»Satatuhatta dollaria!» huudahti Royce ja tuijotti kumppaniinsa.
»Niin, satatuhatta dollaria! Se on kaunis summa nuorelle tytölle
annettavaksi kerrallaan, mutta hänellä on varoja siihen. Luonnollisesti
meillä ei ole muuta tehtävänä kuin seurata hänen ohjeitaan. Arvelen,
että voimme molemmat arvata, mitä hän aikoo rahoilla tehdä.»
Royce nyökäytti päätään. Minä luulin myöskin arvaavani sen. Rahat
olivat tietysti aiotut tuolle toiselle naiselle — kun kaikki kävi
ympäri, niin ei hän siis saisikaan kärsiä rikoksestaan. Minun
mielestäni ei ollut kaukana, ettei neiti Holladay tehnyt itseänsä
osalliseksi rikokseen.
»Hän näkyy todellakin olevan sairas», jatkoi Graham. »Hän näytti
laihalta ja surkastuneelta. Lujitin hänen päätöstänsä etsiä lepoa ja
rauhaa muuttamalla oleskelupaikkaa.»
»Milloin hän lähtee?» kysyi Royce tukahtuneella äänellä.
»Ylihuomenna luullakseni. Hän ei voinut sanoa varmaan. Itse asiassa ei
hän voinut puhua paljon. Hänen äänensä oli sortunut — oli vilustunut
— se on kai influenssaa, luulen. Olisin tehnyt pahoin, jos olisin
pakottanut häntä puhumaan, sen vuoksi en sitä yrittänytkään.»
Hän kääntyi pöytänsä ääreen, mutta pyöräytti tuolinsa kohta sen jälkeen
uudelleen.
»Ohimennen sanottuna», sanoi hän, »näin tuon uuden kamarineidin. En voi
sanoa, että hän teki minuun hyvän vaikutuksen.»
Hän vaikeni hetkiseksi kuin olisi punninnut sanojaan.
»Hän näytti säädylliseltä ja muuten miellyttävältä», jatkoi hän
vihdoin, »mutta en pitänyt hänen silmistään. Ne olivat terävät.
Havaitsin hänen pari kolme kertaa katselevan minua merkillisellä
tavalla. En voi ymmärtää, mistä neiti Holladay on hänet saanut. Hän on
nähtävästi ranskalainen, puhuu selvällä ranskalaisella korostuksella.
Mitä rahoihin tulee, niin on kai parasta, että myymme jonkun määrän
Presbyterialaisen laitoksen osakkeita. Ne ovat hänen arvopapereistaan
vähimmän lupaavia.»
»Niin, minä arvelen samoin», yhtyi Royce; ja hänen kumppaninsa antoi
tarpeelliset määräykset.
Sen jälkeen hän ryhtyi toiseen työhön, ja päivä meni ilman, että neiti
Holladaysta ja hänen asioistaan puhuttiin sen enempää.
Rahat myydyistä osakkeista tulivat konttoriin seuraavan päivän
iltapäivällä pienessä sinetillä varustetussa käärössä, johon oli
merkittynä sisällys — sata tuhatta dollaria seteleissä. Graham käänteli
miettiväisenä sitä kädessään.
»Parasta on, että sinä lähdet viemään tätä sinne, John», sanoi hän
kumppanilleen. »Ja Lester voi seurata mukana.»
Royce pisti käärön taskuunsa, kutsuttiin ajuri, ja me lähdimme matkaan.
Ei mitään tapahtunut matkalla, ja puolen tunnin kuluttua pysähdyimme
Holladayn talon edessä.
Talo oli vanhanaikainen ruskea kivirakennus; se ei ollut enää
muodikkaimmassa kaupunginosassa, joka oli siirtynyt keskuspuistoon
päin, ja erilaatuisia myymälöitä alkoi tunkeutua seutuun; mutta
se oli ollut Hiram Holladayn kotina neljänkymmenen vuoden ajan,
eikä hän ollut koskaan halunnut muuttaa siitä. Tällä hetkellä
olivat kaikki ikkunaverhot alaslaskettuina ja talo näytti autiolta.
Menimme portaita ylös ovelle, ja heti soitettuamme sen avasi nainen,
jonka vaistomaisesti tunsin olevan uuden kamarineidin, vaikka hän
paljon vähemmän muistutti kamarineitiä kuin vanhahkoa keskiluokan
työläisnaista.
»Tulimme tuomaan rahoja, jotka neiti Holladay pyysi herra Grahamilta
eilen», sanoi Royce. »Minä olen John Royce, hänen liikekumppaninsa.»
Vastaamatta mitään viittasi nainen meitä astumaan sisään.
»Luonnollisesti meidän täytyy saada kuitti siitä», lisäsi päällikköni.
»Minulla on täällä sellainen valmiina, niin että emäntänne tarvitsee
vain kirjoittaa sen alle nimensä.»
»Neiti Holladay on liian sairas voidakseen ottaa teitä vastaan», sanoi
kamarineiti lausuen huolellisesti sanansa. »Vien paperin hänelle ja
hankin allekirjoituksen.»
Royce epäröi hetkisen. Muistuttelin, missä olisin voinut kuulla tämän
äänen ennen. Jossakin, siitä olin varma — tämän vienon, hillityn,
sointuvan äänen. Äkkiä säpsähdin — muistin! Se oli neiti Holladayn
ääni silloin, kun hän nousi tervehtimään päällikköäni sinä aamuna
tutkinto-oikeuspaikassa! Mutta ei — työnsin luotani heti sellaisen
ajatuksen — sehän oli sulaa mielettömyyttä!
»Pelkään, että se ei käy päinsä», sanoi Royce vihdoin. »Summa on suuri,
ja se on minun jätettävä henkilökohtaisesti neiti Holladaylle tämän
todistajan läsnäollessa.»
Nyt oli kamarineidin vuoro epäröidä; näin hänen huulensa puristuvan
onnettomuutta ennustavalla tavalla.
»Kuten tahdotte», vastasi hän. »Mutta minä sanon teille jo ennakolta,
että emäntäni on hyvin hermostunut, ja hänen on kielletty puhumasta.»
»Hänen ei tarvitse puhua», vastasi Royce lyhyesti. Mitään vastaamatta
nainen meni portaita ylös ja näytti tietä.
Neiti Holladay makasi taaksepäin nojautuneena syvässä lepotuolissa
kääre päässä, ja puolipimeässä, joka vallitsi huoneessa, voin nähdä
kuinka muuttunut hän oli. Hän näytti paljon laihemmalta ja vanhemmalta
ja ryki välistä tavalla, joka kauhistutti minua. Ei ainoastaan murhe,
ajattelin, ole voinut aikaan saada tätä surullista muutosta; täytyi
olla olemassa joku salaisuus, joka painoi häntä.
Seuralaiseni pani luonnollisesti myöskin merkille tämän muutoksen —
suuremman muutoksen ehkä kuin mitä voin nähdä — ja näin kuinka hän
säikähti ja tuli liikuttuneeksi.
»Paras neiti Holladay», aloitti hän, mutta neiti Holladay keskeytti
hänet pienellä käskevällä liikkeellä.
»Ei, ei!» kuiskasi hän käheästi. »Älkää puhuko!»
Hän vaikeni ja hillitsi itsensä. Kun hän uudelleen puhui, tapahtui se
kokonaan toisella äänellä.
»Minulla on rahat, joita olette pyytänyt», sanoi hän ja ojensi käärön.
»Kiitos», jupisi hän.
»Haluatteko laskea ne?»
»Ei, sitä ei tarvitse!»
»Minulla on täällä kuitti», sanoi hän ja otti esiin täytekynän. »Olkaa
hyvä ja kirjoittakaa alle.»
Hän otti kynän vapisevin käsin, asetti kuitin lepotuolin käsinojan
päälle tarkistamatta sitä ja kirjoitti hitaasti ja vaivaloisesti
nimensä. Sitten nojausi hän taas taaksepäin helpotuksesta huokaisten ja
sulki kasvot käsiinsä.
Royce pisti kuitin lompakkoonsa ja seisoi sitten hetkisen kahden
vaiheella. Mutta kamarineiti oli avannut oven ja odotti meitä. Hänen
emäntänsä ei antanut mitään merkkiä; ei ollut mitään veruketta viipyä
kauempaa; seurasimme siis palvelijaa.
»Neiti Holladay näyttää olevan hyvin sairas», sanoi Royce hiukan
vapisevalla äänellä, kun nainen pysähtyi meidän edessämme alemmassa
eteishuoneessa.
»Niin — hyvin.»
Taas sama ääni! Käytin tilaisuutta katsellakseni häntä tarkoin. Hänen
hiuksensa alkoivat todellakin harmaantua, hänen kasvonsa olivat juovien
uurtamat, joita juovia vain köyhyys ja huolet olivat piirtäneet: ja
kuitenkin kaiken tämän ohella kuvittelin voivani havaita kalpean, mutta
elävän yhtäläisyyden Hiram Holladayn tyttären kanssa. Loin vielä kerran
silmäyksen häneen — yhtäläisyys oli heikko, epämääräinen — ehkäpä
hermostoni oli ylenmäärin kiihoittunut ja petti minua. Sillä miten oli
mahdollista, että niin voimakas yhdennäköisyys voisi olla olemassa?
»Hän on tietysti kysynyt neuvoa lääkäriltä?» kysyi Royce.
»Kyllä, tietysti.»
»Ja onko hän neuvonut nauttimaan lepoa ja rauhaa?»
»On.»
»Milloin lähdette maalle?»
»Huomenna tai ylihuomenna, luullakseni.»
Royce kääntyi ovea kohti, mutta pysähtyi kahden vaiheella. Hän avasi
huulensa sanoakseen jotakin vielä — hänen levottomuutensa pakoitti
häntä siihen — mutta muutti sitten taas mielensä ja meni ulos ovesta,
jota nainen piti avoinna.
»Hyvästi», sanoi hän vakavasti. »Toivon, että neiti Holladay saa
hupaisen matkan.»
Ovi sulkeutui perässämme mennessämme portaita alas.
»Jenkinson on perheen lääkäri», sanoi hän. »Ajakaamme hänen luokseen
kuulemaan, kuinka sairas neiti Holladay oikein on. Olen huolissani
hänen puolestaan, Lester.»
»Se on hyvä ajatus», sanoin ja annoin ajurille osoitteen.
Tohtori oli kotona ja otti meidät heti vastaan.
»Tohtori Jenkinson», aloitti päällikköni ilman enempiä valmisteluita,
»olen John Royce toiminimestä Graham & Royce. Otaksun teidän tietävän,
että olemme neiti Frances Holladayn lainopilliset neuvonantajat?»
»Kyllä», vastasi Jenkinson. »Hauska tehdä tuttavuutta, herra Royce.»
»Luonnollisesti harrastamme hänen menestystänsä ja kaikkea mikä
häntä koskee, ja olen tullut tänne pyytämään teiltä muutamia varmoja
selityksiä hänen tilastaan? Haluaisimme tietää, tohtori, kuinka sairas
hän oikeastaan on?»
»Sairas», toisti Jenkinson nähtävästi kummastuen. »Onko hän sairas?»
»Eikö hän sitten ole teidän hoidossanne? Luulin teidän olevan perheen
lääkärin.»
»Niin minä olenkin», myönsi hän. »Mutta minä en ole nähnyt neiti
Holladayta kahdeksaan, neljääntoista päivään. Silloin hän oli aivan
terve, vähän hermostunut ehkä ja alakuloinen, mutta varmasti ei
niin paljon, että olisi tarvinnut lääkärinhoitoa. Hän on aina ollut
tavattoman vahva.»
Royce näytti hämmästyneeltä. Mitä minuun tulee, niin päässäni meni
kaikki ymmälle.
»Kerron teille kaikki», sanoi päällikköni vihdoin. »Haluaisin saada
teiltä neuvon.»
Sitten hän alkoi kiireesti kertoa kaikesta, mitä hän tiesi neiti
Holladayn sairaudesta, ja lopetti selonteolla käynnistämme hänen
luonaan, lisäten, että kamarineiti oli sanonut emäntänsä olevan
lääkärin hoidossa. Jenkinson kuunteli loppuun keskeyttämättä häntä,
mutta hän oli silminnähtävästi sekä ihmeissään että ikävissään.
»Ja sanotte, että hän näytti todellakin sairaalta?» kysyi hän.
»Niin, hyvin sairas minun kokemattomissa silmissäni, huolestuttavan
sairas. Hän näytti laihalta ja kuihtuneelta — voi tuskin puhua.— ja
millainen yskä hänellä oli! Tuskin tunsin häntä.»
Tohtori mietti taaskin vähän aikaa. Hän oli hyvin etevä lääkäri, jonka
hoidokkaiden joukkoon kuului monta huomattavaa henkilöä, ja voin nähdä,
että hän tunsi itsensä loukatuksi siitä, että oli turvauduttu johonkin
toiseen lääkäriin.
»Luonnollisesti neiti Holladaylla on täysi vapautensa», sanoi hän
vihdoin, »kysyä neuvoa toiselta lääkäriltä, jos hän pitää sen
parempana.»
»Mutta olisiko se teidän mielestänne ollut uskottavaa?» kysyi
päällikköni.
»Kymmenen minuuttia sitten se olisi minusta näyttänyt mahdottomalta»,
vastasi tohtori painolla. »Mutta naisethan muuttavat helposti
mieltänsä, kuten me lääkärit saamme suruksemme usein kokea.»
Royce epäröi ja kävi suoraan asiaan.
»Tohtori Jenkinson», aloitti hän totisena, »eikö teistä olisi parasta
mennä neiti Holladayn luo — tiedätte, kuinka suuresti hänen isänsä
luotti teihin — ja vakuuttaa hänelle, että hän on hyvissä käsissä?
Myönnän, etten tiedä mitä minun on ajateltava, mutta pelkään, että joku
vaara uhkaa häntä. Ehkäpä hän on joutunut puoskarien käsiin.»
Jenkinson hymyili.
»Kehoitus etsimään lepoa ja hiljaisuutta näyttää kyllä sangen
viisaalta», sanoi hän, »ja on ristiriidassa sen kanssa mitä
puoskaroitsijat antavat.»
»Mutta sittenkin, eikö olisi parasta, että te itse näkisitte hänet?»
intti Royce.
Tohtori oli kahden vaiheella ja istui hetken aikaa naputtaen sormillaan
tuolinsa käsinojaan.
»Se nyt ei olisi aivan ammattiarvon mukaista», sanoi hän vihdoin.
»Mutta voinhan tervehtiä häntä vanhana ystävänä. Hartauteni perhettä
kohtaan pitäisi olla riittävä tekosyy, arvelen.»
Roycen katse kirkastui, ja hän puristi sydämellisesti lääkärin kättä.
»Kiitos, tohtori!» sanoi hän lämpimästi. »Se vapauttaisi toiminimen
paljosta huolesta — puhumatta minusta mieskohtaisesti», lisäsi hän.
Jenkinson nauroi hyväntahtoisesti.
»Sen tiesin kyllä», sanoi hän. »Saammehan me lääkärit kuulla kaikkea
mahdollista kielittelyä. Ja tämä ilahduttaa minua todellakin. Jos
tahdotte odottaa minua täällä, niin lähden heti matkaan.»
Luonnollisesti suostuimme, ja hän kutsui vaununsa ja lähti.
»Vihdoinkin», sanoin, »saamme nähdä esiripun taakse, ehkäpä yksi ainoa
vilahdus olisi kylliksi luomaan valoa pimeyteen.» Mutta puolen tunnin
kuluttua tohtorimme palasi, ja silmäys hänen katseeseensa ilmaisi
minulle, että kohtalo oli taaskin sallinut meidän pettyä.
»Lähetin hänelle käyntikorttini», kertoi tohtori lyhyesti, »mutta neiti
Holladay käski hyvin yksinkertaisesti tervehtimään sanoen, että hän ei
voinut ottaa vastaan.»
Roycen katse synkkeni.
»Ja siinäkö oli kaikki?» kysyi hän.
»Ni-in! Luonnollisesti ei minulla ollut muuta valittavana kuin lähteä
tieheni. Niskoitteleminen oli mahdotonta.»
»Tietysti», myönsi toinen. »Mutta, tohtori, miten selitätte sen?»
Jenkinson istui ja näytti vähän aikaa tutkivan maton kuvioita.
»Suoraan sanoen, herra Royce», sanoi hän vihdoin, »en minä tiedä mitä
ajatella. Todennäköisintä on, että neiti Holladay kärsii jonkinlaista
mielenhäiriötä — ehkäpä vain akuuttista, sellaista, joka tavallisesti
menee ohitse — mutta joka helposti voi kehittyä vakavaluontoiseksi,
niin, jopa pysyväksikin.»
Se ajatus oli herännyt minussakin, ja Roycen kasvojen ilmeestä näin,
että hänkin oli sitä ajatellut.
»Eikö ole mitään keinoa, jonka avulla voisimme saada varmuuden asian
tilasta?» kysyi hän. »Kenties hänet on pelastettava omasta itsestään.»
»Hyvin mahdollista», myönsi tohtori päätään nyökäyttäen, »mutta hän
on täysi-ikäinen ja määrää itse mitä tekee. Ei ole olemassa keitään
sukulaisiakaan, jotka voisivat sekaantua asiaan — eikä edes läheisiä
ystäviä, sen kyllä tiedän. En näe mitään keinoa, jollette te hänen
lainopillisena neuvonantajanaan voi kääntyä viranomaisten puoleen ja
pyytää heiltä hänen mielentilansa tutkimista.»
Mutta Royce teki heti kieltävän liikkeen.
»Se on mahdotonta!» hän sanoi. »Meillä ei ole kerrassaan mitään aihetta
sellaisen askeleen ottamiseen. Se loukkaisi häntä kuolettavasti.»
»Niin, se on selvää», tunnusti lääkäri. »Pelkäänpä, siis ettei tällä
hetkellä voida tehdä mitään, asia saa olla sellaisenaan, kunnes jotakin
varmempaa tapahtuu.»
»Eikö suvussa ole mitään taipumusta mielisairauteen?» kysyi Royce
hetken kuluttua.
»Ei pienintäkään», vastasi tohtori painolla. »Hänen vanhempansa
olivat molemmat terveitä ja eheäluontoisia. Tunnen perheen vaiheet
kolmen sukupolven ajalta, eikä siinä ole esiintynyt viittaustakaan
siihen suuntaan. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun Holladay juuri
työskenteli kohotakseen siihen asemaan, johon hän sitten pääsi, ja
ponnisti ylenmäärin voimiansa, sai hän lievän halvauskohtauksen. Se
oli aivan lievä, mutta minä neuvoin häntä joka tapauksessa ottamaan
pitkän lepoajan, jonka hän vietti ulkomailla yhdessä vaimonsa kanssa.
Sivumennen sanoen hän oli varovainen, eikä kohtaus enää koskaan
uudistunut. Se oli itse asiassa ainoa vakavaa laatua oleva sairaus,
jonka minä tiedän häntä koskaan kohdanneen.»
Ei ollut enää mitään sanomista, nousimme ylös lähteäksemme.
»Jos enempiä oireita esiintyy», lisäsi tohtori, avatessaan meille oven,
»niin ehkä annatte minulle siitä tiedon? Voitte luottaa minuun, jos
voin olla joksikin avuksi.»
»Kiitos», vastasi päällikköni. »Olette hyvin ystävällinen.»
Ja me menimme takaisin ajoneuvoihimme.
Seuraavan viikon kuluessa sattui erinäisiä seikkoja, jotka taas
täyttivät minut ihmetyksellä, ja mitä Royceen tulee, niin hänestä voi
selvään nähdä, kuinka onneton hän oli. Sen mukaan kuin nyt tiedän,
hän oli kirjoittanut viisi, kuusi kertaa neiti Holladaylle eikä
saanut sanaakaan vastaukseksi. Itse olin tehnyt erään salaperäisen
havainnon. Rahojen jättämispäivän jälkeisenä päivänä olin raitiotiellä
kotiinajaessani tavanmukaisesti silmäillyt sanomalehdestä »Uutisia
rahamarkkinoilta», ja eräs pieni uutinen veti silloin huomioni
puoleensa. Välitysliike Swith & Currer oli samana päivänä esittänyt
valtiopankissa sadantuhannen dollarin suuruisen summan vaihdettavaksi
kultarahaksi. Tiedustelu pankista seuraavana aamuna antoi tulokseksi,
että vaihto oli tapahtunut neiti Frances Holladayn laskuun. Se oli
luonnollisesti tehty siinä tarkoituksessa, että poliisi ei voisi päästä
rahojen vastaanottajan jäljille.