Monsieur haluaa siis huonetta?»
»Voinhan katsoa, mitä teillä on tarjottavana.»
»Monsieur ymmärtää», selitti hän, »että tämä on hyvä kaupunginosa, ja
meidän huoneemme eivät ensinkään ole tavallista lajia, ei, ne ovat
paljon paremmat! Ne ovat hyvin haluttuja — meillä on vain yksi huone
vapaana tällä kertaa — niin, enkä ole aivan varma, onko sekään enää
vapaana. Kutsun vaimoni.»
Hän huusi vaimoansa, joka seisoi valvomassa tarjoilupöydän takana, ja
esitti madame Jourdainin minulle. Tarjosin hänelle lasin.
»Tämä monsieur etsii huonetta», aloitti hän. »Onko se toisessa
kerroksessa pihan puolella oleva huone vielä tyhjänä, Cécile?»
Hänen vaimonsa mietti hetkisen ja katseli minua terävillä pienillä
silmillään.
»En tiedä oikein», sanoi hän vihdoin. »Meidän täytyy kysyä monsieur
Bethunelta ensin. Hän sanoi, että hän ehkä tarvitsisi sen uudelleen.
Hän on maksanut siitä viidenteentoista päivään asti.»
Se säpsäytti minua, tämä nimi. Ajattelin, että oli taottava raudan
kuumana ollessa ja että viisainta oli esiintyä rohkeasti; sillä jos he
saisivat aikaa puhua vainoojani kanssa, niin en saisi koskaan niitä
tietoja, joita olin etsimässä.
»Juuri monsieur Bethunen kautta olen saanut teidän osoitteenne», sanoin
rohkeasti. »Hän sairastui pahoin aamulla, sydän, tiedättehän...»
Kopautin rintaani.
He nyökäyttivät, mutta katsoivat minuun silti epäilyksestä siristävin
silmin.
»Niin, tiedän, monsieur», sanoi Jourdain, »meille ilmoitettiin heti
sairaalasta».
»Se ei ole ensimmäinen kohtaus», jatkoin edelleen välttämättömyyden
pakottamalla julkeudella. »Hänellä on ollut sellaisia ennenkin, vaikkei
koskaan niin vakavalaatuisia kuin tämä.»
He nyökkäsivät taas osaaottavasti. Selvästi vuokralainen oli tehnyt
hyvän vaikutuksen heihin.
»Niin että hän tietää nyt vihdoinkin», jatkoin kuten ennen, »että
hänen tilansa on paljon huolestuttavampi, ja aikoo viipyä sairaalassa
muutamia päiviä, kunnes on täysin tointunut. Voinhan sillä aikaa ottaa
toisessa kerroksessa pihan puolella olevan huoneen, joka oli naisilla.»
Viimeiset sanat lausuin teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, ilman
että olisin silmääkään räpäyttänyt, vaikka vapisin sisällisesti, sillä
panin niillä sanoilla kaikki peliin. Mutta jo seuraavana hetkenä
hengitin keveämmin. Huomasin, että olin osunut maaliin ja että heidän
epäluulonsa katosi.
»He eivät luonnollisesti tule takaisin», lisäsin, »ainakaan ei
pitkään aikaan, niin että hän ei voi enää käyttää huonetta. Tänään on
neljästoista päivä — minä voin sitten muuttaa huomenna.» He vaihtoivat
silmäyksiä, ja madame Jourdain nousi ylös.
»Kuten tahdotte, monsieur», sanoi hän. »Olkaa hyvä ja tulkaa katsomaan
huonetta.»
Hyvän onnen ilosta puolihuumaantuneena seurasin häntä portaita ylös.
Hän avasi erään oven ja sytytti kaasuliekin seinänviereen.
»Olen varma siitä, että tulette pitämään huoneesta, monsieur! Kuten
näette, se on suuri ja hyvin mukava.»
Huone oli todellakin suuri ja hyvin kalustettu. Vuode oli
jonkinlaisessa sänkykomerossa ja sen edessä oli kylpyhuone, odottamaton
ylellisyys! Mutta eräs asia oli minusta kummallinen. Ikkunat olivat
varustetut paksuilla luukuilla, jotka olivat suljetut sisäpuolelta, ja
haat olivat lukitut munalukoilla.
»Luonnollisesti haluan saada ikkunat auki», huomautin. »Ovatko ne
teillä aina tuolla tavoin suljetut.»
Hän epäröi sekunnin ajan ja näytti vähän neuvottomalta.
»Niin, nähkääs, minä sanon miten se oli», selitti hän vihdoin.
»Monsieur Bethune on itse pannut niihin munalukot, sillä hän pelkäsi,
että hänen sisarparkansa heittäytyisi ulos pihalle, joka on kivetty,
ja silloin hän olisi tietysti loukannut itsensä kuoliaaksi. Hän oli
hyvin pahassa pulassa muutamia päiviä, raukka. Minä olin oikein
iloinen, kun he veivät hänet pois, sillä paljas ajatuskin hänestä teki
minut murheelliseksi. Huomisaamuna avaan ikkunat ja tuuletan huoneen
kunnollisesti.»
»Siitä tulee hyvä», sanoin niin huolettomasti kuin voin. Tiesin
tehneeni sattuman avulla uuden havainnon, vaikka minulla ei vielä
ollut aavistusta sen laajuudesta ja merkityksestä. »Mitä te vaaditte
huoneesta?»
»Kymmenen dollaria viikolta, monsieur», vastasi hän ja katsoi minuun
silmiään siristäen.
Tiesin, ettei se ollut sen arvoinen, ja muistaen osani, peräydyin
ensimmäisestä aikeestani päättää kauppa.
»Se on liian paljon», sanoin epäröiden. »Eikö teillä ole huokeampia
huoneita, madame Jourdain?»
»Tämä tässä on ainoa huone, joka nyt on vapaana, monsieur», vakuutti
hän.
Menin ovea kohti vähän huoaten.
»Pelkään, etten voi ottaa sitä», sanoin.
»Monsieur ei ymmärrä», intti hän. »Siihen hintaan tulee aamiainen myös,
nähkääs.»
»Ja päivällinen?»
Hän oli kahden vaiheella ja katsoi taaskin terävästi minuun.
»Dollarilla lisää tulee päivällinenkin.»
»Olkoon menneeksi, madame!» huudahdin. »Maksan yhden viikon etukäteen.»
Suoritin summan heti. »Mutta», lisäsin sitten, »muistakaa tuulettaa
huone hyvin huomenna, täällä on niin ummehtunutta. Vaikka toisaalta
Bethune teki luonnollisesti oikein varoessaan, ettei hänen sisarensa
tekisi itselleen mitään pahaa.»
»Niin», vastasi hän nyökäyttäen päätään pistäessään huolellisesti ja
ahnein ilmein rahat vanhaan kukkaroonsa. »Niin — se oli niin äkillistä
hänelle — kaiketikin se oli äidin poismatkustaminen, joka sen sai
aikaan, niin luulen.»
Nyökkäsin miettiväisenä.
»Kun he ensin tulivat tänne, kuusi viikkoa sitten, niin oli hän aivan
terve. Mutta sitten hänen äitinsä sai jonkun paikan ja muutti pois;
ja sen perästä hän ei mennyt koskaan ulos, vaan istui täällä ja itki
tai ravisteli ovia ja ikkunoita. Hänen veljensä oli aivan epätoivoinen
hänen suhteensa — hän ei antanut kenenkään muun hoitaa häntä. Mutta
toivoakseni hän on nyt jo terve, lapsi raukka, sillä nyt hän on äitinsä
luona taas.
»Tuliko äiti noutamaan häntä?» kysyin.
»Kyllä, vähän enemmän kuin viikko sitten, ja he lähtivät yhdessä. Tähän
aikaan he ovat kyllä taas kotona rakkaassa Ranskassa.»
Olin näyttävinäni henkilöltä, johon asia ei lainkaan kuulunut, sillä
pelkäsin, että kasvojeni ilme ilmaisisi minut. Salamannopeasti ymmärsin
kaikki. Ei ollut enää mitään asiaa koskevaa, josta madame Jourdain
olisi voinut minulle kertoa.
»Niin», toistin koettaen tehdä ääneni vakavaksi. »Niin, rakkaassa
Ranskassa!»
»Monsieur Bethune on itse ollut poissa viikon ajan», lisäsi hän
»liikeasioissa. Hän ei ollut varma tulisiko enää takaisin, mutta maksoi
kuitenkin meille viidenteentoista päivään asti.»
Nyökkäsin hänelle.
»Niin, huomenna siis muutan.»
»Laitan sen kuntoon, monsieur.»
Hetkisen olin kahden vaiheella. Käyttäisinkö hyväkseni valokuvaa? Oliko
se välttämätöntä? Miten selittäisin, että se oli minun hallussani?
Enkö jo tiennyt kaikkea, mitä madame Jourdain voi sanoa minulle? Menin
portaita kohti.
»Nyt minun täytyy mennä», sanoin, »minulla on vähän asioita
toimitettavana».
Ja me laskeusimme alakertaan yhdessä.
Ravintola oli juuri täyttymäisillään päivällisvieraiden sekalaisella
joukolla, mutta pysähdyin ainoastaan vaihtamaan päännyökkäyksen
monsieur Jourdainin kanssa ja riensin sitten pois. Pakolaiset olivat
luonnollisesti käyttäneet ranskalaista höyrylaivalinjaa, ja kiiruhdin
Morton kadulle, jonka päässä ranskalaisen linjan laituri oli. Erästä
höyrylaivaa lastattiin juuri parhaallaan matkalle lähtöä varten,
ja laiturikatos oli vielä avoinna. Eräs virkamies näytti minulle
purjehduslistaa, ja silmäys siihen vahvisti arveluni. Torstaina
huhtikuun kolmantena päivänä kello kymmenen oli _La Savoie_ lähtenyt
Hovreen.
»Saanko nähdä _La Savoien_ matkustajaluetteloa?» kysyin.
Hän antoi sen minulle.
Luonnollisesti en odottanutkaan löytäväni neiti Holladayn nimeä siitä,
mutta kuitenkin toivoin tarkastuksen palkitsevan vaivan, enkä siinä
erehtynytkään. Eräällä rouva G. R. Folsomilla kahden tyttärensä kanssa
oli loistohytti 436, 438, 440; höyrylaivayhtiön luettelosta, joka
minulle annettiin, näin sitäpaitsi nuoremman tyttären nimen perään
merkittynä sanan »sairas».
»_La Lorraine_ lähtee kai ylihuomenna, vai kuinka?» kysyin.
»Niin, sir.»
»Ovatko kaikki paikat jo myydyt?»
»Ei, vuodenaika on vielä liian varhainen.» Ja hän otti esiin hyttien
luettelon ja näytti minulle niitä, jotka olivat vapaita. Valitsin
kaksoishytin ulkosivulta ja maksoin puolen lipun hinnan varatakseni sen.
Ei ollut enää mitään tekemistä tänä iltana, sillä katsahtaessani
kelloon huomasin olevan jo myöhän. Tultuani ulos laiturikatoksesta
tunsin äkkiä olevani sekä nälkäinen että väsynyt, niin että otin ajurin
ja ajoin suoraan kotiin. Kylpy ja pieni päivällinen virkistivät minua
jälleen ja lopuksi istuuduin piippuineni levossa muistelemaan'päivän
tapauksia.
Olin kieltämättä edistynyt. Ei ollut epäilemistäkään ettenkö ollut
päässyt pakolaisten jäljille; olin saanut selon kaikesta, jota olin
voinut toivoa saavani. Ja sittenkin oli iloni lyhytaikainen. Vaikka
olinkin heidän jäljillään, niin kuinka paljon lähempänä olin itse
asiassa onnistumista? Tiesin heidän lähteneen Ranskaan, mutta mihin
osaan Ranskaa? He nousisivat maihin Hovressa — miten voisin, tultuani
parin viikon perästä Hovreen, saada selon minne päin he olivat siitä
lähteneet? Oletetaan, että he olivat matkustaneet Pariisiin, joka oli
uskottavinta, niin kuinka voin toivoa saavani heistä siellä milloinkaan
tietoa? Ja jospa vielä olisin tiedonkin saanut, niin miten ennättäisin
estää Martignyn toteuttamasta suunnitelmiaan? Pääni meni pyörälle
ajatellessani sitä tehtävää, joka nyt oli edessäni — tavoittaa kolme
henkilöä suuressa Ranskassa! Mutta ehkäpä se ei kaikissa tapauksissa
ollut »kovin suuri». Luultavasti olivat nuo naiset jostakin niistä
kaupungeista, joissa Holladay vaimoineen oli käynyt Ranskassa
oleskellessaan. Mitä kaupunkeja ne olivat, sitä en minä luonnollisesti
tiennyt, mutta sittenkin olin varma siitä, että keksisin jonkun keinon
niiden selville saamiseksi. Se oli oleva tehtäväni seuraavana päivänä.
Puoli tuntia kului, ja istuin vielä turhissa mietteissä, katseeni
seuratessa sinisiä sikaarinsavun ylöskohoavia renkaita. Sillä olin
yhtä kaukana arvoituksen ratkaisusta kuin ennenkin. Keitä olivat nämä
ihmiset? Mikä heidän tarkoituksensa oli? Miten he olivat voineet
voittaa neiti Holladayn puolellensa kuuntelemaan houkutusta, seuraamaan
heitä, pakenemaan ystäväinsä luota — ennen kaikkea päällikköni Roycen
luota? Miten olivat he voineet saada aikaan sellaisen muutoksen hänessä
Roycea kohtaan? Taikka olivatko he todellakin vieneet hänet pois
vastoin tahtoaan? Oliko todellakin vaara uhkaamassa, vaara, että hän
samoin kuin isänsäkin joutuisi heidän konnamaisten suunnittelujensa
uhriksi? Kuka oli Martigny? Ja ennen kaikkea, mikä oli tämän
salahankkeen tarkoituksena? Mitä hän toivoi hyötyvänsä? Mitä ajoi hän
takaa? Mikä oli se korkea tarkoitusperä, jonka eteen hän niin paljon
näki vaivaa?
Näihin kysymyksiin en voinut löytää oikeaa vastausta; harhailin vielä
pimeydessä, ja pelkässä neuvottomuudessa panin vihdoin pois piipun,
sammutin valon ja menin levolle.