Toimiston ilmakehä ei ollut tänä aamuna yhtä miellyttävä kuin
tavallisesti. Olimme kaikki saaneet raivata sinne tiemme läpi myrskyn,
lumen, ravan ja lumirännän, jollaista ei tapaa muualla kuin keskellä
maaliskuuta New Yorkissa, ja hyvä tuulemme oli tästä kärsinyt. Minun
oli ollut mahdotonta saada ajuria, ja raitiotiejunilla, jotka yleensä
olivat kovin myöhästyneet, vallitsi tietysti se tavallinen, välttämätön
tungos. Seurauksena tästä oli, että minä tulin konttoriin puoli
tuntia liian myöhään, ja astuttuani sisempään konttorihuoneeseen sain
hämmästyksekseni nähdä Grahamin, vanhemman päällikkömme, jo istumassa
työpöytänsä ääressä. Hän nyökäytti jotenkin lyhyesti hyvää huomenta.
»Olisi hyvä, jos katsoisitte läpi nuo Hurdin juttua koskevat paperit,
Lester», sanoi hän ja ojensi ne minulle.
Otin ne ja istuuduin. Samassa temmattiin konttorin ulko-ovi taaskin
auki tavattoman rajusti.
En ollut koskaan nähnyt Roycea niin syvästi liikuttuneena, niin
ilmeisesti poissa suunniltaan kuin hän oli hyökätessään silmänräpäystä
myöhemmin luoksemme kädessään sanomalehti. Hämmästyneenä sisääntulijan
aikaansaamasta melusta käännähti Graham pöytänsä ääressä ja tähysteli
ihmeissään häntä.
»Mitä nyt, John?» alkoi hän. »Sinähän näytät kovin liikuttuneelta.
Mistä on kysymys?»
Royce levitti sanomalehden hänen eteensä pöydälle.
»Sinä et tietysti ole nähnyt aamulehtiä. Luepas tuo?» ja hän osoitti
vapisevalla sormella kirjoitusta, joka vei koko ensimmäisen sivun
ensimmäisen palstan — kunniasijan.
Huomasin, että Grahamin kasvojenilme muuttui heti hänen luettuaan
otsakkeen, ja kun hän oli ehtinyt kappaleen pitemmälle varsinaiseen
kertomukseen, näytti hän ihan kauhun valtaamalta.
»Tämä on ihmeellisintä, mitä olen koskaan lukenut!» puhkesi hän.
»Ihmeellistä!» huudahti toinen. »Se on enemmän kuin sitä, se on
halpamaista, alhaista! Ajatella, että niin hieno, sivistynyt tyttö
kuin Frances Holladay vakain tuumin murhaa oman isänsä — pistää
kylmäverisesti hänet kuoliaaksi — se on liian katalaa, liian
ihmeellistä, liian — liian...»
Hän keskeytti, melkein tukehtuen mielenliikutuksesta.
Hänen sanansa saivat minut äkkiä ojentautumaan tuolissani. Frances
Holladay syytettynä — eipä ihme, ei! että Royce oli tuohtunut!
Mutta Graham jatkoi kirjoituksen lukemista toiseen kertaan,
tarkkaavammin, ja kun hän sitten nyökäytti päätään osoittaakseen,
että hän täysin käsitti kumppaninsa ajatuksen, muodostui hänen
kulmakarvojensa välille suora, syvä, hämmästystä ilmaiseva ryppy.
»Koko asia», sanoi hän vihdoin, »riippuu nähtävästi Rogersista —
Holladayn konttorin ensimmäisestä miehestä — ja sikäli kuin minä tunnen
Rogersia, on minun sanottava, että hän on maailmassa viimeinen, joka
esittäisi tahallansa vääriä väitteitä. Hän sanoo, että neiti Holladay
tuli isänsä konttoriin eilen iltapäivällä, viipyi siellä kymmenen
minuuttia ja poistui sitten kiireesti. Muutamia minuutteja myöhemmin
meni Rogers yksityiskonttoriin ja löysi päämiehensä kuolleena. Siinä on
koko asia, mutta se on kova pähkinä purtavaksi.»
»Mutta siinä onnistutaan!» puuttui puheeseen toinen, ponnistautuen
saamaan takaisin ryhtinsä. »Minä otan tietysti jutun huostaani.»
»Tietysti.»
»Neiti Holladay on arvattavasti lähettänyt sanan minulle eilisiltana,
mutta kuten tiedät, minä olin Babylonissa etsimässä sitä todistajaa
Hurdin juttuun. Miehestä on suuri hyöty, ja hänen todistuksellaan
tulemme voittamaan jutun. Mitä taas Brownin asiaan tulee, niin voi
vastaus odottaa huomiseen. Siinä kaikki, luullakseni.»
Graham nyökäytti myöntävästi.
»Niin — huomaan, että tutkinto alkaa kello kymmenen. Sinulla ei ole
pitkää aikaa viivytellä.»
»Ei ole. Ja haluaisinpa myöskin mielelläni saada jonkun mukaani avuksi
— jonkun, joka voisi olla minulle hyödyksi.» Ja hän heitti silmäyksen
minuun. »Voitteko te poistua täältä, Lester?»
Se kysymys tehtiin minulle. Tätä kysymystä juuri olinkin odottanut.
»Tietysti», vastasi Graham myöntyvästi. »Luonnollisesti — sellaisessa
asiassa kuin tämä. Annathan kai kuulla jotakin itsestäsi ennen päivän
loppua?»
Royce nyökäytti päätään ja meni ovelle.
»Sen teen. Ja me kyllä löydämme jonkun aukon Rogersin kertomuksessa,
uskokaa se! Tule, Lester!»
Otin mukaani kynän ja paperia ja seurasin häntä hissille. Hetkinen
sen jälkeen olimme kadulla. Nyt siellä oli yllin kyllin ajureita,
jotka jättivät kyydittäviänsä ja palasivat odotusasemilleen.
Huusimme luoksemme yhden, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vierimme
määräpaikkaamme niin kovaa kyytiä kuin paha sää salli. Mielessäni
liikkui joukko kysymyksiä, joihin olisin mielelläni halunnut saada
vastauksen. Myrsky oli aamulla temmannut minulta sanomalehden mukaansa,
ja nyt minua harmitti, etten ollut toimeliaampi hankkiakseni itselleni
uutta. Silmäys seuralaiseeni osoitti hyödyttömäksi koettaa saada mitään
lähempiä selityksiä häneltä, niin että tyydyin mietiskelemään sitä,
minkä jo olin saanut tietää Grahamilta.
Tunsin murhatun Hiram W. Holladayn oikein hyvin; ei ainoastaan
niinkuin jokainen newyorkilainen tunsi tämän monimiljonäärin yhdeksi
etevimmistä Wallstreetin liikemiehistä, vaan mieskohtaisestikin yhtä
hyvin, sillä hän oli yli kahdenkymmenen vuoden ajan käyttänyt Graham &
Roycea asianajajanaan. Hän oli tähän aikaan lähemmäs seitsemänkymmenen
vanha, vaikka hän »kantoikin vuosiansa kunnialla»; hänen vaimonsa oli
kuollut jo kauan sitten, ja hänellä oli vain yksi ainoa lapsi, tytär
Frances, joka oli kai noin kaksikymmentäviisi vuotias. Tämä tytär
oli syntynyt ulkomailla ja oleksinut elämänsä ensi vuodet siellä
yhdessä äitinsä kanssa, joka oli jäänyt Rivieralle ja Italian ja
Sveitsin vuoriseutuihin toivoen saavansa, minun käsitykseni mukaan, jo
tyttärensä syntymästä asti heikon terveytensä takaisin. Viimein hän oli
tullut kotiin yhdessä mustasilmäisen tytön kanssa, ja ennenkuin vuosi
oli kulunut umpeen, hän oli kuollut.
Holladayn hellät tunteet olivat tästä hetkestä alkaen aivankuin
vahvistuneet ja keskittyneet tyttäreensä, joka oli kehittynyt
pitkäksi, kauniiksi tytöksi — aivan liian kauniiksi, kuten kohta
ilmeni, nuoremman päällikkömme mielentilalle. Hän oli saanut kohdata
tytön ensiksi liikeasioissa ja sitten ulkona seuraelämässä, ja kaikki
me, joilla oli silmät, voimme nähdä, miten hän vaipui yhä syvempään
kaihoon ja suruun, kun ei voinut toivoa koskaan voittavansa häntä;
sillä selväähän oli, että hänen isänsä piti häntä kyllin arvokkaana —
jota hän myöskin todella oli — solmimaan loistavan avioliiton. Väliin
luulin, että hän itsekin arvosti itsensä yhtä korkealle, sillä vaikka
hän oli alituisesti kosijalauman ympäröimänä, niin kukaan heistä
ei, kuten näytti, voinut saada häneltä pienintäkään mieltymyksen
osoitusta. Hän odotti, niin ajattelin — odotti; ja olin jo kuvitellut
mielessäni sitä julmaa pilaa, jota nuorempi päällikkömme saisi kärsiä,
kun häntä kerran vaadittaisiin laatimaan aviosopimus neiti Holladayn
naimisiinmenoa varten.
Vaunut pysähtyivät nytkähtäen, ja katsahdettuani ylös huomasin
tulleemme rikosoikeuden talolle. Royce hyppäsi rattailta, maksoi
kyydin ja juoksi ylös rappuja, minun seuratessani häntä. Hän poikkesi
käytävässä oikealle ja astui erääseen sen päässä olevaan huoneeseen,
jonka tiesin olevan tutkintotuomari Goldbergin konttorin. Joukko
ihmisiä oli jo kokoontunut sinne.
»Onko tutkintotuomari jo tullut?» kysyi seuralaiseni eräältä
konttoriapulaiselta.
»Kyllä. Hän on yksityiskonttorissaan.»
»Olkaa hyvä ja antakaa tämä kortti hänelle ja sanokaa, että haluaisin
tavata häntä heti, jos mahdollista.»
Kirjuri riensi kortteineen. Parin silmänräpäyksen kuluttua tuli hän
taas takaisin.
»Olkaa hyvä — tätä tietä», sanoi hän.
»Me seurasimme häntä läpi huoneen vastapäisellä seinällä olevasta
ovesta.»
»Ah, herra Royce, onpa hauska nähdä teitä», huudahti tutkintotuomari
astuttuamme sisään. »Koetimme eilisiltana saada teidät käsiimme, mutta
saimme vastauksen, että te olitte silloin matkoilla, ja olin juuri
soittamaisillani konttoriinne uudelleen...»
»Neiti Holladay on siis halunnut kutsua minut.»
»Niin, sen hän teki heti. Kun huomasimme, ettemme voineet saada
teistä tietoa, etsimme asioimistoverianne, mutta neiti Holladay sanoi
haluavansa odottaa siksi kunnes te palaatte.»
Voin nähdä, miten Royce punehtui tyydytyksestä.
»Toivoakseni ette ole katsonut tarpeelliseksi vangita häntä?» kysyi hän.
»Emme ensinkään, häntä ei ole pienimmälläkään tavalla häiritty. Hän on
viettänyt yönsä kotona — valvonnan alla.»
»Se oli oikein. Onhan luonnollisesti mahdotonta epäilläkin häntä.»
Goldberg katsoi uteliaasti häneen.
»En tiedä, herra Royce», sanoi hän pitkäveteisesti. »Jos todistukset
tulevat olemaan sellaiset kuin minä luulen niiden tulevan, niin on
minun pakko pidättää hänet — yleinen syyttäjä vaatii sitä.»
Roycen kädet puristivat kovasti tuolin selustaa, ja ne vavahtivat hänen
kuullessaan tuomarin sanat.
»Yleinen syyttäjä tulee siis olemaan läsnä kuulustelussa?» kysyi hän.
»Niin, odotamme häntä. Onhan tapaus mitä merkillisin, nähkääs.»
»Niinkö?»
»Niin se on meistä joka tapauksessa!» sanoi tutkintotuomari
kärsimättömästi.
Huomasin, että Roycella oli terävä vastaus kielellään, mutta hän
pidätti sen. Ei hyödyttänyt lainkaan loukata Goldbergiä.
»Haluaisin mielelläni tavata neiti Holladayta ennenkuin kuulustelu
alkaa», sanoi hän. »Onko hän täällä?»
»On, tässä viereisessä huoneessa. Saatte aivan heti mennä hänen
luoksensa. Julius, vie herra Royce neiti Holladayn luo!» lisäsi hän
kääntyen kirjuriin.
Voin vielä nytkin nähdä neiti Holladayn silmäini edessä, miten hän
kiihkoisasti nousi tuoliltaan, kun me astuimme sisään, ja käsitin heti,
että olin tuominnut häntä väärin. Hän otti pari askelta meitä kohti ja
ojensi rajusti molemmat kätensä; mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä
hän pidättäytyi ja laski ne ristiin eteensä.
»Voi, kuinka iloinen olen, kun tulitte!» puhkesi hän puhumaan niin
hiljaisella äänellä, että tuskin voin sitä kuulla. »Olen ikävöinyt
teitä kovin!»
»Suureksi ikäväkseni en ole voinut tulla ennemmin», sanoi päällikköni
vasten tahtoaan värähtävällä äänellä. »Minä — minä en odottanut saavani
nähdä teitä täällä ilman ainoatakaan...»
»Oh», keskeytti neiti, »ei ollut ketään, jota olisin halunnut mukaani.
Ystäväni ovat kyllä olleet hyvin kilttejä ja ystävällisiä — ovat
tarjoutuneet tekemään kaiken mahdollisen — mutta tunsin tarvitsevani
olla yksin ja ajatella. Kamarineitini olisin kyllä ottanut luokseni,
mutta...»
»Hän on todistajia, luullakseni», selitti Royce. »No niin, nyt kun olen
tullut tänne, niin aion viipyä täällä siksi, kunnes olen näyttänyt
toteen, kuinka perin naurettava tämä syytös teitä vastaan on.»
Hän istuutui jälleen tuolilleen ja katsoi Royceen vetoava ilme mustissa
silmissään.
»Luuletteko voivanne sen tehdä?» kysyi hän.
»Voivaniko? Luonnollisesti minä voin! Kysymyksessähän on niin mahdoton
väite, että sen täytyy kumoutua ilman muuta. Meidän tarvitsee
vain todistaa teidän _alibinne_ — näyttää toteen, että te olitte
jossakin muualla silloin kun rikos tapahtui — ja silloin menee kaikki
sirpaleiksi. Senhän voitte tehdä helposti, vai kuinka?»
Väri oli taaskin kadonnut neiti Holladayn poskilta, ja hän kätki
kasvonsa käsiin.
»En tiedä», kuiskasi hän epäselvästi. »Tahdon ajatella. Voi, älkää
päästäkö asiaa niin pitkälle.»
Seisoin ihan hämmästyneenä. Hän halusi miettimisaikaa silloin, kun
hänen hyvä nimensä ja maineensa, ehkäpä elämänsäkin, olivat pelissä!
Voi nähdä, että päällikkönikin ihmetteli.
»Teen kaiken voitavani, että asia ei pääse niin pitkälle», sanoi hän
vitkaan. — »Minulla ei siis tule olemaan tilaisuutta kutsua teitä
todistajaksi omassa asiassanne — ja se vahingoittaa aina. Mutta toivon,
että asia yhtäkaikki päättyy heti — uskon sen. Missään tapauksessa
älkää olko huolissanne. Luotattehan minuun?»
Neiti Holladay katsoi taas — hymyillen — häneen.
»Luotan», sanoi hän hiljaa. »En voi toivoa itselleni parempaa
puolustajaa!»
Oli selvää, että jos Royce voittaisi tämän jutun, voittaisi hän
myöskin jotakin muuta. Luulenpa, että huoneen nurkassa oleva
poliisikonstaapelikin ymmärsi sen, sillä hän kääntyi pois hämillään,
mikä on harvinaista poliisille, ja meni katselemaan ulos ikkunasta.
En tiedä, millaisena päällikköni vastaus olisi tullut — hänen huulensa
värähtelivät, niin että hän toviin ei voinut puhua — sillä samassa
kuului koputus ovelta ja tutkintotuomarin kirjuri katseli sisään.
»Olemme valmiit alkamaan», sanoi hän.
»Se on hyvä», vastasi Royce. »Tulen heti. Hyvästi niin kauaksi, neiti
Holladay! Sanon teille vielä kerran, että voitte luottaa minuun.»
Sitten hän riensi ulos huoneesta niin voitonvarman näköisenä kuin
jos neiti Holladay olisi antanut hänelle voittamattoman aseen mukaan
taisteluun. Mutta sen sijaan, ajattelin itsekseni, hän olikin sitonut
Roycen kädet ja jalat, ennenkuin lähetti hänet areenalle.