Ulompi huone oli pakaten täynnä kansaa ja sen ilmakehä tukehduttava ja
vastenmielinen. Ainoastaan tutkintotuomarin pöydän edessä olevan pienen
aitauksen takana oli vähän väljää, ja me istuuduimme siinä sijaitsevan
pöydän ääressä oleville tuoleillemme huoaten helpotuksesta.
Ei voi kuvitellakaan, kuinka monta sanomalehteä New Yorkissa on
läsnä jonkin tärkeän rikosasian käsittelyssä, joka kiinnittää niiden
lukijakunnan huomiota. Reportterit anastivat suurimman alan tuosta
pienestä huoneesta, paperia ja kyniä näkyi kaikkialla, ja eräässä
nurkassa seisoi mies mukanaan valokuvauskone, ottaakseen, päättelyni
mukaan, valokuvan neiti Holladaysta, jos hänet kutsuttaisiin
todistajapenkille, kun mitään hänen kuvaansa ei ollut muulla tavoin
saatavissa.
Näin Singletonin, yleisen syyttäjän, tulevan sisään ja asettuvan
tutkintatuomarin viereen, jonka jälkeen lautakunnan miehet marssivat
saliin huoneestansa ja asettuivat paikoilleen. Yritin tehdä havaintoja
heistä, yhdestä toisensa jälkeen, vähän levottomana, mutta he näyttivät
kaikki olevan valistuneita ja sangen hyvinvoipia miehiä. Royce luki
läpi heidän nimiluettelonsa ja pani huolellisesti merkin jokaisen
nimen kohdalle, sen mukaan kuin kirjuri luki heidät. Sitten hän ojensi
tutkintatuomarille listan pienellä nyökkäyksellä.
»Olkaa hyvä ja alkakaa!» sanoi hän. »He ovat luullakseni täysilukuiset.
— Näyttäväthän ne kelvollisilta.»
»Se on hyvä lautakunta», vastasi tuomari, ottaen paperin. »Parempi kuin
tavallisesti. Oletteko valmis, herra Singleton?»
»Kyllä», sanoi yleinen syyttäjä. »Vaikka odottakaapas hetkinen»,
lisäsi hän, nousten ylös ja astuen meidän pöytämme luo. »Kutsutte kai
todistajaksi neiti Holladayn, otaksun...»
»Ja panen hänet alttiiksi kaikelle tälle?» Royce heitti silmäyksen
ympäri huonetta. »Ei, jos vain minun vallassani on estää se!»
»Minä en käsitä, _miten_ te voisitte sen tehdä. _Alibi_ on ainoa, mikä
voi pelastaa hänet tulemasta tuomituksi.»
»Aikaa on kyllä puhua siitä sitten kun tullaan niin pitkälle», vastasi
Royce. »Minä puolestani uskon, että kanne häntä vastaan raukeaa kohta
todistusten puutteessa.»
»Niin, jos _se_ on mielipiteenne, niin...» Ja pureksien miettiväisenä
viiksiänsä meni Singleton takaisin pöytänsä ääreen.
Vaalinsa jälkeen, joka oli tapahtunut vuosi taaksepäin, hän oli
hankkinut erityisen maineen sekavien rikosjuttujen ratkaisijana ja oli
tuonut valoa kahteen, kolmeen huomiotaherättäneeseen tapaukseen, jotka
yhteen aikaan olivat uhanneet tehdä poliisin älykkäisyydestä pilaa. Nyt
hän vainusi todennäköisesti jotakin samanlaista tässä jutussa, muutoin
olisi hän siirtänyt sen jollekin apulaiselleen. Lisättäköön kuitenkin,
että vaikka hänen etevyytensä olikin tehnyt hänet tavattoman suosituksi
suuren yleisön keskuudessa, niin hän oli kuitenkin etevyytensä ohella
osoittanut hänen asemassaan olevalle miehelle huonosti sopivaa
käytöstä, mikä saattoi virkaveljet katsomaan häntä vähän kieroon.
Hetkisen kuluttua nyökäytti hän tutkintotuomarille päätään, sisällä
olijoita kehoitettiin järjestykseen ja ensimmäinen todistaja kutsuttiin
sisälle.
Se oli Rogers, konttorin ensimmäinen mies. Tunsin tietysti hänet,
olin usein puhellut hänen kanssaan liikeasioista ja kunnioitin häntä
suuresti. Hän oli ollut Holladayn palveluksessa paljon kauemmin kuin
minä Graham & Roycella ja hänen maineensa oli, kuten Graham oli
viitannut, nuhteeton.
Tutkintotuomari Goldberg teki tavalliset valmistavat kyselynsä:
mikä nimi, ikä, missä asunto jne. Hän oli todellinen taituri
ristikuulustelun pidossa ja tuli pian asian ytimeen.
»Missä teidän työpöytänne sijaitsee Holladayn konttorissa?» kysyi hän.
»Siellä on eteiskonttori, joka on konttoristeja varten, siitä tullaan
pienempään huoneeseen, jossa minun pöytäni on, ja minun huoneestani vie
ovi herra Holladayn yksityiskonttoriin.»
»Onko Holladayn huoneessa mitään muuta ovea?»
»Ei.»
»Oliko mahdollista päästä sinne ikkunain kautta?»
»Ei, ne ovat kadun puolella, ja konttorimme on kahdeksannessa
kerroksessa.»
»Ja paloportaat?»
»Ne ovat rakennuksen perällä — kadun puolelta ei mene mitään
paloportaita — siellä on vain kohtisuora seinä.»
»Niin että sen, joka tulee sisään tai menee ulos yksityiskonttorista,
on ehdottomasti kuljettava teidän työpöytänne ohitse?»
»Niin, aivan ehdottomasti.»
»Olisiko kukaan voinut kulkea teidän ohitsenne näkemättänne?»
»Ei, se olisi ollut ihan mahdotonta.»
Tutkintotuomari oikaisi selkänsä tuolin selustaa vastaan. Yhdestä
asiasta oltiin siis päästy selvyyteen.
»Herra Rogers», sanoi hän, »olkaa nyt hyvä ja puhukaa meille omalla
tavallanne ja niin seikkaperäisesti kuin mahdollista, mitä tapahtui
konttorissanne kello vähää vaille viisi eilisiltana!»
Näin, että Rogers oli hermostuksissaan. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat, hän kostutti lakkaamatta hermostuneesti huuliansa ja puristi
vavahdellen käsillään tuolinsa käsinojaa. Hänen kertomuksensa oli
kaikkea muuta kuin miellyttävä.
»Niin», alkoi hän, »meillä oli kova kiire eilen, ja viivyimme
konttorissa melkoista myöhempään kuin tavallisesti, mutta viiden
aikaan olimme lopettaneet päivän työn, ja kaikki konttoristit menneet
kotiinsa. Ainoastaan konttoripoika oli jäljellä. Olin tehnyt muutamia
muistiinpanoja herra Holladayn sanelun mukaan ja mennyt jälleen
pöytäni ääreen työskentelemään muistiinpanoineni, kun etummainen ovi
avattiin ja herra Holladayn tytär tuli sisään. Hän kysyi minulta,
oliko hänen isällään vieraita, ja kun minä vastasin 'ei', avasi hän
sisähuoneen oven ja meni hänen yksityiskonttoriinsa. Siellä hän viipyi
noin kymmenen minuuttia; sitten hän tuli taas ulos, meni kiireesti
ohi katsomatta minuun ja lähti, kuten otaksun, talosta. Kun olin
lopettanut muistiinpanojeni järjestämisen, lähdin herra Holladaylta
kysymään, oliko hänellä antaa vielä jotakin tehtäväkseni, löysin hänet
makaamassa työpöytänsä ääressä kumarassa, veitsi pistettynä kaulaan
ja vuotaen verta. Hain apua, mutta hän kuoli tulematta tuntoihinsa
— niin, tahtoisin sanoa, että hän varmasti oli kuollut jo minun
sisääntullessani.»
Tunsin pikemmin kuin kuulin sen hiljaisen kohahduksen, joka kävi läpi
huoneen. Jotakin kuvaamattoman salaperäistä oli tässä kertomuksessa ja
siinä johtopäätöksessä, johon se välttämättömästi vei.
»Palatkaamme nyt vielä hetkiseksi taaksepäin», sanoi tutkintotuomari,
kun Rogers vaikeni ja kuumeentapaisesti pyyhki otsaansa. »Haluan, että
lautakunta saa aivan täyden selvyyden kertomuksestanne. Herra Holladay
oli sanellut teille, sanoitteko niin?»
»Kyllä.»
»Ja hän oli aivan terve?»
»Niin — kuten tavallisesti. Viime aikoina oli hän kärsinyt jotakin
vatsakipua.»
»Mutta hän voi kuitenkin hoitaa liikeasiansa?»
»Kyllä, varsin hyvin. Hänen sairautensa ei ollut mitään vakavaa laatua.»
»Te läksitte hänen huoneestansa ja menitte takaisin omaan huoneeseenne.
Kuinka kauan olitte ollut siellä, kun ulomman konttorin ovi avattiin?»
»En kauempaa kuin viisi minuuttia.»
»Ja kuka oli tulija?»
»Neiti Frances Holladay, päämieheni tytär.»
»Oletteko aivan varma siitä? Tunnetteko hänet hyvin?»
»Oikein hyvin. Olen tuntenut hänet monta vuotta. Hänellä oli tapana
ajaa konttoriimme iltapäivisin noutamaan isäänsä. Luulin hänen eilen
tulleen samassa tarkoituksessa.»
»Katsoitteko häneen tarkkaavasti?»
Rogers käännähti kärsimättömänä tuolillaan.
»Minä katsahdin häneen, kuten aina teen», sanoi hän. »En tuijottanut.»
»Mutta olette aivan varma siitä, että se oli neiti Holladay?»
»Ehdottomasti varma. Hyvä Jumala», huudahti hän, hermojensa samassa
antaessa perään, »luuletteko, että minä tekisin sellaisen ilmiannon,
jollen olisi asiasta ehdottoman varma?»
»En», vastasi tutkintotuomari tyynnyttäen; »sitä en tietysti luule,
en hetkeäkään, herra Rogers. Minä tahdon vain, että lautakunta näkee,
kuinka varma olette tuntemisestanne. Saanko jatkaa?»
»Olkaa hyvä!» sanoi Rogers. »Koetan olla maltillisempi.»
»Saatan huomata, että se on teistä vaikeata», huomautti tuomari
ystävällisesti; »ja säästän teitä niin paljon kuin voin. No niin, kun
neiti Holladay oli mennyt yksityiskonttoriin, kuinka kauan hän oli
siellä?»
»Noin kymmenen minuuttia, luullakseni; ei ainakaan kauempaa.»
»Kuulitteko mitään keskustelua tai mitään muuta tavatonta melua
sisältä?»
»En. Kuuluakseen olisi melun pitänyt olla tavattoman kovaäänistä.
Herra Holladayn konttorin seinät ovat paksut ja estävät kaiken äänen
pääsemästä ulos.»
»Ja niin tuli neiti Holladay ulos?»
»Niin.»
»Ja meni teidän ohitsenne?»
»Niin, hän meni hyvin kiireesti ohi.»
»Eikö se teistä ollut kummallista?»
»Ei tietysti, sillä hänellä oli harvoin tapana pysähtyä puhelemaan
minun kanssani. Minulla oli kiire, niin että en kiinnittänyt siihen
seikkaan sen enempää huomiota.»
»Kiinnitittekö huomiotanne hänen ulkomuotoonsa? Näyttikö hän
kiihtyneeltä?»
»Sitä seikkaa en pannut merkille. Minä katsoin vain vilkaisemalla ylös
ja kumarsin. Sitäpaitsi en nähnyt hänen kasvojaan lainkaan, sillä hän
käytti harsoa.»
»Harsoa!» toisti tutkintotuomari. »Ette ole maininnut ennen, että
hänellä oli harso.»
»En. Kun hän tuli konttoriin, oli hänellä se nostettuna hatunreunustan
yli — tiedätte kyllä, kuinka naisilla on tapana pitää sitä.»
»Vai niin, te näitte hänen kasvonsa selvästi, kun hän tuli sisään?»
»Näin.»
»Mutta kun hän poistui, oli hänellä harso laskettuna alas. Oliko se
tiheä?»
»Hm.» Todistaja epäröi. »Se oli aivan tavallinen harso, luullakseni.»
»Mutta kuitenkin tarpeeksi tiheä salaamaan hänen kasvonsa?»
»Niin.»
Tutkintotuomari nyökäytti päätään.
»No, herra Rogers, kuinka kauan aikaa kului naisen poislähdöstä siihen,
kun te menitte yksityiskonttoriin?»
»Ei kauempaa kuin kolme, neljä minuuttia. Arvelin, että herra Holladay
ehkä valmistautui lähtemään tyttärensä mukana, enkä halunnut häntä
pidättää.»
»Ja silloin näitte hänet, sanoitte niin, makaamassa pöytänsä yli
kumarassa, veitsi kaulassa veren virratessa haavasta. Tunsitteko
veitsen?»
»Kyllä, se oli hänen veitsensä — sama, joka hänellä oli
kirjoituspöydällä kynien teroitusta ja raaputtamista varten.»
»Oliko se terävä?»
»Siinä oli vain yksi terä, joka oli hyvin terävä.»
Tutkintotuomari otti käteensä veitsen, joka oli hänen edessään pöydällä.
»Onko se tämä?» kysyi hän.
Rogers katseli sitä tarkoin.
»Kyllä se on se», vastasi hän.
Sen jälkeen lähetettiin veitsi kiertämään lautakunnan keskuuteen. Kun
he olivat katselleet sitä, tutkimme Royce ja minä sitä. Veitsi oli
tavallinen, yksiteräinen raaputusveitsi, varustettuna norsunluisella
päällä. Se oli käännetty auki ja huomatakseni oli terä, jonka pituus
oli noin kaksi ja puoli tuumaa, todellakin hyvin terävä.
»Oletteko hyvä ja selitätte herra Holladayn asennon», jatkoi tuomari.
»Hän oli kumarassa pöydän ääressä, kädet ojennettuina ja pää vinossa.»
»Ja verta oli vuotanut paljon?»
»Hirveän paljon! Joku oli nähtävästi koettanut pysähdyttää sen vuodon,
sillä jonkun matkan päässä siitä oli läpeensä verinen nenäliina.»
Tutkintotuomari otti esiin nenäliinan ja ojensi sen todistajalle.
»Onko se tämä?» kysyi hän.
»Kyllä», vastasi Rogers hetkisen perästä.
»Onko se miehen vai naisen nenäliina?»
»Naisen luonnollisesti.»
Lautakunta tarkasteli sitä ja niin teimme mekin. Nenäliina oli pieni,
nelikulmainen, palttinainen ilman mitään nimimerkkiä, jonka minä olisin
voinut huomata, ihan verinen — epäilemättä naisen. Rogers kertoi nyt
lopun tapausten kulusta — kuinka hän oli hakenut apua ja ilmoittanut
poliisille.
»Nyt on jäljellä vain yksi kysymys, herra Rogers», sanoi tuomari
lopuksi. »Oletteko tiennyt jotakin Holladaysta tai hänen liikkeestään,
joka aiheuttaisi luulemaan, että kysymyksessä on itsemurha?»
Todistaja ravisti varmasti päätään.
»En mitään», sanoi hän painolla. »Hänen liikeyrityksensä kukoistivat,
hän oli iloinen ja tyytyväinen — niin, hän tuumitteli juuri tehdä
ulkomaamatkan tyttärensä kanssa.»
»Otaksukaamme hetkeksi», jatkoi Goldberg, »että hän todellakin olisi
itse pistänyt veitsen itseensä tyttärensä läsnäollessa; mitä olisitte
luonnollisesti odottanut tyttären silloin tehneen?»
»Huutaneen apua, kutsuneen väkeä», vastasi Rogers.
»Tietysti, se on selvää.» Goldberg nyökäytti päällikölleni päätään.
»Jätän nyt todistajan teille, herra Royce», sanoi hän.
»Herra Rogers», alkoi päällikköni juhlallisesti, »te tiedätte
luonnollisesti, että koko asia tällä hetkellä riippuu siitä, tunnetteko
tai ettekö tunne sitä naista, joka otaksuttavasti oli herra Holladayn
yksityiskonttorissa silloin kun hän pistettiin kuoliaaksi. Haluan
täysin varmentua tästä teidän tuntemisestanne. Oletteko hyvä ja
sanotte, miten hän oli puettuna?»
Todistaja mietti vähän aikaa.
»Hänellä oli tummanpunainen puku», vastasi hän vihdoin, »ja siinä
jonkunlaiset kapeat reunusteet — mustat ehkä. Siinä on kaikki, mitä
minä voin teille sanoa.»
»Ja hattu?»
»Hattuun en kiinnittänyt huomiota. Katsoin häneen vain kiireisesti.»
»Mutta tästä kiireisestä katseesta huolimatta, herra Rogers, ettekö
nähnyt mitään eriskummaista — mitään, joka olisi herättänyt teissä
ajatusta, että se ehkä ei ollutkaan neiti Holladay?»
»En, en mitään.»
»Ei mitään erikoista hänen olennossaan — tai ulkomuodossaan?»
Todistaja epäröi.
»Ajattelin, että hän ei ollut aivan yhtä hyvän näköinen kuin
tavallisesti», sanoi hän pitkäveteisesti. — »Hän näytti vähän kalpealta
ja heikolta.»
»Konttorissahan oli pimeä kello viiden aikaan eilisiltana, vai kuinka?»
»Olimme sytyttäneet kaasun puoli tuntia aikaisemmin.»
»Onko teidän konttorinne hyvin valaistu?»
»Minulla on lamppu pöytäni kohdalla, ja toinen lamppu on seinässä.»
»Ette siis voinut nähdä kävijän kasvoja ihan selvästi?»
»En, mutta kaikessa tapauksessa kyllin selvästi tunteakseni hänet»,
lisäsi hän äreästi.
»Ja mielestänne hän näytti kalpealta ja heikolta.»
»Niin, sellainen oli minun havaintoni.»
»Ja kun hän kysyi herra Holladayta, käytti hän sanontaa 'isäni', kuten
todistuksessanne ilmoititte.»
Taas epäröi todistaja koettaen muistella.
»Ei», vastasi hän vihdoin. »Luullakseni hänen sanansa olivat: 'Onko
herra Holladaylla vieraita?'»
»Ja ääni oli neiti Holladayn?»
»Sitä en minä voi sanoa», vastasi todistaja pyyhkien taas hikeä
otsaltaan. »Minulla ei ole mitään halua tarpeettomasti syyttää neiti
Holladayta. Enhän tunne edes hänen ääntänsä tarpeeksi hyvin voidakseni
vannoa siihen nähden.»
»No, kun te vastasitte hänen kysymykseensä kieltävästi, niin eikö hän
epäröinyt ennenkuin meni yksityiskonttoriin?»
»Ei, hän meni suoraan sisälle.»
»Onko ovella olemassa mitään nimikilpeä?»
»Kyllä, tavallinen 'Yksityiskonttori'.»
»Niin että jos huoneisto ei ollut hänelle tuttu, hän olisi yhtäkaikki
ymmärtänyt, mihin oli mentävä?»
»Niin, niin otaksun.»
»Ja tehän sanoitte myöskin, että ette olisi voinut kuulla mitään
sananvaihtoa yksityiskonttorista, jos sellaista olisi ollut?»
»Niin.»
»Olette tietysti ollut kauan herra Holladayn palveluksessa, herra
Rogers?»
»Yli kolmekymmentä vuotta.»
»Silloin teillä täytyy olla tiedot hänen asioistaan?»
»Täysin tarkat.»
»Oletteko koskaan näiden vuosien kuluessa tavannut jotakin — jotakin
menoerää, kirjeenvaihtoa taikka mitä muuta hyvänsä — joka olisi
johtanut teitä ajatukseen, että herra Holladayta kiristettiin tai että
hänellä olisi joskus ollut yhteyttä jonkun naisen kanssa?»
»En», vastasi todistaja. »Ei, ei! Voin vannoa, että mikään sellainen ei
ole mahdollista. Kaikella muotoa olisin saanut siitä tiedon, jos niin
olisi ollut asian laita.»
»Tässä on kylliksi tällä kertaa», sanoi Royce. »Mutta tarvitsen
luultavasti vielä kerran kutsua todistajan kuultavaksi, herra tuomari.»
Tutkintotuomari nyökäytti päätään, ja Rogers astui alas
todistajapaikalta, vieläkin vavisten mielenliikutuksensa viimeisestä
puhkeamisesta. Myönnän puolestani olleeni sitä mieltä, että olimme
ajaneet auttamattoman lujasti.
Sen jälkeen kutsuttiin esiin konttoripoika, mutta hänellä ei ollut
mitään uutta lisättävänä. Hän oli mennyt viemään postiin muutamia
kirjeitä; naisen oli täytynyt tulla konttoriin hänen poissaollessaan.
Vasta sitten kun nainen tuli taas ulos, hän oli nähnyt hänet, mutta
ei luonnollisesti hänen kasvojaan. Hän oli äskettäin saanut paikan
konttorissa eikä tuntenut neiti Holladayta.
Sitten kutsuttiin sisään lääkärit, jotka oli haettu kuolleen luo,
ja he todistivat, että veitsenterä oli tunkeutunut läpi vasemman
kaulavaltimon ja että hän oli kuollut verenvuotoon — niin,
tosiasiallisesti ollut kuollut jo ennenkuin he tulivat paikalle. Vei
ehkä kymmenen minuuttia aikaa, ennenkuin sellainen verenpaljous, jonka
Rogers oli nähnyt, oli ennättänyt virrata ulos — ainakin enemmän kuin
viisi minuuttia, jonka vuoksi piston on täytynyt tapahtua ennenkuin
nainen lähti sisemmästä konttorista.
Poliisikonstaapeli, joka kutsuttuna oli rientänyt paikalle, todisti,
että hän oli tutkinut ikkunat ja että molemmat ikkunat olivat
lukitut säpeillä sisäpuolelta, seikka, joka teki mahdottomaksi
ylhäältä laskeutumisen taikka alhaalta ylös kiipeämisen. Ei mitään
ollut huoneessa epäjärjestyksessä. — Vielä muutamia vähempiarvoisia
todistuksia kuultua kutsuttiin sisään neiti Holladayn kamarineito.
»Oliko emäntänne poissa kotoa eilen iltapäivällä?» kysyi
tutkintotuomari.
»Oli, hän käski valjastaa vaunut kello kolmeksi. Ja kohta sen jälkeen
hän lähti.»
»Mihin aikaan hän tuli takaisin?»
»Kuuden aikaan; niin että hänellä oli juuri parahiksi aikaa pukeutua
päivälliselle.»
»Huomasitteko mitään omituista hänen olennossaan, kun hän tuli kotiin?»
Tyttö epäröi, nähtävästi peläten, että hän voisi puhua liian paljon.
»Neiti Holladay valitti päänkivistystä aamulla», sanoi hän hetken
perästä. »Hän oli huononnäköinen lähtiessään ulos, ja ajelu teki hänet
pahemmaksi. Hän näytti hyvin hermostuneelta ja sairaalta. Neuvoin
häntä paneutumaan makuulle eikä pukeutumaan päivälliselle, mutta hän
ei halunnut kuullakaan minua. Hän söi aina päivällisen yhdessä isänsä
kanssa eikä antanut hänen syödä yksin. Hän oli hyvin kiihkeä, sillä
hän pelkäsi, että herra Holladay ennättäisi kotiin ennenkuin hän oli
valmis.»
»Ja olette varma, että hän todellakin odotti häntä?»
»Kyllä, niin! Menipä hän eteiseenkin katsomaan, eikö hän jo tulisi. Hän
oli hyvin levoton isänsä suhteen.»
Tämä oli ainakin yksi meille suotuisa asia.
»Ja kun tieto hänen isänsä kuolemasta saapui, miten hän käyttäytyi
silloin?»
»Hän ei tehnyt kerrassaan mitään», vastasi kamarineiti ja veti henkeä
tukehduttaakseen nyyhkytyksen. »Hän pyörtyi. Jälkeenpäin hän oli aivan
kuin tiedotonna, kunnes lääkäri tuli.»
»Siinä kaikki. Onko teillä mitään kysyttävää todistajalta, herra Royce?»
»Vain yksi kysymys», sanoi päällikköni nousten ylös.
Minä tiesin, mikä se oli ja pidätin henkeäni jännityksestä, sillä minä
ihmettelin oliko viisasta tehdä sitä.
»Muistatteko, millainen puku emännällänne oli eilen iltapäivällä?»
kysyi hän.
»Kyllä, hyvinkin», vastasi tyttö, ja hänen katseensa kirkastui. »Se oli
tummanpunainen, hyvin yksinkertaisesti ommeltu, ainoastaan vähäisellä
kapealla, mustalla nauhalla reunustettu.»