Seisoin aivan hämmästyneenä.
»Kokonainen lauma huoneessani!» toistin. »Mitä se merkitsee, rouva
Fitch?»
»Sanomalehtimiehiä! He ovat olleet kiduttamaisillaan minut kuoliaaksi!
Näyttävät uskovan, että minä olen piiloittanut teidät jonnekin.
Toivoakseni ei teitä ole kohdannut mikään ikävyys, herra Lester?»
»Ei, ei ensinkään», vastasin nauraen ja huokasin helpotuksesta, sillä
olinhan pelännyt, en tiedä itsekään, mitä onnettomuutta. »Toimitan pian
herrat pois!»
Niin juoksin ylös portaita.
Jo kauan ennenkuin tulin huoneeseeni, kuulin äänten surinaa ja tunsin
eri tupakkalajien hajun.
He olivat ruvenneet huvittelemaan kaikella lailla, kuluttaen aikaansa
tarinoimalla, luullakseni, ja kun astuin sisään, tervehdittiin
minua eläköönhuudolla. He olivat sellaisia sydämellisen eloisia,
hyväluontoisia poikia, että oli mahdotonta suuttua heihin — ja
sitäpaitsi tiesin, että he olivat kunnon miehiä, että he tekivät
työtä varhaisesta aamusta myöhään iltaan niukasta palkasta, pelkästä
rakkaudesta työhönsä, että he olivat sukkelia vainuamaan petosta,
juonia ja epärehellisyyttä ja järkähtämättömiä paljastaessaan kaikkea
sellaista, että heistä oli mieluista tehdä hyvää salassa ja pysyä
tuntemattomina muille, paitsi niille muutamille, jotka olivat kulissien
takana ja tiesivät pitää heitä oikeassa arvossa. Vastasin siis
hymyillen heidän tervehdyksiinsä ja istuuduin tuolille, jonka eräs
heistä kohteliaasti tarjosi minulle.
»No niin», aloitin ja katsoin heihin.
»Herra Lester», sanoi se, joka oli luovuttanut tuolin minulle,
»sallikaa minun esittäytyä, nimeni on Rankin, _Planetin_ edustaja.
Nämä herrat täällä — ja hän osoitti käden liikkeellä toisia — ovat
virkaveljiäni sanomalehtimiestoimessa. Olemme kiihkeästi odottaneet
teitä täällä saadaksemme esittää teille muutamia kysymyksiä.»
»Hyvä! Olkaa hyvä!» sanoin.
»Ensiksi ja etusijassa haluaisimme tietää ajatuksenne siitä, mistä
rikos aiheutui. Teidän osanottonne jutun käsittelyyn iltapäivällä sai
meidät vakuutetuiksi siitä, että te osaatte laskea kaksi ja kaksi
yhteen, joka on enemmän kuin voidaan sanoa tavallisista kuolevaisista.
Yleisö, suuri yleisö, haluaa tietää ajatuksenne.»
»Mutta minulla ei ole mitään ajatusta!» väitin vastaan. »Sitäpaitsi en
usko, että minä herätän suuren yleisön mielenkiintoa lainkaan. Olen
kokonaan erossa asiasta, näettekö, herrat! Pestyämme puhtaaksi neiti
Holladayn on tehtävämme päättynyt.»
»Mutta _onko_ neiti Holladay puhtaaksi pesty?» niskoitteli hän. »Eikö
ole ajateltavissa, että hän niiden kahden tunnin kuluessa, jotka hän
oli poissa vaunustaan, on voinut pukeutua uudelleen, mennä isänsä
konttoriin ja sitten pukeutua taas? — Eikö hän siinä tapauksessa aivan
luonnollisesti olisi valinnut vihreää pukua, kun hän ei koskaan käytä
vihreää?»
»Oh, lörpöttelyä!» puhkesin minä. »Sehän on lapsellista! Joko hän
pukeutui säännöllisesti tai sitten ei ollenkaan! Jos te ajattelisitte
tehdä raskaan rikoksen, niin te siis luultavasti, esimerkiksi,
panisitte päähänne silinterin, sen vuoksi koska ette muuten milloinkaan
käytä korkeata hattua! Ei, niin paljon voin sanoa, että minä olen
siveellisesti varma siitä, että neiti Holladay on viaton. Ja niin on
yleinen syyttäjäkin.»
»No, mutta se kirje, herra Lester? Mitä se sisälsi?»
»Sitä en voi sanoa teille. Se on asia, joka ei koske minua.»
»Mutta teidän pitäisi kohdella meitä kaikkia samalla lailla», väitti
hän.
»Niinhän teenkin.»
»Mutta eikö Godfrey saanut sitä teiltä?»
»Godfrey», toistin. »Saanut minulta?»
Hän tuijotti kummastuneena minuun.
»Tahdotteko ehkä sanoa, herra Lester», kysyi hän, »että te ette
viettänyt iltaa yhdessä Jim Godfreyn, _Recordin_ edustajan kanssa?»
Nyt ymmärsin yhtäkkiä! Ja kun katselin noita tyytymättömiä, valjuja
katseita ympärilläni, aloin nauraa niin, että kyyneleet valuivat.
»Vai niin, tekö se siis olitte», läähätin minä, »ajamassa meitä takaa
Broadwaylla?»
Hän nyökkäsi.
»Niin. Mutta hevosemme eivät olleet niin hyviä kuin teidän. Minne hän
vei teidät?»
»Studioon — Seitsemännellä puistokadulla.»
»Luonnollisesti!» huudahti hän. »Olisihan meidän pitänyt se käsittää,
pojat!»
»No niin, herra Lester», sanoi eräs toinen, »teidän ei ainakaan pitäisi
antaa Godfreylle suurempaa etua kuin meille.»
»Mutta sitähän en ole tehnytkään. En tiennyt edes, kuka hän oli.»
»Ettekö sanonut hänelle, mitä oli kirjeessä?»
»En sanaakaan siitä, puhuin hänelle vain yhdestä asiasta.»
»Ja mikä se oli?»
»Että se henkilö, joka on kirjoittanut kirjeen, ei tiennyt, että Rogers
oli värisokea. Saman selityksen annan mielelläni myös teille. Kuten
näette, kohtelen kaikkia teitä yhtäläisesti.»
Hiljaa ja kummastellen seisoivat he ja katselivat minuun.
»Mutta», lisäsin, »luulen, että Godfrey epäilee, mitä kirjeessä oli.»
»Miksi niin?»
»Luulen, että hänen arvelunsa sopii hyvin sen kanssa yhteen.»
»Hänen arvelunsa? Sanokaa, mikä arvelu se on, herra Lester!»
»Ei, ei!» sanoin nauraen. »Se olisi salaisuuksien juoruamista toisille.
Mutta hyvä arvelu se oli joka tapauksessa.»
He katselivat toisiinsa, ja luulen heidän kiristelevän hampaitansa.
»Hänellä näyttää olevan terävä silmä, tällä Godfreylla», jatkoin
lisätäkseni heidän tuskaansa. »Arvelen teidän sanovan samaa, kun saatte
lukea hänen selontekonsa asiasta huomisaamuna.»
»Terävä silmä!» puhkesi Rankin. »Oh, hän on oikea veitsi, kun on
kysymys tällaisista jutuista! Me emme ole samaa lajia hänen kanssaan.
Hän on mielikuvituksen mies — kuten nuoltu ja juotettu _Recordia_
varten. Onko aivan varma, että ette puhunut mitään muuta hänelle, herra
Lester?» lisäsi hän levottomasti. »Kun Godfrey kirjoittaa jotakin, hän
voi keittää sopan rautanaulastakin.»
»Aivan varma. Kuuntelin vain suurella mielenkiinnolla, kuinka hän
kehitti omaa mielipidettään asiasta.»
»Ja hyväksyitte sen?»
»Sanoin, että oli olemassa paljon, mikä puhui sen puolesta.»
Tuntui kuin kaikki läsnäolijat olisivat saaneet sähkötäräyksen.
»Siinä se nyt on!» huudahti Rankin. »Se oli juuri sitä, mitä hän
tahtoi. Nyt se ei enää ole _hänen_ mielipiteensä, vaan teidän! Voin
nähdä hänen otsakkeensa! Ettekö tahtoisi kertoa meille, miten hän
ajatteli murhan aiheutuneen?»
Katsoin häneen.
»Suoraan sanoen, herra Rankin», kysyin minä, »jos te olisitte minun
sijassani, kertoisitteko sen?»
Hän epäröi hetkisen. Sitten ojensi hän minulle kätensä.
»En», sanoi hän minun tarttuessani siihen. »Sitä en tekisi! Käteni sen
päälle. Olette aivan oikeassa! Tulkaa pojat, parasta on, että menemme!»
He kaikki seurasivat häntä, ja kuulin heidän menevän laulaen katua
ylös. Sitten istuuduin jälleen tuolilleni ja ajattelin vielä kerran
Godfreyn olettamusta; se näytti sopivan täydellisesti yhteen, kohta
kohdalta, jopa — minä säpsähdin tätä ajatellessani — neiti Holladayn
vaiteliaisuudenkin kanssa siitä, missä hän oli oleksinut edellisenä
iltapäivänä. Koko salaisuus oli avoinna edessäni. Hän oli jollakin
tavoin saanut tietää sisarensa läheisyydessä olon ja hankkinut
hänen osoitteensa; hän oli etsinyt häntä ja saanut tietää hänen
olevan sillä hetkellä ulkosalla — olipa uskottavaa, että sisar oli
kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä tulemaan — mutta miksi hän
ei siinä tapauksessa pysynyt kotona ja ottanut vastaan häntä? Olipa
miten oli, joka tapauksessa neiti Holladay oli odottanut, kunnes hän
oli tullut takaisin ja silloin pannut merkille hänen liikuttuneen
mielentilansa, ehkäpä nähnyt verijälkiä hänessä. Sanoma hänen isänsä
kuolemasta oli antanut hänelle yhä selvemmän selityksen siitä, mitä
tämä mielenliikutus ja nämä veripilkut merkitsivät. Hän oli turvautunut
vaitioloon, ettei tahraisi isänsä nimeä ja mahdollisesti myöskin
suojellakseen tuota toista naista. Niin, sen täytyi olla siten. Minusta
tuntui kuin minulla olisi ollut arvoituksen avain kädessäni.
Kohta kohdalta — mutta mikä sotkeutunut vyyhti tämä kuitenkin oli!
Että ponteva etsintä tulisi toimeenpantavaksi tuon vieraan naisen
löytämiseksi, siitä ei minulla ollut epäilystä, mutta hänellä oli jo
niin pitkä ennätys, että hän voisi helposti päästä pakoon. Vaikka
toisaalta — ehkäpä hän ei ollutkaan paennut, hänen on täytynyt pysyä
kaupungissa, sillä kuinka muuten olisimme saaneet tuon kirjeen! Hän oli
siis jäänyt — mutta miksi? Että hänellä olisi jotakin osanottoa Frances
Holladayn kohtaloon, se ei näyttänyt luultavalta, mutta miten muuten
voitiin selittää kirje?
Minusta tuntui kuin olisin alkanut kietoutua vyyhteen uudelleen — se
näytti vain tulevan yhä sotkuisemmaksi: ja pelkässä epätoivossa työnsin
kaikki ajatukset siitä luotani niin paljon kuin voin ja menin levolle.
Huomisaamun _Record_ vahvisti Rankinin ennustuksen. Olin tullut
kuuluisaksi yhtenä yönä — sillä Godfrey oli tavallansa esittänyt minut
oman mielipiteensä luojana ja kunnioitti minua runsaalla määrällä
laatusanoja, jotka, ajatellessani niitä, saivat minut punastumaan
ja joita en vieläkään ole antanut hänelle täysin anteeksi. Hymyilin
lukiessani ensimmäisiä rivejä:
»_Recordin_ edustajalla oli onni syödä eilisiltana päivällistä
yhdessä herra Warwick Lesterin, etevän nuoren asianajajan kanssa,
joka eilen niitti suurenmoisen voiton tutkintotuomari Goldbergin
edessä Holladayn juttua käsiteltäessä; ja tietysti kertojamme käytti
tilaisuutta keskustellakseen hänen kanssaan viimeisistä havainnoista
tässä merkillisessä jutussa. Herra Lester näkyi olevan yhtä mieltä
_Recordin_ kanssa eräästä lähtökohdasta, joka on ainoa olosuhteisiin
sopiva ja täydellisesti ja tyydyttävällä tavalla selittää kaikki sen
yksityiskohdat.»
Lähtökohta kehittyi sitten juurtajaksain ja laajasti, ja kirjoitus
päättyi vakuutuksella, että _Record_ on oleva poliisille avullinen
rikollisen naisen etsimisessä.
Nyt kun poliisi tiesi, mihin osaan kaupunkia sen pitäisi heittää
verkkonsa, niin en epäillyt hänen pikaista löytymistään, koska hän oli
kiusannut sallimusta jäämällä kaupunkiin.
Graham ja Royce olivat juuri lukemassa _Recordin_ kirjoitusta
tullessani sisään, ja minä selitin heille, miten sen kerrotun
haastattelun laita oikeastaan oli. Molemmat nauroivat ja lausuivat
ihailunsa Godfreyn rohkeasta keksinnöstä.
»Arvelu ei ole typerä», sanoi Graham. »Olen taipuvainen uskomaan sen
itsekin.»
Viittasin, että se selitti myöskin neiti Holladayn omituisen
vaiteliaisuuden — hänen kieltäytymisensä auttamasta meitä todistamaan
hänen _alibinsa_. Royce nyökäytti päätään.
»Sangen oikein. Tämä olettamus selittää, kuten Godfrey sanoo, jokaisen
yksityiskohdan. Vanhan poliisiselviön mukaan se todistaa, että se on
oikea.»