Seuraavana sunnuntaina Hiram Holladayn kuoleman jälkeen laskettiin
hänen maalliset jäännöksensä hautakammioon hänen vaimonsa viereen
Woodlawinin hautausmaalla; ja kaksi päivää sen jälkeen avattiin ja
jätettiin hänen testamenttinsa, jonka oli laatinut Graham ja joka oli
säilössä konttorin kassakaapissa, valvottavaksi. Kuten oli odotettu,
oli hän määrännyt koko omaisuutensa ilman mitään ehtoja tyttärelleen
Francesille. Poikkeuksena tehtiin vain muutamia lahjoituksia vanhoille
palvelijoille; Rogers sai kauniin testamentin, ja noin puoli miljoonaa
annettiin erinäisille hyväntekeväisyyslaitoksille, joita vainaja
harrasti elämänsä aikana. Muu kaikki jätettiin hänen tyttärensä
vapaaseen käytäntöön.
Huomasimme, että hänen omaisuutensa oli arvioitu liian suureksi, mutta
kuitenkin jäi enemmän kuin neljä miljoonaa dollaria tuolle nuorelle
tytölle — sangen kauniit myötäjäiset! Hän sanoi meille heti haluavansa
jättää kaikki liikeasiat meidän käsiimme ja tahtovansa kokonaan seurata
neuvojamme raha-asioissa. Suurimman osan näitä asioita hoiti Royce,
ja vaikka hän luonnollisesti ei puhunut minulle asiasta mitään, niin
oli kuitenkin selvää, että neiti Holladayn ystävälliset tunteet häntä
kohtaan eivät olleet heikontuneet. Kaikki konttorissa olijat olivat
enemmän taikka vähemmän samassa uskossa asian suhteen ja toivottivat
hänelle onnea ja menestystä.
Niin kului kahdeksan, kymmenen päivää. Huolimatta sanomalehtien ja
poliisin ponnistuksista ei mitään uutta valoa ollut langennut tuohon
kammottavaan murhenäytelmään, ja suurelta yleisöltä se oli jo jäänyt
taka-alalle ja unohtunut antaakseen tilaa muille huomiotaherättäville
tapauksille. Alutta mitä ainakin minuun tulee, oli harrastukseni
vieläkin vähentymätöntä, ja useammin kuin kerran kävin läpi kaikki
yksityiskohdat, vakuuttautuakseni uudelleen, että arvelumme oli
oikea. Ainoastaan yhdessä kohdin minusta näytti kuin se viittoisi
vastakkaiseen. Jos oli olemassa avioton tytär, niin tuo kuolettava
pisto, jonka hän oli antanut isälleen, oli riistänyt häneltä koko sen
aineellisen tuen, jonka tämä oli antanut hänelle ja samalla kaikki
toiveet saada vielä lisää häneltä. Hän olisi siis menetellyt omaa
parastansa vastaan — mutta näinkin ollen voisi se, mitä Godfrey nimitti
väkivallanhimoksi, selittää asian. Ja sitäpaitsi voihan olettaa, että
neiti Holladay pitäisi yltäkylläisen huolen sisarestaan, kunhan vain
hänen ensimmäinen surunsa olisi mennyt ohitse. Tämän myöntäen olettamus
oli täysin paikkansa pitävä.
Mutta eräs toinen asia aiheutti minulle paljon päänvaivaa. Kuinka
nainen oli välttänyt poliisin? Tiesin, että tuossa ranskalaisessa
kaupunginosassa häntä oli haeskeltu ilman mitään tulosta kaikki
paikat, mutta olin myöskin varma siitä, että etsiskely oli toimitettu
huolimattomasti, muuten olisi varmaan löydetty joku jälki hänestä.
Neiti Holladay kieltäytyi luonnollisesti jyrkästi vastaamasta kaikkiin
kysymyksiin, ja tähän nähden huomasin taas olevani pulassa. Epäilemättä
hän ei lainkaan halunnut, että rikollinen nainen löydettäisiin,
ja kuitenkin hänet oli mielestäni löydettävä, jos ei muun niin
neiti Holladayn itsensä vuoksi — vapauttaakseen hänet sen pilven
viimeisestäkin varjosta, joka häälyi hänen yllänsä.
Silloin tapahtui hämmästyttävän nopeasti käänne uusiin
kehkeämismahdollisuuksiin. Eräänä päivänä vähää ennen konttorin
sulkemisaikaa tuli eräs konttoristeista sisempään konttorihuoneeseen
ja sanoi, että ulkona oli eräs nainen, joka sanoi haluavansa puhutella
herra Roycea. Hän ei ollut ilmoittanut nimeänsä, mutta Royce,
joka sillä hetkellä sattui olemaan vapaana, käski ohjaamaan hänet
sisään. Niin pian kun sain nähdä vieraan, tunsin hänet, ja niin teki
päällikkönikin — hän oli neiti Holladayn kamarineiti. Näin myöskin,
että hänen silmänsä olivat punaiset itkusta, ja kun hän istuutui Roycen
kirjoituspöydän viereen, alkoi hän itkeä uudelleen.
»Mitä nyt, mitä on tapahtunut?» kysyi Royce. »Eihän emännällenne liene
mitään ikävyyttä tapahtunut?»
»Hän ei ole enää emäntäni», nyyhkytti tyttö. »Hän on eroittanut minut
tänään palveluksestaan.»
»Eroittanut teidät!» toisti Royce. »Mistä se johtuu? Luulin, että hän
piti teistä.»
»Niin, sitä olen minäkin luullut, mutta hän on eroittanut minut joka
tapauksessa.»
»Mutta minkävuoksi?» intti toinen.
»Sitä juuri haluaisin tietää. Pyysin ja rukoilin, että hän sanoisi
minulle sen, mutta hän ei tahtonut edes nähdä minua. Niin tulin tänne.
Ajattelin, että ehkä voisin saada jotakin apua täältä.»
»Antakaa minun kuulla kaikki, mitä on tapahtunut», sanoi Royce
tyynnyttäen. »Onhan mahdollista, että voin olla jollakin tavalla teille
hyödyksi.»
»Voi, jospa niin hyvin olisi!» huudahti hän. »Minä kun olen niin
mieltynyt neiti Francesiin! Olen ollut hänen luonaan lähemmäs kahdeksan
vuotta, ja kun hän sitten kohtelee minua tällä tavalla, se on niin
ikävää, että voin surra itseni kuoliaaksi! Olin häntä pukemassa tänään
kahden aikaan, ja hän oli yhtä kiltti kuin muulloinkin minua kohtaan —
vieläpä antoi minulle rintaneulankin, joka ei häntä enää miellyttänyt.
Sitten hän läksi ulos ajelemaan ja tuli takaisin noin tunnin kuluttua.
Menin heti hänen huoneeseensa auttamaan häntä riisuutumisessa, ja
kun koputin ovelle, tuli eräs vieras nainen ovesta ja sanoi, että
neiti Frances oli ottanut hänet kamarineidikseen eikä tarvinnut minua
enää, ja antoi minulle kuukauden palkan. Ja seisoessani siinä niin
ällistyneenä etten voinut liikahtaakaan, hän löi oven kiinni nenäni
edessä. Kun olin tointunut vähän, pyysin puhutella neiti Francesta, jos
ei muuten niin sanoakseni hyvästi; mutta hän ei tahtonut ottaa minua
vastaan. Hän käski tervehtiä sanoen, että hän ei voinut hyvin eikä
halunnut tulla häirityksi.»
Tytön nyyhkytykset kävivät niin voimakkaiksi, ettei hän voinut jatkaa.
Roycen katse ilmaisi hämmästystä, enkä ihmetellyt sitä. Miten oli neiti
Holladay yhtäkkiä saanut vastenmielisyyden tätä hyväluontoista, häneen
niin mieltynyttä olentoa kohtaan?
»Sanotte, ettette tuntenut tuota toista kamarineitiä?» kysyi
päällikköni.
»Niin, hän ei ole koskaan ennen ollut talossa. Niin paljon kuin ainakin
minä tiedän. Neiti Frances toi hänet mukanaan kotiin vaunuissa.»
»Minkä näköinen hän oli?»
Tyttö epäröi.
»Niinkuin ulkomaalainen, minun mielestäni», sanoi hän vihdoin.
»Ranskalainen ehkä — päättäen siitä, miten hän äänsi 'r':n.»
Tulin tarkkaavaksi. Sama aatos heräsi Roycessa ja minussa samalla
kertaa.
»Onko hän yhdennäköinen neiti Holladayn kanssa?» kysyi hän äkisti.
»Neiti Holladayn! Ei! Hän on paljon vanhempi, aivan harmaapäinen.»
No niin, neiti Holladaylla oli luonnollisesti oikeus ottaa
kamarineidikseen ken hyvänsä ja eroittaa kaikkikin palvelijansa,
jos häntä huvitti; mutta sittenkin tuntui hänen tapojansa vastaan
merkillisen sotivalta tämä perin väärä esiintyminen toista kohtaan.
»Sanotte hänen lähettäneen terveisiä, että hän oli sairas?» sanoi Royce
vihdoin. »Oliko hän sairas teidän pukiessanne häntä?»
»E-ei», vastasi tyttö pitkäveteisesti. »En tahdo sanoa, että hän oli
juuri sairas, mutta hän näytti alakuloiselta ja huolestuneelta jonkun
asian vuoksi. Luulen hänen itkeneen. Hän on muuten itkenyt paljon
isänsä kuoleman jälkeen, raukka!» lisäsi hän.
Tämä voi tosin selittää asian. Mutta todennäköisesti ei se ollut
_ainoastaan_ suru isän kadottamisesta, joka oli syynä Frances Holladayn
kyyneleihin.
»Eikä hän näyttänyt teitä kohtaan vihaiselta?»
»Ei, ei tietysti! Hänhän antoi minulle rintaneulan, kuten äsken sanoin.»
»Pelkään, etten voi tehdä teidän hyväksenne mitään», sanoi Royce
pitkäveteisesti, mietittyään hetkisen. »Luonnollisesti en voi sekaantua
sellaiseen asiaan; neiti Holladaylla on oikeus hoitaa talouttansa
niinkuin itse parhaaksi näkee. Mutta jos ette pääse takaisin entiselle
emännällenne, niin voisi tapahtua, että minä voin hankkia teille paikan
jossakin muualla. Voittehan tulla takaisin kolmen, neljän päivän
perästä, niin katson, mitä olen saanut aikaan.»
»Sen teen. Paljon kiitoksia!» sanoi hän ja meni.
Minun oli toimiteltava vähän omia asioitani tänä iltana, minkä vuoksi
en ajatellut sen enempää Frances Holladayta ja hänen asioitaan, mutta
seuraavana aamuna sain taas voimakkaan muistutuksen siitä.
»Saitko neiti Holladayn allekirjoituksen valvonta-asiakirjaan?» sattui
Graham kysymään kumppaniltaan.
»En», vastasi Royce vähän hätäytyneenä. »Olin hänen kotonaan
eilisiltana, mutta hän lähetti minulle terveiset ilmoittaen, että
hän oli liian sairas tullakseen alas puhumaan kanssani tai toimimaan
liikeasioita.»
»Ei suinkaan se ole mitään vakavaa laatua?» kysyi toinen kiireisesti.
»Ei, sitä en luule. Arvattavasti se on vain pientä hermostumista.»
Mutta kun hän uudelleen meni hänen luokseen illalla, sai hän saman
vastauksen, ja samalta hovimestarilta, joka oli ollut monta vuotta
perheen palveluksessa, sen tiedon, että neiti Holladay oli yhtäkkiä
päättänyt jättää kaupungin ja muuttaa kesäasuntoonsa Long Islandiin.
Oli vasta maaliskuun loppupuoli, niin että kokonaista kaksi kuukautta
oli vielä kesäkauden alkuun; mutta hän tunsi olevansa hyvin heikko, ei
voinut edes lähteä huoneestansa ja luuli, että raitis ilma ja maaelämän
hiljaisuus vaikuttaisivat paremmin kuin mikään muu hänen turmeltuneihin
hermoihinsa. Sen vuoksi tulisi koko talousväki, lukuunottamatta hänen
kamarineitiään, keittäjää, sisäpalvelijaa ja käskyläistä, lähtemään
kaupungista seuraavana päivänä laittaakseen kesäasunnon heti kuntoon.
»En ihmettele, että hänen tarvitsee vähän vahvistaa itseänsä»,
huomautti Graham osaaottavasti. »Hänen on täytynyt kestää vaikea
koettelemus, erittäinkin vaikea tytölle, joka on saanut sellaisen
kasvatuksen kuin hän. Parin kolmen kuukauden hiljaisuus ja lepo tulevat
tekemään hänelle hyvää. Milloin hän itse aikoo lähteä?»
»Viikon perästä, luullakseni. Päivää ei ole vielä varmasti määrätty.
Riippuu siitä, kuinka pian kaikki saadaan järjestykseen maalla.
Eihän ole tarpeellista häiritä häntä nyt millään liikeasioilla? Tämä
valvonta-asiakirja...»
»Voi odottaa siksi kun hän tulee takaisin. Niin, annamme hänen olla
rauhassa niin paljon kuin mahdollista.»
Mutta, kuten näytti, hän oli tullut paremmaksi tai muuttunut, sillä
kaksi päivää sen jälkeen tuli kirje, jonka hänen kamarineitinsä oli
kirjoittanut hänen edestään Grahamille ja jossa hän pyysi häntä
tulemaan luoksensa seuraavan päivän iltana, koska hän halusi puhua
muutamista liikeasioista hänen kanssaan. Minusta näytti hyvin
kummalliselta, että hän kääntyi Grahamin puoleen, mutta tämä otti
kaikessa tapauksessa ajurin ja lähti, tekemättä mitään huomautusta.
Tunti sen jälkeen avautui konttorin ovi ja hän tuli sisään omituinen
ilme kasvoillaan.
»Toden totta minä en käsitä hitustakaan!» puhkesi hän istuessaan
tuolilleen.
Royce kääntyi sivuttain häntä kohti sanomatta mitään, mutta näkyi
kuitenkin selvästi, kuinka levoton hän oli.
»Ajatella, että niin hyvällä ymmärryksellä varustettu tyttö kuin
Frances Holladay on osoittanut olevansa, nyt saa päähänsä sellaisia
oikkuja! Se on käsittämätöntä! Mutta sittenkään en voi olla ihailematta
hänen älykkyyttään. Täällä olen minä oleillut ja uskonut, ettei hän
pitänyt lukua liikeasioistaan ja ettei hänellä olisi pienintäkään
selkoa, mutta hänellä näkyy joka tapauksessa olleen silmät auki.»
»Mistä on kysymys?» kysyi Royce, kun toinen keskeytti puheensa.
»Hän aloitti muistuttamalla minua siitä, että hänen omaisuutensa oli
kokonaan hänen käytettävissään, ja että hän sai tehdä sen kanssa mitä
itse tahtoi, mikä minun luonnollisesti oli myönnettävä. Sitten hän
jatkoi ja sanoi tietävänsä, että hänen isänsä aikomuksena eläessään oli
tehdä useampia lahjoituksia ja että hän olisi ne tehnyt, jollei olisi
niin äkkiä kuollut; että lahjoitukset olivat sen luontoisia, ettei
hän halunnut nimensä asettamista niiden yhteyteen ja että hän aikoi
toimittaa ne nimettömästi.»
»Sitten?» kysyi Royce.
»Sitten», sanoi Graham pitkäveteisesti, »hän pyysi minua myymään
sellaisia arvopapereitaan, jotka hyväksi näkisin, niin että voisin
huomenna jättää hänelle satatuhatta dollaria puhtaassa kullassa —
satatuhatta dollaria!»