Siitä henkäyksettömästä hiljaisuudesta, joka seurasi hänen vastaustaan,
kamarineiti huomasi, että hän oli jollakin tavoin antanut emännälleen
kovan iskun, ja hän puhkesi hillittömään, epätoivoiseen nyyhkytykseen.
Näin, miten päällikköni kalpeni. Hän oli lyönyt uuden niitin ketjuun
— juuri sen, jota tarvittiin pitämään sitä lujasti koossa. Pääni meni
pyörälle. Olisiko mahdollista, että tämä hieno, sivistynyt tyttö
todellakin, kun kaikki kävi ympäri, voi olla sellainen paholainen
sielultaan ja sydämeltään, että saattoi murhata... Ajoin kammolla
sellaisen ajatuksen mielestäni. Se oli alhaista, uskomatonta.
Tutkintotuomari ja yleinen syyttäjä istuivat kuiskaillen keskenään, ja
näin ensiksimainitun heittävän silmäyksen edessään pöydällä olevaan
veriseen nenäliinaan, siirtääkseen sen tämän jälkeen todistajanpaikalla
olevalle itkevälle tytölle. Tarvittiin vielä se — että hän tunsi tuon
pienen liinalapun — niin oli todistusketju täydellinen. Tuomari epäröi
hetkisen, puhui vielä muutamia sanoja Singletonille ja ojentautui
sitten tuolissaan. Ehkäpä hänen mielestään ketju jo oli tarpeeksi
vahva; taikka ehkäpä arveli hän vain, ettei todistaja ollut sellaisessa
tilassa, että olisi voitu jatkaa.
»Onko vielä mitään muuta, herra Royce?» kysyi hän.
»Ei tällä kertaa», vastasi päällikköni.
Luulen, että hän oli juuri huomaamaisillaan täydellisesti, kuinka
toivoton asiamme oli.
»Siinä tapauksessa annamme todistajan poistua toistaiseksi», sanoi
tutkintotuomari. »Saamme luultavasti kutsua hänet sisään sitten
uudelleen.»
Tyttö vietiin melkein hysteerisessä tilassa takaisin todistajain
huoneeseen, ja Goldberg alkoi selailla pöydällään olevia papereita.
»Meillä on vielä yksi todistaja jäljellä», sanoi hän vihdoin, »neiti
Holladayn ajuri, ja kentiespä joku vastatodistajakin. Jos haluatte
aamiaislomaa, herra Royce, niin yhdyn mielelläni siihen.»
»Kiitos», sanoi päällikköni, iloisena saadessaan tilaisuuden tointua ja
valmistaa puolustussuunnitelman. »Sitä vastaan minulla ei todellakaan
ole mitään.»
»Hyvä, siis keskeytämme istunnon kello kahdeksi.»
Ja hän lykkäsi tuolinsa taaksepäin.
»Saanko sanoa pari sanaa ennenkun menette, herra tuomari?» kysyi Royce.
»Kernaasti.»
»Haluaisin puhua neiti Holladayn kanssa muutamia minuutteja eri
huoneessa. Tahdomme luonnollisesti neuvotella puolustautumisestamme.»
Tutkintotuomari katsoi häneen hetken jonkun verran uteliaasti.
»Annan mielelläni teille luvan tavata hänet eri huoneessa», sanoi
hän auliisti. »Olen hyvin pahoillani, ettemme voineet saada teistä
tietoa eilen illalla, jotta olisitte saanut tilaisuuden valmistautua
tutkintoon. Tunnen, ettemme tavallaan ole menetelleet teitä kohtaan
oikein, vaikka en näekään, että viivytys olisi voinut muuttaa asiain
tilaa; ja sellaisessa tapauksessa kuin tämä on hyvin tärkeätä käsitellä
asia nopeasti. Minulla ei ollut aikomusta asettaa neiti Holladayta
kuulusteltavaksi, sen vuoksi katsoin parhaaksi alkaa tutkinnon heti.
Teidän on myönnettävä, herra Royce, että asian nykyisellä kannalla
ollessa minulla on vain yksi tie avoinna.»
»Pelkään sitä», sanoi toinen surullisena. »Tapaus on aivan
käsittämätön. Todistusketju näyttää olevan ehdottomasti täydellinen, ja
kuitenkin olen vakuutettu — kuten jokaisen viisaan ihmisen täytyy olla
— että joku onneton erehdys on tapahtunut, joka, kerran huomattuna,
tulee sortamaan koko rakennelman. Minun tehtäväni on ottaa siitä selvä.»
»Niin, ihmeellisiä asioita tapahtuu tässä maailmassa, herra Royce»,
huomautti Singleton filosofisesti, kokenut kun oli.
»Mahdoton ei tapahdu koskaan!» vastasi päällikköni. »Toivon saavani
näyttää teille, että tämä asia kuuluu siihen luokkaan.»
»Minä toivon samaa», sanoi yleinen syyttäjä. »Olisin iloinen, jos
rikollisen huomattaisiin olevan joku toinen.»
»Olen tekevä parhaani», lupasi Royce. »Lester», sanoi hän kääntyen
minuun, »on parasta, että menette syömään aamiaista. Näytätte aivan
nääntyneeltä.»
»Tuonko jotakin teillekin?» kysyin minä. »Taikka, vielä parempi, minä
tilaan niin, että ruoka on valmis teille puolen tunnin kuluttua?
Meillähän on 'Rotin' tässä viereisessä kulmassa.»
Luulen, että hän olisi antanut kieltävän vastauksen, jollei
tutkintotuomari olisi sekaantunut asiaan.
»Parasta on, että lähdette, herra Royce», sanoi hän. »Te näytätte
itsekin aivan nääntyneeltä. Ehkäpä voitte houkutelia neiti
Holladaytakin syömään jotakin. Olen varma, että hän on sen tarpeessa.»
»No niin sitten, tilatkaa aamiainen kahdelle hengelle valmiiksi puolen
tunnin kuluttua, Lester», sanoi hän. »Menen nyt neiti Holladayn luo ja
tulen sitten suoraan Rotiniin.»
Hän läksi tutkintotuomarin perässä ja minä menin hitain askelin
Rotinin ravintolaan antamaan tarpeelliset määräykset. Valitsin pöydän
hauskassa huoneen nurkassa ja otin sanomalehden, jota koetin lukea. Sen
huomattavin uutinen oli Holladayn murhaa koskeva, ja kiehuin vihasta
nähdessäni, kuinka suurella itsetietoisuudella ja varmuudella lehti
puolusti ajatusta tyttären rikollisuudesta. Ja kuitenkin — ajattelin
— voiko heitä soimata siitä? Voiko soimata ketään ihmistä siitä, että
hän uskoi tämän todistajain kuulustelun jälkeen hänen olevan syyllisen?
Mitenkä muuten oli se mahdollista? Niin, jopa itsekin...
Ei, tämä oli hirveätä! Koetin aprikoida tyynesti löytääkseni ulospääsyn
sokkelosta. Ja kuitenkin, kuinka täydellinen olikaan todistusketju!
Ainoa etu, jonka tähän asti olimme voittaneet, oli se että salaperäisen
Holladayn luona kävijä oli kysynyt »herra Holladayta» eikä »isäänsä»
— ja mikä vähäinen etu tämäkin itse asiassa oli! Oletetaan, että he
olivat riidelleet, että heidän välilleen oli tullut jotakin, joka
edensi heidät toisistaan, eikö silloin olisi aivan luonnollista, että
hän käytti juuri näitä sanoja. Eivätkö nuo mustat silmät, täyteläiset
huulet, lämmin ulkokuori ilmaisseet, kun kaikki kävi ympäri, voimakasta
ja kiivasta luonnetta, syviä tunteita, pikavihaisuutta? Mutta mistä
voisi löytää syyn sellaiseen katkeruuteen, sellaiseen vihollisuuteen,
joka johtaa moiseen kauheaan murhenäytelmään? Mikä oli syynä?
Silloin yhtäkkiä vaikeni minulle asia. Vain yksi peruste voi löytyä
— niin, yksi ainoa! Jos on syvät tunteet, niin voi myöskin rakastaa
kiihkeästi. Ehkäpä hän rakasti jotakuta, ehkä hän oli pitänyt
hänestä kiinni vastoin isänsä tahtoa! Tunsin hänen isänsä maineen
ankaruudestaan, kylmästä välinpitämättömyydestä tuomioissaan. Tässä oli
varmaankin selitys!
Mutta jo seuraavassa minuutissa oikaisin taas harmistuneena
ajatuksiani. Tässä istuin ja haudoin mielessäni hänen rikollisuuttaan
— koetin etsiä pohjaa hänen rikokselleen —löytää sille perustetta!
Muistin hänet sellaisena kuin olin nähnyt hänet ajelemassa isänsä
kanssa; johdattelin mieleeni monta kuulemaani kertomusta heidän
kiintymyksestään toisiaan kohtaan; ajattelin kuinka koko hänen
elämänsä, niin paljon kuin tunsin sitä, tiesi tavattoman tyyntä ja
hillittyä, hyvää ja rakastettavaa luonnetta. Ja mitä siihen tuli, että
hän olisi tehnyt rikoksen rakkaussyistä — eikö hänen silmäinsä loiste
hänen nähdessään Roycen puhunut kerta kaikkiaan sellaista oletusta
vastaan? Varmasti täytyi löytyä joku virhe todistuksissa, ja meidän oli
otettava siitä selko.
Pienellä kevennyksen huokauksella nojasin pääni takanani olevaa seinää
vasten. Millainen narri olinkaan! Luonnollisesti saisimme asian
selville. Royce oli sanonut samoin, yleinen syyttäjä oli neuvonut
tavan. Meidän tarvitsi vain todistaa _alibi_. Ja seuraava todistaja
tulisi sen tekemään. Hänen kyyditsijänsä tarvitsi vain sanoa, minne
oli vienyt hänet, missä paikoissa hän oli pysähtynyt, ja kaikki olisi
selvää. Aikana, jolloin rikos tapahtui, hän oli epäilemättä ollut
kaukana Wallstreetiltä! Juttu olisi siten päättynyt — ja päättynyt
ilman, että neiti Holladayn tarvitsi kärsiä ristikuulustelun vaikeaa
koetusta.
»Mitä merkillisin juttu tämä tässä», sanoi eräs ääni vieressäni, ja kun
käännyin syrjittäin, näin, että aivan minun takanani olevalla tuolilla
istui herra, joka myöskin luki kertomusta rikoksesta.
Hän pani sanomalehden pois kädestään ja katsoi minuun.
»Mitä merkillisin juttu!» toisti hän, kääntyen minuun.
Nyökäytin päätäni ja heitin häneen vain pikaisen silmäyksen, kun olin
liian paljon omissa ajatuksissani kiinnittääkseni huomiota häneen. Sain
sellaisen käsityksen, että hän oli punaposkinen, tanakka ja hyvinpuettu
mies sekä ulkomuodoltaan selvästi ranskalainen.
»Suokaa anteeksi», sanoi hän ja kumartui hiukan eteenpäin.
»Muukalaisena tässä maassa kiintyy huomioni teidän
oikeudenkäyntilaitokseenne. Olin tänä aamuna läsnä tutkinnossa ja näin
teidät siellä. Minusta tuntui siltä kuin nuori nainen olisi — mitenkä
sanoisi — pahassa pulassa.»
Hän puhui englanninkieltä erinomaisen hyvin, ainoastaan hieman murtaen.
Silmäsin vielä kerran häntä ja näin, että hänen silmänsä loistivat ja
olivat tarkkaavasti kiintyneet minuun.
»Näyttää siltä», myönsin minä, haluamatta keskustella, vaikka en
samalla kertaa tahtonut olla epäkohtelias.
»Sitä juuri olen minä sanonut itsekseni!» jatkoi hän vilkkaasti. »Tämä
omituinen — kuinka sanoisin — sattuma pukuun nähden esimerkiksi!»
Minä en vastannut; en ollut lainkaan sillä tuulella, että keskustelu
asiasta olisi minua huvittanut.
»Pyydän anteeksi», uudisti hän suostuttelevalla äänellä, yhä istuen
eteenpäin kumartuneena, »mutta se on asia, jonka minä mielelläni
haluaisin tietää. Jos hänet katsotaan syylliseksi, niin mitä sitten
tapahtuu?»
»Siinä tapauksessa hänet luovutetaan rikosasiain oikeudelle», selitin
minä.
»Se tahtoo sanoa, hänet pannaan vankeuteen?»
»Tietysti.»
»Mutta jos olen ymmärtänyt teidän lakinne oikein, voidaan hänet päästää
vapauteen takausta vastaan?»
»Ei henkirikosasioissa», vastasin minä; »ei sellaisessa tapauksessa
kuin tämä, jolloin tuomiona saattaa olla kuolemanrangaistus.»
»Vai niin, minä ymmärrän», sanoi hän ja nyökäytti päätään hitaasti.
»Häntä ei siis vapauteta ennenkuin syyttömyytensä on todistettu? Ja
kuinka kauan siihen kuluisi?»
»Sitä on mahdoton sanoa — kuusi- kuukautta — vuosi kenties.»
»Vai niin, minä ymmärrän», sanoi hän taas ja tyhjensi lasin absinttia,
jonka ääressä hän oli istunut ja leikkinyt, »kiitos selityksestänne.»
Hän nousi ja meni hitain askelin ulos, ja minä tarkkasin tuota
vahvarakenteista vartaloa ja lyhyttä, paksua kaulaa.
Samassa tuli tarjoilija tuoden voileipiä, yhtäkkiä huomasin, että
puoli tuntia jo kauan sitten oli kulunut. Odotin vielä turhaan
neljännestunnin Roycea; sitten söin, otin eväsrasian kainalooni ja
kiiruhdin takaisin tutkintotuomarin luo. Astuttuani sisään sain nähdä
kokoonvaipuneen olennon istumassa pöydän ääressä, ja rohkeuteni
lannistui, kun tunsin hänessä päällikköni. Koko hänen olentonsa ilmaisi
täydellistä epätoivoa.
»Olen ottanut mukaani vähän aamiaista teille, Royce», sanoin niin
iloisena kuin voin. »Asian käsittely alkaa puolen tunnin kuluttua,
parasta on, että syötte vähän.»
Ja minä avasin rasian. Hän katsoi siihen hetkisen ja alkoi sitten
konemaisesti syödä.
»Näytätte aivan kuihtuneelta», rohkenin sanoa. »Eikö olisi parasta,
että hankin teille lasillisen konjakkia? Se virkistäisi teitä.»
»Kuinka tahdotte», suostui hän haluttomasti, ja minä kiiruhdin
toimittamaan asiaani.
Konjakki loi hänen kasvoilleen vähän väriä, ja hän alkoi syödä
suuremmalla ruokahalulla.
»Tilaanko aamiaisen neiti Holladaylle?» kysyin.
»Ei», vastasi hän. »Hän sanoi, ettei hän halua mitään.»
Hän vaipui äänettömyyteen. Silminnähtävästi häntä oli kohdannut uusi
isku minun poissaollessani.
»Mutta, herra Royce», aloitin, »meidän on vain toteennäytettävä
_alibi_, niin koko tämä korttihuone romahtaa kumoon.»
»Niin, ainoastaan se», myönsi hän. »Mutta olettakaa, ettemme voi sitä
tehdä, Lester.»
»Emme voi sitä tehdä?» änkytin. »Tarkoitatteko...»
»Tarkoitan, että neiti Holladay kivenkovaan kieltäytyy sanomasta, missä
hän oli eilen iltapäivällä.»
»Mutta eikö hän sitten ymmärrä, että se on välttämätöntä?» kysyin minä.
»Kyllä. Tein sen hänelle niin selväksi kuin mahdollista. Olen aivan
neuvoton, Lester.»
Niin, jos hänkin alkoi epäillä, niin olivat asiat todellakin huonosti.
»Se on käsittämätöntä!» huokasin ajateltuani muutaman hetken
hajanaisesti sinne ja tänne. »Se on...»
»Niin. Se on uskomatonta.»
»Mutta ajuri?»
»Ajurin todistus ei tule auttamaan meitä paljoa, pelkään — pikemmin
päinvastoin.»
Vedin tosiasiallisesti henkeä — tunsin olevani kuin hukkuva, jonka
kädestä pelastusköysi on äkkiä jollakin käsittämättömällä tavalla
tullut tempaistuksi.
»Siinä tapauksessa...» aloitin, mutta pidättäydyin heti.
»Siinä tapauksessa?»
»Täytyy meidän keksiä joku toinen keino», lopetin veltosti ajatuksen.
»_Onko olemassa_ mitään muuta keinoa, Lester?» kysyi hän kääntyen
rajusti tuolillaan minuun päin. »_Löytyykö_ mitään muuta ulospääsyä?
Jos sellainen on, niin näyttäkää Jumalan nimessä minulle se!»
»Sellaisen täytyy löytyä», väitin innokkaasti, koettaen vakuuttautua
siitä itse. »Sen täytyy olla olemassa, vaikka pelkään sen löytämisen
vaativan aikaa.»
»Ja sillä aikaa tulee neiti Holladay pidettäväksi vangittuna!
Ajatelkaa, mitä se merkitsee hänelle, Lester!»
Olin ajatellut sitä. Olin yhtä epätoivoinen kuin hänkin — mutta
löytääkseen virheen, heikon kohdan todistusketjussa, tarvitaan paremmat
aivot kuin minun, sen tunsin. Olin äärimmäisen neuvottomuuden saaliina.
»No, meidän täytyy tehdä parhaamme joka tapauksessa», jatkoi hän
tyynesti hetken kuluttua. »En ole kadottanut toivoa vielä — sallimus
ohjaa usein tällaisia asioita. Pahimmassa tapauksessa uskon, että neiti
Holladay tulee vielä muuttamaan mielensä. Mikä hänen salaisuutensa
lieneekin, parempi on, että hän ilmaisee sen kuin viettää yhden
ainoankaan tunnin vankilassa. Hänen yksinkertaisesti _täytyy_ muuttaa
mielensä! Ja kiitos, Lester, toimeliaisuudestanne, te olette puhaltanut
minuun uutta elämää.»
Korjasin pois aamiaisen jäännökset, ja muutamia minuutteja sen jälkeen
alkoi kansa jälleen täyttää huoneen. Vihdoin tulivat tutkintotuomari
ja yleinen syyttäjä yhdessä, ja ensiksi mainittu koputti pöytään
kehottaakseen hiljaisuuteen.
»Tutkinto jatkuu», sanoi hän, »neiti Holladayn ajurin, John Brooksin,
kuulustelulla.»
Voin kertoa hänen todistuksensa muutamilla sanoilla. Hänen emäntänsä
oli ajanut puistokatua pitkin suoraan Washington Squarelle. Siellä
hän oli noussut pois vaunuista, käskenyt häntä odottamaan ja jatkanut
matkaa eteläänpäin likaiseen ranskalaiseen kaupunginosaan. Ajuri oli
melkein heti kadottanut hänet näkyvistään ja hiljalleen ajellut ympäri
enemmän kuin kahden tunnin ajan, ennenkuin hän tuli takaisin. Silloin
neiti Holladay oli käskenyt häntä ajamaan kotiin niin nopeasti kuin
voi, eikä sitten ollut pysähdytty ennenkuin perillä. Minkänäköinen oli
hänen pukunsa? Niin, hän oli nähnyt, että se oli tummanpunainen. Hänen
kasvojansa ei ajuri ollut nähnyt, sillä hänellä oli ollut tiheä harso.
Ei, hän ei ollut koskaan ennen kyydinnyt häntä tähän suuntaan.
Vavistuksella käsitin, että ainoastaan yksi henkilö voi vapauttaa
Frances Holladayn siitä verkosta, jota kudottiin hänen ympärilleen. Hän
itse. Jos hän edelleen pysyi vaiteliaisuudessaan, niin hänellä ei ollut
mitään toivoa. Mutta oli varmaa, että hän yhä kieltäytyisi puhumasta,
jollei...
»Siinä kaikki», sanoi tutkintotuomari. »Tahdotteko kuulustella
todistajaa, herra Royce?»
Päällikköni ravisti hiljaa päätänsä, ja Brooks lähti todistajapaikalta.
Taaskin kuiskailivat tuomari ja Singleton keskenään.
»Kutsumme sisään neiti Holladayn kamarineidin vielä kerran», sanoi
ensiksimainittu vihdoin.
Hetkinen senjälkeen seisoi kamarineiti taas tuomarin edessä, tyynempänä
kuin ennen, mutta kuolonkalpeana.
»Ovatko emäntänne nenäliinat jollakin tavoin merkityt?» kysyi Goldberg
häneltä.
»Kyllä, toiset niistä — hänen nimikirjaimillaan kirjainyhdistelmän
muodossa. Useimmat niistä ovat aivan yksinkertaiset.»
»Tunnetteko te tämän?»
Ja hän ojensi todistajalle kamalan todistuskappaleen.
Pidätin henkeäni tytön katsellessa ja käännellessä nenäliinaa vapisevin
käsin.
»En!» vastasi hän painolla, antaen sen takaisin tuomarille.
»Onko teidän emännällänne nenäliinoja, jotka ovat samanlaisia kuin
tämä?»
»Kyllä, niitä hänellä on; tämä on tavallinen nenäliina hyvää lajia,
sellainen, joita useimmat naiset käyttävät.»
Vedin syvän helpotuksen huokauksen; tässä kohden ainakin onni suosi
meitä.
»Siinä on kaikki. Onko teillä mitään kysyttävää, herra Royce?»
Taas ravisti päällikköni päätänsä.
»Tämä on tärkeä todistus jutussanne», lisäsi tuomari. »Onko teillä
todistajia kutsuttavana?»
Mitä todistajia me voisimme saada? Ainoastaan yhden — ja mielestäni
lautakunnan miehet odottaen katselivat meitä. Jos suojattimme todella
olisi syytön, niin minkä vuoksi empisimme toimittaa kuulustelua hänen
kanssaan, antaaksemme hänelle tilaisuuden puolustautua, muutamilla
harvoilla sanoilla hajoittaa koko tämän kamalien asioiden ketjun, jota
niin nopeasti taottiin hänen ympärillensä? Jos hän olisi syytön, niin
eikö hän silloin aivan luonnollisesti haluaisi puhua oman asiansa
puolesta? Eikö vaikuttanut jo yksinään hänen inhonsa...
»Pyytäkää lykkäystä!» kuiskasin. »Menkää neiti Holladayn luo ja
sanokaa, että jos hän ei katkaise vaitioloansa...»
Mutta ennenkuin Royce ennätti vastata, tunkeutui eräs
poliisikonstaapeli esiin huoneen perältä antaen tuomarille kirjeen.
»Eräs lähetti oli täällä juuri nyt ja jätti tämän», selitti hän.
Tutkintotuomari katsoi päällekirjoitusta ja antoi kirjeen päällikölleni.
»Se on teille, herra Royce», sanoi hän. »Näin että osoite oli:
»_Puolustusasianajaja Royce_.»
Hän avasi kuoren silmäten kiireesti sisältöä. Sitten hän luki sen
läpi vielä kerran ja ojensi sen jälkeen paperin mitä ällistyneimmän
näköisenä minulle. Kirje kuului:
_Rogers valehtelee. Naisella, joka oli Holladayn luona, oli
tummanvihreä puku_.