Salama kirkkaalta taivaalta

Toimiston ilmakehä ei ollut tänä aamuna yhtä miellyttävä kuin

tavallisesti. Olimme kaikki saaneet raivata sinne tiemme läpi myrskyn,

lumen, ravan ja lumirännän, jollaista ei tapaa muualla kuin keskellä

maaliskuuta New Yorkissa, ja hyvä tuulemme oli tästä kärsinyt. Minun

oli ollut mahdotonta saada ajuria, ja raitiotiejunilla, jotka yleensä

olivat kovin myöhästyneet, vallitsi tietysti se tavallinen, välttämätön

tungos. Seurauksena tästä oli, että minä tulin konttoriin puoli

tuntia liian myöhään, ja astuttuani sisempään konttorihuoneeseen sain

hämmästyksekseni nähdä Grahamin, vanhemman päällikkömme, jo istumassa

työpöytänsä ääressä. Hän nyökäytti jotenkin lyhyesti hyvää huomenta.

»Olisi hyvä, jos katsoisitte läpi nuo Hurdin juttua koskevat paperit,

Lester», sanoi hän ja ojensi ne minulle.

Otin ne ja istuuduin. Samassa temmattiin konttorin ulko-ovi taaskin

auki tavattoman rajusti.

En ollut koskaan nähnyt Roycea niin syvästi liikuttuneena, niin

ilmeisesti poissa suunniltaan kuin hän oli hyökätessään silmänräpäystä

myöhemmin luoksemme kädessään sanomalehti. Hämmästyneenä sisääntulijan

aikaansaamasta melusta käännähti Graham pöytänsä ääressä ja tähysteli

ihmeissään häntä.

»Mitä nyt, John?» alkoi hän. »Sinähän näytät kovin liikuttuneelta.

Mistä on kysymys?»

Royce levitti sanomalehden hänen eteensä pöydälle.

»Sinä et tietysti ole nähnyt aamulehtiä. Luepas tuo?» ja hän osoitti

vapisevalla sormella kirjoitusta, joka vei koko ensimmäisen sivun

ensimmäisen palstan — kunniasijan.

Huomasin, että Grahamin kasvojenilme muuttui heti hänen luettuaan

otsakkeen, ja kun hän oli ehtinyt kappaleen pitemmälle varsinaiseen

kertomukseen, näytti hän ihan kauhun valtaamalta.

»Tämä on ihmeellisintä, mitä olen koskaan lukenut!» puhkesi hän.

»Ihmeellistä!» huudahti toinen. »Se on enemmän kuin sitä, se on

halpamaista, alhaista! Ajatella, että niin hieno, sivistynyt tyttö

kuin Frances Holladay vakain tuumin murhaa oman isänsä — pistää

kylmäverisesti hänet kuoliaaksi — se on liian katalaa, liian

ihmeellistä, liian — liian...»

Hän keskeytti, melkein tukehtuen mielenliikutuksesta.

Hänen sanansa saivat minut äkkiä ojentautumaan tuolissani. Frances

Holladay syytettynä — eipä ihme, ei! että Royce oli tuohtunut!

Mutta Graham jatkoi kirjoituksen lukemista toiseen kertaan,

tarkkaavammin, ja kun hän sitten nyökäytti päätään osoittaakseen,

että hän täysin käsitti kumppaninsa ajatuksen, muodostui hänen

kulmakarvojensa välille suora, syvä, hämmästystä ilmaiseva ryppy.

»Koko asia», sanoi hän vihdoin, »riippuu nähtävästi Rogersista —

Holladayn konttorin ensimmäisestä miehestä — ja sikäli kuin minä tunnen

Rogersia, on minun sanottava, että hän on maailmassa viimeinen, joka

esittäisi tahallansa vääriä väitteitä. Hän sanoo, että neiti Holladay

tuli isänsä konttoriin eilen iltapäivällä, viipyi siellä kymmenen

minuuttia ja poistui sitten kiireesti. Muutamia minuutteja myöhemmin

meni Rogers yksityiskonttoriin ja löysi päämiehensä kuolleena. Siinä on

koko asia, mutta se on kova pähkinä purtavaksi.»

»Mutta siinä onnistutaan!» puuttui puheeseen toinen, ponnistautuen

saamaan takaisin ryhtinsä. »Minä otan tietysti jutun huostaani.»

»Tietysti.»

»Neiti Holladay on arvattavasti lähettänyt sanan minulle eilisiltana,

mutta kuten tiedät, minä olin Babylonissa etsimässä sitä todistajaa

Hurdin juttuun. Miehestä on suuri hyöty, ja hänen todistuksellaan

tulemme voittamaan jutun. Mitä taas Brownin asiaan tulee, niin voi

vastaus odottaa huomiseen. Siinä kaikki, luullakseni.»

Graham nyökäytti myöntävästi.

»Niin — huomaan, että tutkinto alkaa kello kymmenen. Sinulla ei ole

pitkää aikaa viivytellä.»

»Ei ole. Ja haluaisinpa myöskin mielelläni saada jonkun mukaani avuksi

— jonkun, joka voisi olla minulle hyödyksi.» Ja hän heitti silmäyksen

minuun. »Voitteko te poistua täältä, Lester?»

Se kysymys tehtiin minulle. Tätä kysymystä juuri olinkin odottanut.

»Tietysti», vastasi Graham myöntyvästi. »Luonnollisesti — sellaisessa

asiassa kuin tämä. Annathan kai kuulla jotakin itsestäsi ennen päivän

loppua?»

Royce nyökäytti päätään ja meni ovelle.

»Sen teen. Ja me kyllä löydämme jonkun aukon Rogersin kertomuksessa,

uskokaa se! Tule, Lester!»

Otin mukaani kynän ja paperia ja seurasin häntä hissille. Hetkinen

sen jälkeen olimme kadulla. Nyt siellä oli yllin kyllin ajureita,

jotka jättivät kyydittäviänsä ja palasivat odotusasemilleen.

Huusimme luoksemme yhden, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vierimme

määräpaikkaamme niin kovaa kyytiä kuin paha sää salli. Mielessäni

liikkui joukko kysymyksiä, joihin olisin mielelläni halunnut saada

vastauksen. Myrsky oli aamulla temmannut minulta sanomalehden mukaansa,

ja nyt minua harmitti, etten ollut toimeliaampi hankkiakseni itselleni

uutta. Silmäys seuralaiseeni osoitti hyödyttömäksi koettaa saada mitään

lähempiä selityksiä häneltä, niin että tyydyin mietiskelemään sitä,

minkä jo olin saanut tietää Grahamilta.

Tunsin murhatun Hiram W. Holladayn oikein hyvin; ei ainoastaan

niinkuin jokainen newyorkilainen tunsi tämän monimiljonäärin yhdeksi

etevimmistä Wallstreetin liikemiehistä, vaan mieskohtaisestikin yhtä

hyvin, sillä hän oli yli kahdenkymmenen vuoden ajan käyttänyt Graham &

Roycea asianajajanaan. Hän oli tähän aikaan lähemmäs seitsemänkymmenen

vanha, vaikka hän »kantoikin vuosiansa kunnialla»; hänen vaimonsa oli

kuollut jo kauan sitten, ja hänellä oli vain yksi ainoa lapsi, tytär

Frances, joka oli kai noin kaksikymmentäviisi vuotias. Tämä tytär

oli syntynyt ulkomailla ja oleksinut elämänsä ensi vuodet siellä

yhdessä äitinsä kanssa, joka oli jäänyt Rivieralle ja Italian ja

Sveitsin vuoriseutuihin toivoen saavansa, minun käsitykseni mukaan, jo

tyttärensä syntymästä asti heikon terveytensä takaisin. Viimein hän oli

tullut kotiin yhdessä mustasilmäisen tytön kanssa, ja ennenkuin vuosi

oli kulunut umpeen, hän oli kuollut.

Holladayn hellät tunteet olivat tästä hetkestä alkaen aivankuin

vahvistuneet ja keskittyneet tyttäreensä, joka oli kehittynyt

pitkäksi, kauniiksi tytöksi — aivan liian kauniiksi, kuten kohta

ilmeni, nuoremman päällikkömme mielentilalle. Hän oli saanut kohdata

tytön ensiksi liikeasioissa ja sitten ulkona seuraelämässä, ja kaikki

me, joilla oli silmät, voimme nähdä, miten hän vaipui yhä syvempään

kaihoon ja suruun, kun ei voinut toivoa koskaan voittavansa häntä;

sillä selväähän oli, että hänen isänsä piti häntä kyllin arvokkaana —

jota hän myöskin todella oli — solmimaan loistavan avioliiton. Väliin

luulin, että hän itsekin arvosti itsensä yhtä korkealle, sillä vaikka

hän oli alituisesti kosijalauman ympäröimänä, niin kukaan heistä

ei, kuten näytti, voinut saada häneltä pienintäkään mieltymyksen

osoitusta. Hän odotti, niin ajattelin — odotti; ja olin jo kuvitellut

mielessäni sitä julmaa pilaa, jota nuorempi päällikkömme saisi kärsiä,

kun häntä kerran vaadittaisiin laatimaan aviosopimus neiti Holladayn

naimisiinmenoa varten.

Vaunut pysähtyivät nytkähtäen, ja katsahdettuani ylös huomasin

tulleemme rikosoikeuden talolle. Royce hyppäsi rattailta, maksoi

kyydin ja juoksi ylös rappuja, minun seuratessani häntä. Hän poikkesi

käytävässä oikealle ja astui erääseen sen päässä olevaan huoneeseen,

jonka tiesin olevan tutkintotuomari Goldbergin konttorin. Joukko

ihmisiä oli jo kokoontunut sinne.

»Onko tutkintotuomari jo tullut?» kysyi seuralaiseni eräältä

konttoriapulaiselta.

»Kyllä. Hän on yksityiskonttorissaan.»

»Olkaa hyvä ja antakaa tämä kortti hänelle ja sanokaa, että haluaisin

tavata häntä heti, jos mahdollista.»

Kirjuri riensi kortteineen. Parin silmänräpäyksen kuluttua tuli hän

taas takaisin.

»Olkaa hyvä — tätä tietä», sanoi hän.

»Me seurasimme häntä läpi huoneen vastapäisellä seinällä olevasta

ovesta.»

»Ah, herra Royce, onpa hauska nähdä teitä», huudahti tutkintotuomari

astuttuamme sisään. »Koetimme eilisiltana saada teidät käsiimme, mutta

saimme vastauksen, että te olitte silloin matkoilla, ja olin juuri

soittamaisillani konttoriinne uudelleen...»

»Neiti Holladay on siis halunnut kutsua minut.»

»Niin, sen hän teki heti. Kun huomasimme, ettemme voineet saada

teistä tietoa, etsimme asioimistoverianne, mutta neiti Holladay sanoi

haluavansa odottaa siksi kunnes te palaatte.»

Voin nähdä, miten Royce punehtui tyydytyksestä.

»Toivoakseni ette ole katsonut tarpeelliseksi vangita häntä?» kysyi hän.

»Emme ensinkään, häntä ei ole pienimmälläkään tavalla häiritty. Hän on

viettänyt yönsä kotona — valvonnan alla.»

»Se oli oikein. Onhan luonnollisesti mahdotonta epäilläkin häntä.»

Goldberg katsoi uteliaasti häneen.

»En tiedä, herra Royce», sanoi hän pitkäveteisesti. »Jos todistukset

tulevat olemaan sellaiset kuin minä luulen niiden tulevan, niin on

minun pakko pidättää hänet — yleinen syyttäjä vaatii sitä.»

Roycen kädet puristivat kovasti tuolin selustaa, ja ne vavahtivat hänen

kuullessaan tuomarin sanat.

»Yleinen syyttäjä tulee siis olemaan läsnä kuulustelussa?» kysyi hän.

»Niin, odotamme häntä. Onhan tapaus mitä merkillisin, nähkääs.»

»Niinkö?»

»Niin se on meistä joka tapauksessa!» sanoi tutkintotuomari

kärsimättömästi.

Huomasin, että Roycella oli terävä vastaus kielellään, mutta hän

pidätti sen. Ei hyödyttänyt lainkaan loukata Goldbergiä.

»Haluaisin mielelläni tavata neiti Holladayta ennenkuin kuulustelu

alkaa», sanoi hän. »Onko hän täällä?»

»On, tässä viereisessä huoneessa. Saatte aivan heti mennä hänen

luoksensa. Julius, vie herra Royce neiti Holladayn luo!» lisäsi hän

kääntyen kirjuriin.

Voin vielä nytkin nähdä neiti Holladayn silmäini edessä, miten hän

kiihkoisasti nousi tuoliltaan, kun me astuimme sisään, ja käsitin heti,

että olin tuominnut häntä väärin. Hän otti pari askelta meitä kohti ja

ojensi rajusti molemmat kätensä; mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä

hän pidättäytyi ja laski ne ristiin eteensä.

»Voi, kuinka iloinen olen, kun tulitte!» puhkesi hän puhumaan niin

hiljaisella äänellä, että tuskin voin sitä kuulla. »Olen ikävöinyt

teitä kovin!»

»Suureksi ikäväkseni en ole voinut tulla ennemmin», sanoi päällikköni

vasten tahtoaan värähtävällä äänellä. »Minä — minä en odottanut saavani

nähdä teitä täällä ilman ainoatakaan...»

»Oh», keskeytti neiti, »ei ollut ketään, jota olisin halunnut mukaani.

Ystäväni ovat kyllä olleet hyvin kilttejä ja ystävällisiä — ovat

tarjoutuneet tekemään kaiken mahdollisen — mutta tunsin tarvitsevani

olla yksin ja ajatella. Kamarineitini olisin kyllä ottanut luokseni,

mutta...»

»Hän on todistajia, luullakseni», selitti Royce. »No niin, nyt kun olen

tullut tänne, niin aion viipyä täällä siksi, kunnes olen näyttänyt

toteen, kuinka perin naurettava tämä syytös teitä vastaan on.»

Hän istuutui jälleen tuolilleen ja katsoi Royceen vetoava ilme mustissa

silmissään.

»Luuletteko voivanne sen tehdä?» kysyi hän.

»Voivaniko? Luonnollisesti minä voin! Kysymyksessähän on niin mahdoton

väite, että sen täytyy kumoutua ilman muuta. Meidän tarvitsee

vain todistaa teidän _alibinne_ — näyttää toteen, että te olitte

jossakin muualla silloin kun rikos tapahtui — ja silloin menee kaikki

sirpaleiksi. Senhän voitte tehdä helposti, vai kuinka?»

Väri oli taaskin kadonnut neiti Holladayn poskilta, ja hän kätki

kasvonsa käsiin.

»En tiedä», kuiskasi hän epäselvästi. »Tahdon ajatella. Voi, älkää

päästäkö asiaa niin pitkälle.»

Seisoin ihan hämmästyneenä. Hän halusi miettimisaikaa silloin, kun

hänen hyvä nimensä ja maineensa, ehkäpä elämänsäkin, olivat pelissä!

Voi nähdä, että päällikkönikin ihmetteli.

»Teen kaiken voitavani, että asia ei pääse niin pitkälle», sanoi hän

vitkaan. — »Minulla ei siis tule olemaan tilaisuutta kutsua teitä

todistajaksi omassa asiassanne — ja se vahingoittaa aina. Mutta toivon,

että asia yhtäkaikki päättyy heti — uskon sen. Missään tapauksessa

älkää olko huolissanne. Luotattehan minuun?»

Neiti Holladay katsoi taas — hymyillen — häneen.

»Luotan», sanoi hän hiljaa. »En voi toivoa itselleni parempaa

puolustajaa!»

Oli selvää, että jos Royce voittaisi tämän jutun, voittaisi hän

myöskin jotakin muuta. Luulenpa, että huoneen nurkassa oleva

poliisikonstaapelikin ymmärsi sen, sillä hän kääntyi pois hämillään,

mikä on harvinaista poliisille, ja meni katselemaan ulos ikkunasta.

En tiedä, millaisena päällikköni vastaus olisi tullut — hänen huulensa

värähtelivät, niin että hän toviin ei voinut puhua — sillä samassa

kuului koputus ovelta ja tutkintotuomarin kirjuri katseli sisään.

»Olemme valmiit alkamaan», sanoi hän.

»Se on hyvä», vastasi Royce. »Tulen heti. Hyvästi niin kauaksi, neiti

Holladay! Sanon teille vielä kerran, että voitte luottaa minuun.»

Sitten hän riensi ulos huoneesta niin voitonvarman näköisenä kuin

jos neiti Holladay olisi antanut hänelle voittamattoman aseen mukaan

taisteluun. Mutta sen sijaan, ajattelin itsekseni, hän olikin sitonut

Roycen kädet ja jalat, ennenkuin lähetti hänet areenalle.

Holladayn juttu · 第 5 / 40 题