Väsymys vaati osansa, nukuin kokonaista kaksitoista tuntia. Mutta
niinpä tunsinkin sitten itseni aivan kuin toiseksi ihmiseksi, kun
lähdin seuraavana aamuna kotoani. Innoissani ryhdyin uudelleen
työhön salaisuuden ratkaisemiseksi. Konttorissa minua odotti kaksi
uutista; Royce oli viettänyt yönsä levollisesti ja oli parempi;
konttoristit, jotka oli lähetetty edellisenä päivänä käymään
vuokra-ajuritoimistoissa, eivät tähän asti olleet saaneet selville
mitään, vaan jatkoivat hakemistaan.
Vilkaisin Long Islandin junan aikatauluun ja huomasin, että neiti
Holladayn ajuri ei voinut tulla kaupunkiin ennen kuin kello 9,30.
Otin siis taas hattuni, hain itselleni yksinäisen pöydän Vallackin
ravintolassa ja laadin yleiskatsauksen asiaan — puhdistaakseni
ilmakehää, niin sanoakseni. Se oli näin kuuluva:
_Maaliskuun 13 p:nä, torstaina_. Holladay löydetty murhattuna; tytär
ajaa Washington Squarelle.
_Maaliskuun 14 p:nä, perjantaina_. Tutkintotuomarin kuulustelu; neiti
Holladay päästetty vapauteen; salaperäinen kirje saatu.
_Maaliskuun 16 p:nä, sunnuntaina_. Holladay haudattu.
_Maaliskuun 18 p:nä, tiistaina_. Testamentti avattu ja jätetty
valvottavaksi.
_Maaliskuun 28 p:nä, perjantaina_. Neiti Holladay tulee takaisin
ajelulta mukanaan uusi kamarineiti ja eroittaa vanhan.
_Maaliskuun 29 p:nä, lauantaina_. Antaa käskyn laittaa kesäasuntonsa
kuntoon.
_Huhtikuun 1 p:nä, tiistaina_. Pyytää satatuhatta dollaria.
_Huhtikuun 2 p:nä, keskiviikkona_. Saa ne.
_Huhtikuun 3 p:nä, torstaina_. Jättää kotinsa, nähtävästi lähteäkseen
Belairiin uuden kamarineitinsä kanssa.
_Huhtikuun 14 p:nä, maanantaina_. Hovimestari ilmoittaa hänen
katoamisestaan; Royce tulee sairaaksi; aloitan tiedusteluni.
Siihen se loppui. Viimeinen kohta ulottui siihen päivään asti, joka
oli käsillä, mitään muuta ei ollut lisättävänä. Mutta minusta tuntui
mahdottomalta, että kaikki nämä salaperäisyydet olivat tapahtuneet
vain yhden kuukauden aikana. Minusta tuntui kuin en vuosikausiin olisi
ajatellut mitään muuta.
Katsoin vielä kerran läpi muistiinpanoni. Niiden joukossa oli vain
yksi ainoa mahdollisuus, joka, sen mukaan kuin voin huomata, saattaa
olla tutkimusteni lähtökohtana, toivossa saada aikaan jotakin. Se oli
ensimmäisessä kohdassa. Neiti Holladay oli ajanut Washington Squarelle;
olin varma siitä, että hän oli käynyt sisarensa luona; minun täytyi
saada selville tämän naisen asunto. Ehkäpä löytäisin neiti Holladaynkin
sieltä. Olipa miten oli, joka tapauksessa minun oli nyt lähdettävä
uutta, koettelematonta tietä.
Poliisi oli etsinyt turhaan läpi koko seudun, sen tiesin; se oli pannut
liikkeelle kaiken kykynsä löytääkseen sen salaperäisen naisen, joka
oli käynyt herra Holladayn konttorissa, eikä ollut saanut selville
jälkeäkään hänestä. Mutta tämä ei lannistanut rohkeuttani; sillä
toivoin voivani alkaa etsintäni tietämällä asioita, joista poliisilla
ei ollut selkoa. Brooks, ajuri, voisi sanoa minulle...
Äkkiä muistaessani hänet katsoin kelloani ja näin, että aika oli jo
umpeen kulunut. Mielihyväkseni tapasin hänet odottamassa minua, kun
muutamia minuutteja sen jälkeen avasin konttorin oven. Minulla oli vain
eräitä harvoja kysymyksiä hänelle tehtävänä.
»Kun emäntänne jätti vaunut sinä päivänä, kun kyyditsitte häntä
Washington Squarelle, niin ettekö huomannut, mitä katua hän lähti siitä
kulkemaan?»
»Kyllä, hän lähti Läntiselle Broadwaylle päin.»
»Mille puolelle?»
»Vasemmalle, itäiselle puolelle.»
»Tullakseen sille puolelle täytyi hänen käydä poikki kadun.»
»Niin, sen hän tekikin. Panin sen erityisesti merkille, sillä minusta
tuntui kummalliselta, ettei hän antanut minun kyyditä sitä katua niin
pitkälle kuin hänen tarvitsi mennä. Se on niin siivoton seutu se.»
»Niin», tiedän sen. »No, kun kyyditsitte häntä 28 päivänä, sinä
päivänä, kun hänellä palatessaan oli kamarineiti mukanaan, minne hän
ajoi silloin?»
»Washington Squarelle taas.»
»Ja antoi teidän odottaa siinä?»
»Niin.»
»Ja hän meni samaa katua?»
»Niin, hän meni yli oikealle puolelle katua aivan samoin kuin
edelliselläkin kerralla.»
»Kuinka kauan oli hän poissa?»
»Yli tunnin, sanoisinko puolitoista tuntia.»
»Huomasitteko mitään erikoista hänen ulkomuodossaan, kun hän tuli
takaisin?»
»En, hänellä oli tiheä harso silmillään. Tuo toinen nainen oli hänen
mukanaan, ja hän sanoi vain 'Kotiin!' omituisella epäselvällä äänellä,
kun autoin heitä vaunuihin.»
Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli minulle sanottavaa, ja sittenkin
toivoin, että se oli oleva minulle suureksi hyödyksi. Ensiksi
rajoittuivat sen kautta tiedusteluni siihen seutuun, joka oli
itäpuolella West Broadwayta, ja tiesin, että ranskalainen kaupunginosa
ulottui ainoastaan yhden taikka kahden korttelin matkan tähän suuntaan.
Ja sitäpaitsi sain siitä tukea tiedusteluilleni. Tiesinhän päivän,
milloin tuo salaperäinen nainen oli muuttanut asunnostaan. Taikka
ainakin tiesin, että se oli toinen kahdesta päivämäärästä. Asunnon on
täytynyt tulla vapaaksi joko maaliskuun 28 päivänä taikka huhtikuun
3 päivänä. Viimeisenä hätävarana oli minulla valokuva. Olin valmis
alkamaan etsimisen ja erosin Brooksista kehoituksella, ettei hän
puhuisi mitään kenellekään tästä salaperäisestä asiasta.
Kun tulin ulos portista, silmäilin poikki kadun ja huomasin silloin
Martignyn siinä välittäjäjoukossa, joka aina täyttää sen jalkakäytävät.
Hän seisoi ja kuunteli hartaana erästä välittäjää, joka näytti mitä
suurimmalla totisuudella pitävän esitelmää hänelle — luultavasti
siitä miten voi tulla rikkaaksi — eikä nähnyt minua. Hetkisen ajan
tunsin kiusausta mennä hänen luokseen ja pelastaa hänet vaarasta.
Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hymyilin tälle tarpeettomalle
ajatukselle. Se pitäisi olla kettu, joka voisi nyppiä Martignya.
Ajattelin hänen lujia piirteitään, hänen kyvykkyyttä ilmaisevaa
kasvojenmuotoaan, hän ei ollut mikään narri eikä mikään lammas
ollakseen valmis kerittäväksi. Hän voi oikein hyvin selviytyä omin
neuvoin — niin, käyttää saksia itse, jos niin tarvittiin.
Kuljin länteenpäin Broadwayta kohti, mutta sittenkin, kuten luulen,
tietämättäni ajatellen häntä, sillä muutamia minuutteja sen jälkeen
sain vastustamattoman halun luoda silmäyksen ympärilleni. Ja siellä
hän oli kävelemässä perässäni toisella puolen katua. Salamannopeudella
ymmärsin heti. Hän väijyi minua.
On vaikea kuvata pistoa, jonka tämä havainto minuun teki; menin
kuin tuuperruksiin. Muutamia minuutteja kuljin umpimähkään, melkein
tietämättä olemassaolostani, mutta sitten palasi vähitellen
ajatuskykyni ja sen mukana jonkunlainen raju ilo. Tässä oli minulla
ainakin jotakin varmaa, luotettavaa — johtolanka, kunpa vain olisin
kylliksi viisas sitä seuraamaan — valonsäde pimeydessä! Tunsin, kuinka
poskeni hehkuivat ja sydämeni pamppaili.
Mutta mitä osaa hän oli jutussa näytellyt? Hetkisen harhailin kuin
sokea pimeydessä, mutta ainoastaan hetkisen. Olipa hänellä ollut siinä
mikä tehtävä hyvänsä, niin oli hänet selvästi jätetty vartioimaan
meitä, vakuuttautuakseen siitä, että me emme seuranneet pakolaisia,
valmistaakseen heitä ennakolta, jos oli vaaraa pelättävissä. Nyt
ymmärsin hänen huolensa neiti Holladaysta, 'minä otan niin lämpimästi
osaa hänen kohtaloonsa!' Hänelle oli tärkeätä saada tietää, milloin
me havaitsimme, että hän oli poissa. Ja hän oli saanut sen tietää,
vieläpä hän tiesi senkin, että minä olin aloittanut hänen etsimisensä.
Punastuin ajatellessani varomattomuuttani; ja kuitenkin hän oli
henkilö, joka herätti luottamusta. Kuka olisi häntä epäillyt? Ja
eräs vanha sananparsi, jota hän oli käyttänyt eräänä iltana, muistui
mieleeni:
»_Folle est la brebis qui au loup se confesse_!» — »Yksinkertainen on
se lammas, joka tunnustaa syntinsä sudelle», olin sen kääntänyt sillä
ikävällä kirjaimellisuudella, joka on tunnusomaista aloittelijalle.
No niin, minä olin ollut lammas, ja Jumala tietää, että olin myöskin
yksinkertainen!
Olin tullut Broadwaylle, ja kadun kulmauksessa pysähdyin katselemaan
erään miesten vaatetustarvikekaupan ikkunaa. Hyvän matkan päässä
kadulla toisella jalkakäytävällä oli Martigny ostamassa sanomalehteä
eräältä sanomalehtipojalta. Hän ravisti sen auki ja vilkaisi sen
palstoja ylhäältä alas, kuten tehdään silloin kun on haettava
jotakin erikoista. Ehkäpä hän todellakin oli liikehommissa,
kauppakeinotteluissa, ehkä olin pettynyt kuvitellessani, että hän
vakoili minua. Minulla ei ollut mitään todisteita siitä; olihan
luonnollisin asia maailmassa, että hän oleksi tässä osassa kaupunkia.
Minun täytyi saada otaksumiselleni vahvistusta, ennenkuin otin asian
lopullisesti uskoakseni. Minun oli varottava vetämästä aivan liian
nopeita johtopäätöksiä.
Menin kauppaan ja kulutin kymmenen minuutin ajan siellä katselemalla
kaulaliinoja. Tullessani ulos laskeutui Martigny juuri alas
kengänkiilloittajan tuolilta, toisella puolen katua. Hän käänsi
selkänsä minuun päin, ja näin, kun hän otti esiin pienen rahakukkaron
ja pani kymmenen sentin rahan kengänkiilloittajan käteen. Kääntyen
poispäin jatkoin matkaani Broadwayta pitkin, välistä verkkaisesti
välistä reippaasti; koko ajan oli seuraajani takanani, puoliksi
kätkeytyneenä väenkuhinaan. Oli mahdotonta epäillä enää. Hän
seurasi todellakin minua, vaikka hän teki sen niin taitavasti,
niin perinpohjaisen viekkaasti, että minä en olisi koskaan nähnyt
häntä, koskaan epäillyt häntä, jos en olisi saanut tätä onnellista
mieleenjohtumaa heti kävelymatkani alussa.
Useampia suunnitelmia ajelehti aivoissani. Minulla oli se etu, ettei
hän tiennyt minun epäilevän häntä. Jospa vain voisin voittaa hänet
viekkaudessa, puristaa häneltä salaisuutensa; mutta kun ajattelin hänen
voimakkaita piirteitään, läpitunkevia silmiään, hänen täydellistä
itsehillintäänsä, niin huomasin, kuinka vähän toivoa minulla oli
onnistumisesta. Hän oli minua etevämpi diplomatiassa ja teeskentelyssä;
hän ei varmaan antaisi minkään estää itseänsä hankkimasta millä keinoin
hyvänsä juonilleen menestystä.
Niin, en voinut enää epäillä, etteikö punottu juonia, joiden syvyydestä
minulla ei tähän asti ollut aavistustakaan. Minua pöyristytti se
ajatus. Mitä salavehkeitä ne olivat? Mikä sekava, kauhea rikos oli se,
jota hän suunnitteli? Isän murha oli siis ainoastaan ollut ensimmäinen
askel. Neiti Holladayn poisvieminen toinen. Mikä olisi kolmas? Miten
voisimme estää hänet siitä? Otaksutaan, että epäonnistuisimme? Oh,
suoraan sanoen, mitä voiton toiveita meillä voi olla sellaisessa
taistelussa tätä paatunutta konnaa vastaan pimeydessä? Hänellä
oli kaikki langat käsissään, hän hallitsi asemaa; me taistelimme
sokeina, kiedottuina salaperäisyyden verkkoon, josta ei näyttänyt
olevan tietä ulos. Mielikuvituksessani pidin häntä yli-inhimillisillä
ominaisuuksilla varustettuna olentona. Hetkiseksi minuun tarttui hurja
halu kääntyä perinpäin, asettua kasvot kasvoja vastaan hänen eteensä ja
syyttää häntä, hämmennyttää hänet sillä, mitä tiesin, äkkirynnäköllä
houkutella häneltä irti salaisuutensa, polkea hänet jalkojeni alle.
Mutta raivoni meni ohi. Ei, hän ei saanut millään ehdolla tietää, että
epäilin häntä; siitä edusta en saanut luopua. Olihan mahdollista, että
minä vielä voisin hämmästyttää häntä, eksyttää hänet harhateille, panna
satimen hänen tielleen. Älykkyystaistelu tulisi myöhemmin — ehkäpä jo
tänä iltana — mutta tällä hetkellä en voinut muuta tehdä kuin toteuttaa
ensimmäisen suunnitelmani. Kuitenkaan hän ei saanut epäillä, mihin
suuntaan tutkimukseni menivät — minun täytyi pettää hänet.
Suunnitelmani oli pian tehty. Menin Broadwayn poikki Cortlandkadulle,
jota pitkin kuljin siksi kunnes ilmarata oli edessäni; kuulin junan
lähestyvän ja pysähdyin ostamaan vähän hedelmiä eräältä myymäpöydältä.
Seuraajani oli kappaleen matkan päässä minusta ja tarkasteli erään
ompeluliikkeen ikkunassa olevia pikkuesineitä. Juna tuli kohisten
asemalle, ja yhdellä ponnahduksella, aivan kuin vasta juuri nyt olisin
huomannut sen, ryntäsin portaita ylös, heitin lippuni lippulaatikkoon
ja olin yhdellä harppauksella asemasillan yli. Viimeisen vaunun
junailija piti vaunusillan porttia auki minulle, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä paukahti se perässäni jälleen kiinni. Heti tämän
jälkeen lähti juna liikkeelle, ja kun katsoin taakseni, näin Martignyn
tulevan rynnäköllä asemasillalle. Hän seisoi tuijottaen minuun sekunnin
ajan, sitten hän kouristi äkkiä rintaansa, horjui ja näytti kaatuvan.
Ihmisiä kokoontui hänen ympärilleen, juna kiersi muutaman kulmauksen,
enkä nähnyt enää muuta.
Kaikessa tapauksessa olin nyt vapaa hänestä ja astuin pois junasta
Bleckerkadulla, menin aina Washington Squarelle asti ja aloitin
etsintäni. Suunnitelmani oli hyvin yksinkertainen. Alkaen itäpuolelta
Länsi Broadwayta aioin käydä jokaisessa talossa kysymässä, ottivatko he
vuokralaisia. Ensimmäinen kokemukseni oli jotenkin toisiakin kokemuksia
kuvaava.
Nainen vastasi koputukseeni.
»Teillähän on huoneita vuokrattavana?» kysyin.
»Kyllä, monsieur», vastasi hän leveästi hymyillen. »Olkaa hyvä, tätä
tietä!»
Me nousimme likaisia portaita ylös, ja hän avasi erään oven komealla
eleellä.
»Ne ovat nämä huoneet, monsieur! Sellaiset kauniit huoneet!»
Katselin ympäri teeskennellen mieltymystä ja tukahutin
vastenmielisyyteni niin hyvin kuin voin.
»Kuinka kauan ne ovat olleet tyhjinä?» kysyin.
»Vain kaksi päivää, monsieur. Kuten näette, ne ovat hyvin hauskat
huoneet.»
Se päätti asian. Jos ne olivat olleet tyhjinä ainoastaan kaksi päivää,
niin ne eivät huvittaneet minua enää, ja anteeksipyytäen menin tieheni,
iloisena päästessäni pois tuosta valkosipulille haisevasta ilmakehästä.
Näin kuljin talosta taloon, kompastellen likaisiin lapsinulikoihin,
kiipeillen ylös pimeitä portaita, tavaten vilahdukselta ahtaita,
täyteen sullottuja työhuoneita, nähden kaikenlaatuisia komeroita,
joita kohteliaisuudesta kutsutaan huoneiksi, hengittäen satoja eri
hajuja yhtä monta minuuttia kohti, sanalla sanoen saaden elävän kuvan
seudun kurjasta, viheliäisestä elämästä. Välistä aloin toivoa olevani
vihdoinkin oikealla tiellä, mutta enemmän tiedusteltuani huomasin aina
erehtyneeni. Sillä tavoin meni sekä aamu- että iltapäivä. Olin tutkinut
tuloksetta kaksi korttelia, ja lopuksi lähdin takaisin Broadwaylle.
Saavuin ajurilla konttoriin, heillä ei ollut enemmän menestystä kuin
minullakaan. Graham pani merkille alakuloisen näköni lausuen muutamia
lohduttavia sanoja.
»Luulen, että olette oikeilla jäljillä, Lester», sanoi hän. »Mutta
ette voi toivoa voivanne tehdä itse paljoa. Se on sitäpaitsi laaja
työ. Eikö olisi parasta palkata viisi, kuusi yksityissalapoliisia
ja alistaa heidät valvontanne alle? Silloin voisitte säästyä tuosta
hermostuttavasta työstä ja samalla kertaa ennättäisi nopeammin
etsiskellä talot. Sitäpaitsi voisivat kenties kokeneemmat henkilöt
saada ajatuksia, jotka ehkä menevät teidän ohitsenne.»
Minä olin myöskin ajatellut sitä, olin ihmetellyt, käytinkö etujani
mahdollisimman suureksi hyödykseni, ja ehdotus houkutteli minua. Mutta
jotakin syttyi minussa, ylpeys, kunnianhimo, uppiniskaisuus, miksikä
vain haluaa sitä kutsua. Ravistin päätäni, päättäen jatkaa kuten
ennenkin. Muuten, odottihan minua vielä »älykkyystaisteluni», ja olin
lujasti päättänyt hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista.
»Sallikaa minun pysyä yksinäni vielä pari päivää!» sanoin, »en ole
vielä menettänyt toivoa onnistumisesta. Jos en onnistu, niin onhan
aikaa ottaa vierasta apua. Luulen joka tapauksessa panneeni asian
alulle, ja tahdon nähdä kuinka se kehittyy.»
Hän puristi ystävällisesti kättäni.
»Pidän teidän toiveikkuudestanne», sanoi hän hyväksyvästi, »ja
minulla on mitä suurin luottamus teihin, ei se ollut luottamuksen
puute, joka aiheutti ehdotukseni. Älkää vain menkö liiallisuuksiin
älkääkä ponnistelko ylellisesti, kuten Royce! Ohimennen sanoen hän voi
paremmin, vaikka tohtori sanoo, että hänen tulee ottaa pitkäaikainen
vapaus — täydellinen lepo.»
»Hauskaa kuulla. Mitä minuun tulee, niin pidän kyllä huolen itsestäni,
sen lupaan», ja sitten lähdin konttorista.
Odottaessani raitiotievaunua ostin sanomalehden, enemmän tottumuksesta
kuin mistään muusta syystä, ja kun olin päässyt vaunuun ja istuutunut
rauhassa, silmäilin ensiksi läpi »Liikemaailma»-osaston. Siinä ei
kuitenkaan ollut mitään erikoisen tärkeää, ja palasin takaisin yleisiin
uutisiin, antaen katseeni huolimattomasti kiitää yhdestä uutisesta
toiseen. Yhtäkkiä sattuivat silmäni johonkin, joka tempasi huomioni
mukaansa. Uutinen kuului:
»Tänä aamuna heti jälkeen kymmenen tuli eräs mies juosten ylös
portaita Cortlandkadun asemalle Seitsemännen puistokadun ilmaradalla
ennättääkseen junaan, joka juuri oli lähtemässä, mutta kaatui äkisti
asemasillalle sydäntaudin kohtaamana. Sairasvaunut kutsuttiin
puhelimella Hudson Streetin sairaalasta ja mies vietiin sinne. Kello
kahdentoista aikaan sanottiin, että hän todennäköisesti tulisi
paranemaan. Hän oli vielä liian heikko puhumaan, m.m. muiden esineiden
ohella löydettiin hänen lompakostaan kortti Cafe Jourdainista Läntisen
Houston kadun 54:stä. Sieltä kysyttyä saatiin tietää, että hänen
nimensä on Pierre Bethune, että hän on äskettäin tullut Ranskasta ja
että hänellä ei ole ketään sukulaisia tässä maassa.»
Muutamassa silmänräpäyksessä poistuin raitiotievaunusta ja kiiruhdin
ilmaradalle. Tunsin olevani vakuuttunut siitä, että minulla nyt oli
tarvitsemani osoite käsissäni.