Nihilismiä.
Kun Falk eräänä hyvin sateisena syyskuun iltana käveli kotiin päin
ja tuli Gref-Magni-kadulle, näki hän ihmeekseen ikkunastaan valoa.
Tultuaan lähemmäs, niin että hän alhaalta voi katsoa huoneeseen,
näki hän katossa varjon, joka muistutti jotakuta, jonka hän ennen
oli nähnyt, mutta ei voinut muistaa ketä. Se oli surullinen hahmo ja
näytti lähempää vieläkin surkeammalta. Falkin astuessa huoneeseen
istui Struve hänen kirjotuspöytänsä ääressä, pää käsien varassa. Hänen
vaatteensa olivat sateesta märkänä ja valuttivat lattialle vesipuroja,
jotka juoksivat lattianrakoihin; hänen tukkansa riippui suortuvissa ja
hänen tavallisesti jäykkä englantilainen poskipartansa riippui kuin
tippukivet hänen märälle takilleen. Pöydällä hänen vieressään oli hänen
musta hattunsa, joka oli lyhistynyt omasta painostaan ja näytti surevan
mennyttä nuoruuttansa, sillä siihen oli kiinnitetty pitkä suruharso.
-- Hyvää iltaa, sanoi Falk; sepä komea vieras.
-- Elä pilkkaa minua, pyysi Struve.
-- Miks'en sitä tekisi? En tiedä mitään syytä, miksi sitä en tekisi.
-- Vai niin, sinäkin olet turmeltunut!
-- Olen, siitä voit olla varma, niin että kohta minustakin tulee
vanhoillinen! Sinulla on surua, näen minä; toivon saavani onnitella.
-- Olen kadottanut pienokaisen.
-- No, silloin saan onnitella häntä! -- Sanoppa minulle, mitä sinä
oikeastaan minusta tahdot? Sinä tiedät, että minä halveksin sinua, ja
niin kai sinä luullakseni itsekin teet? Eikö totta?
-- Tietysti, mutta kuules, ystäväni, eikö sinusta elämä ole kyllin
katkeraa ilman että tarpeettomasti teemme sen toisillemme vielä
katkerammaksi? Jos Jumala eli kaitselmus sillä huvittaa itseänsä, niin
ei kai ihmisen pidä siihen alentua!
-- No, se oli järkevä ajatus; se on sinulle kunniaksi! Etkö halua ottaa
aamunuttuani päällesi siksi aikaa, kun pitkä takkisi kuivaa; sinua
varmaankin palelee.
-- Kiitos vaan, mutta minun täytyy kohta mennä.
-- Voit aivan hyvin viipyä täällä hetken, niin saamme kerrankin puhua
asiat selviksi.
-- Puhun vastenmielisesti onnettomuuksistani.
-- Puhu sitten rikoksistasi!
-- Sellaisia minä en ole tehnyt!
-- Olet ja suuria! Sinä olet vainonnut poljetuita, olet polkenut
haavottuneita, olet pilkannut kurjia! Muistatko viimeistä lakkoa,
jolloin asetuit järjestysvallan puolelle!
-- Lain puolelle, veli hyvä!
-- Vai lain! Sinä hullu, kuka on kirjottanut köyhälle lain! Rikas! Se
on: herra orjalle!
-- Lain on kirjottanut koko kansa ja yleinen oikeudentunto -- sen on
kirjottanut Jumala!
-- Säästä suuria sanojasi puhuessasi minun kanssani! Kuka kirjotti
1734 vuoden lain? Herra Cronstedt! Kuka kirjotti viimeisen lain
raipparangaistuksesta? Sen teki eversti Sabelman -- se oli hänen
anomusehdotuksensa -- ja hänen ystävänsä, jotka silloin olivat
enemmistössä, ajoivat sen läpi! Eversti Sabelman ei ole kansa
eivätkä hänen tuttavansa olleet yleinen oikeudentunto. Kuka kirjotti
lain yhtiöiden oikeudesta? Tuomari Svindelgren! Kuka kirjotti
uuden valtiopäiväjärjestyksen? Asessori Vallonius! Kuka sai aikaan
lain "laillisesta turvasta" s.o. lain, joka turvaa rikkaan köyhän
oikeudenmukaisilta vaatimuksilta? Tukkukauppias Kryddgren! Pidä
sinä suusi! Minä osaan sinun sananpartesi! Ketkä kirjottivat uuden
vallanperimysjärjestyksen? Lainrikkojat! Ketkä ovat kirjottaneet
metsälain? Rosvot! Ketkä kirjottivat lain yksityispankkien
setelinanto-oikeudesta? Huijarit! Ja sinä väität Jumalan tehneen kaiken
tämän? Jumala parka!
-- Saanko antaa sinulle neuvon, koko elämäksesi neuvon, jonka kokemus
on antanut minulle. Jos tahdot välttää sitä itsepalamista, jota kohti
sinä kiihkoilijana kuljet, niin omaksu mitä pikimmin uusi katsantokanta
asioiden ja olojen suhteen; totuttele näkemään maailma linnunsilmällä
ja tulet huomaamaan, kuinka pieneltä ja merkityksettömältä kaikki
näyttää; lähde edellytyksestä, että maailma on rikkaläjä, että
ihmiset ovat perkeitä, munankuoria, porkkananvarsia, kaalinlehtiä,
räsytilkkuja, niin ei sinua enää koskaan yllätetä, sinä et koskaan enää
kadota mitään harhanäkyjä, vaan saat päinvastoin kokea paljon iloa,
joka kerran kun näet kauniin piirteen, hyvän työn; sanalla sanoen,
omaksu levollinen ja hiljainen maailmanhalveksuminen -- etkä silti
tarvitse pelätä tulevasi sydämettömäksi.
-- Sitä katsantokantaa minulla tosin ei vielä ole, mutta
maailmanhalveksumista osaksi. Mutta se onkin minun onnettomuuteni, sillä
kun näen jonkunkaan todistuksen hyvyydestä tahi jalomielisyydestä,
rakastan minä taasen ihmisiä, ajattelen heistä liian suurta ja petyn
uudestaan!
-- Rupea itsekkääksi! Anna ihmisille palttua!
-- Pelkään, etten sitä voi!
-- Hae itsellesi toinen toimiala. Lyöttäydy yhteen veljesi kanssa;
hän näyttää viihtyvän täällä maan päällä. Näin hänet eilen
kirkonkokouksessa Nikolain kirkossa.
-- Kirkonkokouksessa?
-- Hän on kirkkoneuvoston jäsen! Se on mies, jolla on tulevaisuutta.
Pastori primarius nyökäytti hänelle päätään! Hänestä tulee kyllä pian
valtuusmies kuten kaikista tontinomistajista.
-- Kuinka käy Tritonin nykyään?
-- He laskevat nykyään liikkeelle obligatsiooneja. Siinä ei veljesi ole
mitään hävinnyt, jos ei ole mitään voittanutkaan, ei, hänellä on toisia
asioita.
-- Elkäämme puhuko siitä miehestä.
-- Mutta hän on kuitenkin veljesi!
-- Onko se hänen ansionsa, että hän on veljeni? Mutta nyt olemme
puhuneet sitä ja tätä; sano minulle nyt asiasi!
-- Voi, minun pitää huomenna mennä hautajaisiin eikä minulla ole
hännystakkia.
-- No, sen voit saada...
-- Kiitos, hyvä veli, sinä pelastat minut suuresta pulasta. Se siitä,
mutta on vielä toinen, arkaluontoisempi asia...
-- Miksi valitset minut, vihamiehesi, uskotuksesi arkaluontoisissa
asioissa? Se ihmetyttää minua.
-- Siksi, että sinä olet ihminen, jolla on sydän...
-- Elä siihen enää luota! No, jatka...
-- Sinä olet tullut niin hermostuneeksi ja niin erilaiseksi, sinä, joka
ennen olit niin lempeä!
-- Sitähän minä sanoin! Anna tulla nyt!
-- Tahdoin kysyä, haluaisitko sinä seurata minua kirkkomaalle?
-- Hm! Minä? Miksi et pyydä tovereitasi Harmaastaviitasta?
-- Siksi, että on asianhaaroja. Sinulle voin sen sanoa! Minä en ole
naimisissa.
-- Et naimisissa? Sinä, alttarin ja tapojen puolustaja, höllytätkö sinä
pyhiä siteitä?
-- Köyhyys, asianhaarat! Mutta minä olen yhtä onnellinen silti! Vaimoni
pitää minusta ja minä hänestä, siinä kaikki! On vielä toinenkin asia!
Lapsi jäi sattuneesta syystä kastamatta; se oli kolmen viikon vanha
kuollessaan; ja siksi se ei saa pappia haudalle, mutta sitä minä en
uskalla sanoa vaimolleni, hän joutuisi epätoivoon. Siksi olen sanonut
hänelle, että pappi yhtyy meihin kirkkomaalla; tämä sitä varten, että
tiedät. Hän jää tietystikin kotiin. Sinä tapaat ainoastaan kaksi
henkilöä: toisen nimi on Levi, Tritonin johtajan nuorempi veli ja
on yhtiön konttorissa; hän on rakastettava nuorukainen, harvinaisen
hyväpäinen ja vielä hyväsydämisempi. Älä naura, näen kyllä, että sinä
luulet minun lainanneen häneltä rahaa; niin tosin olen tehnytkin, mutta
hän on mies, josta sinä varmaan tulet paljon pitämään! Ja sitten vanha
ystäväni tohtori Borg, joka on hoitanut lasta. Hän on ennakkoluuloton
mies ja hyvin edistysmielinen -- häntä kyllä tulet ymmärtämään. No, nyt
kai tulet; vaunuihin menee meitä neljä ja tietenkin pieni kirstu.
-- Kyllä minä tulen!
-- Mutta nyt pyydän sinulta vielä yhtä asiaa. Katsos, vaimollani on
uskonnollisia epäilyksiä pienokaisen autuudesta, koska tämä kuoli
kastamatta, ja hän kysyy asiasta kaikkien ihmisten mielipidettä
saadakseen mieleensä rauhan.
-- No, kai sinä osaat augsburgilaisen tunnustuksen?
-- Ei nyt ole kysymys mistään tunnustuksista.
-- Mutta kirjottaessasi lehteen on aina kysymys virallisesta uskosta.
-- Lehdessä, niin, sehän on yhtiön asia -- jos yhtiö tahtoo ylläpitää
kristinuskoa, niin saahan se sen tehdä; kun minä olen yhtiön työssä
niin ... se on asia sinänsä se... Ole yhtä mieltä hänen kanssaan, jos
hän sanoo uskovansa, että lapsi on autuas!
-- No niin, tehdäkseni ihmisen onnelliseksi minä kyllä voin kieltää
uskonnon, varsinkin kun se ei ole minun. Mutta sinun täytyy sanoa nyt
myöskin, missä sinä asut!
-- Tiedätkö, missä Valkeat vuoret ovat?
-- Kyllä tiedän! Sinä asut ehkä tuossa paklatussa puutalossa kallion
töyräällä?
-- Mistä sen tiedät?
-- Olen kerran ollut siellä.
-- Tunnet ehkä tuon sosialistin Ygbergin, joka tärvelee minulta
ihmiset. Minä olen talossa Smithin varaisäntä ja asun vuokratta siitä
hyvästä, että kokoan hyyryt; mutta kun he eivät voi maksaa, puhuvat
he jonkinlaista pötyä, jota hän on heille opettanut, "työstä ja
kapitaalista" ja muusta sellaisesta, jota on roskalehdissä kirjotettu.
Falk vaikeni.
-- Tunnetko sinä tuon Ygbergin?
-- Tunnen kyllä! Tahdotko nyt koettaa hännystakkia?
Kun Struve oli pukenut hännystakin ylleen, veti hän märän pitkän
takkinsa sen päälle, napitti sen leukaan asti, sytytti pureksitun
sikarinpätkän, joka nökötti tulitikun päässä -- ja meni. Falk valaisi
häntä rappusissa.
-- Sinulla on pitkä matka kuljettavana, sanoi Falk tehdäkseen
hyvästijätön sovinnollisemmaksi.
-- Niin on, Jumala nähköön! Eikä minulla ole sateenvarjoa.
-- Eikä päällystakkia! Etkö halua lainata minun talvitakkiani?
-- Kyllä, kiitos vaan, mutta se on liian ystävällistä!
-- Saanhan sen takaisin sitten, kun sopii!
Falk palasi huoneeseen, toi päällystakin ja pudotti sen Struvelle, joka
seisoi alhaalla portailla, ja sanottuaan lyhyesti hyvää yötä meni hän
sisälle. Mutta ilma tuntui hänestä niin raskaalta, että hän aukaisi
akkunan. Ulkona virtasi rankka syyssade rapisten kattopeltejä vasten
ja syöksyi likaiselle kadulle. Vastapäätä olevasta kasarmista kuului
iltahuuto, siellä laulettiin kuorossa ja avonaisista ikkunoista tunkihe
korviin katkonaisia virren säkeitä.
Falk tunsi itsensä yksinäiseksi ja väsyneeksi. Hän oli toivonut
saavansa aikaan taistelun sen kanssa, joka edusti kaikkea hänelle
vihamielistä, mutta vihollinen oli paennut ja osaksi voittanut hänet
samalla. Jos hän koetti selittää itselleen, mitä taistelu oikeastaan
koski, ei hän sitä voinut, ja kuka oli oikeassa, sitä hän ei myöskään
saanut selville. Ja hän alkoi miettiä, eiköhän koko asia, jonka hän
oli ottanut omakseen, nimittäin sorrettujen, vain ollut mahdottomuus.
Silmänräpäyksen kuluttua moitti hän itseään tästä pelkuruudesta ja
se alituinen kiihkoisuus, joka hänessä kyti, leimahti jälleen; hän
kirosi heikkouttaan, joka alituisesti narrasi häntä myönnytyksiin;
äsken oli vihollinen ollut hänen käsissään, ja hän ei ainoastaan ollut
näyttämättä hänelle syvää halveksumistaan, vaan oli kohdellut häntä
hyväntahtoisesti ja osottanut hänelle myötätuntoisuutta; mitä mahtoi
tämä tästälähin hänestä ajatella. Tämä hänen hyväntahtoisuutensa ei
ollut mikään etu, koska se esti häntä tekemästä lujia päätöksiä, se
oli vain siveellistä velttoutta, joka saattoi hänet kykenemättömäksi
taisteluun, johon hän yhä vähemmän tunsi pystyvänsä. Hän tunsi
elävästi, miten välttämätöntä oli sammuttaa tuli pannujen alta,
jotka eivät enää voisi kestää niin korkeata painetta, kun höyryä
ei kulutettu, ja hän ajatteli Struven neuvoa, ja hän ajatteli niin
kauan, että lopuksi oli niin sekaisin, että totuus ja valhe, oikea ja
väärä tanssivat suloisessa yksimielisyydessä, ja hänen aivonsa, jossa
käsitteet, kiitos akateemisen kasvatuksen, olivat olleet kauniisti
lajiteltuina, näyttivät kohta sekotetulta korttipakalta. Hän onnistui
ihmeellisen hyvin asettautumaan välinpitämättömyyden tilaan, hän
harjottelihe etsimään kauniita syitä vihollisten teoille, ja hän
vähitellen myönsi itse olleensa väärässä, tunsi sovinnollisuutta
maailmanjärjestykseen, saavutti lopulta korkean katsantokannan ja
huomasi, että itse asiassa ylipäänsä merkitsi sangen vähän, oliko
kaikki mustaa vai valkoista; ja jos se oli mustaa, niin eihän ollut
mitään varmuutta siitä, ettei sen niin pitänyt ollakin, ja silloin ei
ollut hänen asiansa toivoa sitä toiseksi.
Hän huomasi tämän sieluntilan miellyttäväksi, sillä se toi mukanaan
levollisuuden tunteen, jollaista hän ei ollut tuntenut niinä monina
vuosina, jolloin oli ollut huolissaan ihmiskunnan tähden. Hän nautti
tästä levosta vahvan piipputupakan ohella, kunnes siivoojatar tuli
sisälle tekemään vuodetta ja samalla ojensi kirjeen, jonka kantaja
äsken oli tuonut. Kirje oli Olle Montanuksen allekirjottama ja hyvin
pitkä sekä näytti tekevän Falkiin osaksi elähyttävän vaikutuksen.
Muuten kuului se seuraavasti:
Rakas Veli!
Vaikka Lundell ja minä olemme nyt lopettaneet työmme ja kohta
saavumme Tukholmaan, on minun kuitenkin tarvis koota saamani
vaikutukset täällä viettämistäni päivistä, koska niillä on ollut
suuri merkitys minulle ja henkiselle kehitykselleni, sillä
olen tullut johtopäätökseen -- ja olen nyt ihmeissäni kuin
vasta munasta päässyt kananpoika, katsellen maailmaa uudestaan
auenneilla silmillä ja potkien munankuoria, jotka niin kauan ovat
estäneet minua näkemästä. Tämä johtopäätös ei tosin ole mikään
uusi; jo Plato on sen sanonut, ennenkuin kristinusko esiintyi
todellisuutena: maailma, nimittäin se, jonka me voimme nähdä,
on vain varjoa, aatteiden varjokuva; s.o. todellisuus on jotain
alhaista, merkityksetöntä, toisarvoista, satunnaista. No niin!
Mutta minä tahdon menetellä synteettisesti ja alottaa yksityisestä,
siitä johtuakseni yleiseen.
Ensiksikin tahdon puhua työstäni, josta valtiopäivät ja
hallitus yhteisesti joutuivat huolehtimaan. Träskålan kirkon
alttarilla seisoi kaksi puukuvaa; toinen oli rikkoutunut, mutta
toinen ehyt. Ehyellä oli kädessä risti ja se oli naispuolinen;
rikkonaisesta kuviosta oli jäljellä kaksi säkillistä palasia,
joita säilytettiin kirkon sakastissa. Eräs oppinut muinaistutkija
oli tutkinut molempien säkkien sisällön voidakseen määritellä,
minkä näköinen särjetty kuva oli, mutta sai tyytyä ainoastaan
arveluihin. Hän menetteli sentään perinpohjaisesti; hän otti
näytteen siitä valkoisesta väristä, jolla kuva oli maalattu, ja
lähetti sen farmaseuttiseen laitokseen ja sai siten selville,
että värissä oli lyijyä eikä sinkkiä, siis oli kuva vanhempi kuin
1844, koska sinkkivalkoinen vasta sinä vuonna tuli käytäntöön.
(Mitä sanot sellaisesta johtopäätöksestä, sillä olisihan kuva
voinut olla uudelleen maalattu). Sitten lähetti hän puunäytteitä
nikkariammattiosastolle Tukholmaan ja sai vastauksen, että se on
koivua. Kuva siis oli koivusta, valmistettu ennen 1844. Mutta
siihen hän ei tahtonut tulla, vaan hänellä oli syitä (!), s.o.
hän toivoi kunniansa vuoksi, että kuvat olisivat 1500-luvulta,
ja hän olisi mieluimmin halunnut, että suuri (tietysti suuri,
koskapa hänen nimensä oli niin hyvin tammeen leikattu, että se oli
säilynyt meidän päiviimme asti) Burchard von Schiedenhanne, joka
on leikannut Västeråsin tuomiokirkon kuorituolit, on ne tehnyt.
Oppineita tutkimuksia jatkettiin edelleen. Hän oli varastanut
hieman kipsiä Västeråsin kuvasta ja tämä lähettiin nyt ynnä
Träskålan sakastista otettu kipsinäyte Ekole Pollyteknikiin (minä
en osaa sitä tavata) Pariisiin. Vastaus oli pilkkaajille musertava:
analyysi osotti kipsien olevan kokoomukseltaan samanlaista, 77
ekvivalenttia kalkkia ja 23 rikkihappoa ja siis (!) olivat kuvat
samalta aikakaudelta. Kuvien ikä siis oli määritelty; ehyestä
piirrettiin kuva ja se "lähetettiin" (noilla oppineilla on tavaton
intohimo "lähettää" kaikkea) muinaiskaluakatemiaan; oli vielä
määriteltävä ja uudestaan muodosteltava tuo rikkonainen kuva.
Kahtena vuonna kulkivat nuo molemmat säkit Upsalan ja Lundin väliä;
molemmat professorit sattuivat tällä kertaa onneksi olemaan eri
mieltä, josta syntyi riita; Lundin professori, joka juuri pääsi
rehtoriksi, kirjotti kuvasta rehtoriväitöskirjansa ja musersi
Upsalan professorin, joka sen sijaan sai vastata lentokirjasella.
Onneksi toi samalla hetkellä eräs professori Tukholman
taideakatemiasta esiin aivan uuden mielipiteen, ja siitä johtui,
kuten aina, että Herodes ja Pilatus "sovittivat" mielipiteitään ja
karkasivat tukholmalaisen kimppuun kaikella pikkukaupunkilaisen
sapella. "Sovittelu" oli, ja siinä pysyttiin, että rikkonainen
kuvio oli esittänyt Epäuskoa, koska ehyen kuvion täytyi esittää
Uskoa, jota risti kuvasi. Arvelu (lundilainen), että rikkonainen
kuvio oli esittänyt Toivoa, koska toisesta säkistä oli löydetty
ankkurinkynsi, hylättiin, koska kynnen täytyi (!) edellyttää
kolmatta kuvaa, rakkautta, josta ei ollut mitään jälkeä eikä
paikkaakaan, jota paitsi osotettiin (esimerkeillä historiallisen
museon lukuisasta nuolenkärkikokoelmasta), että ankkurinkynsi ei
ollut ankkurinkynsi, vaan nuolenkärki, joka kuuluu niihin aseisiin,
jotka kuvaannollisesti esittävät Epäuskoa, katso Ep. Hep. 7 l. 12
v., jossa puhutaan epäuskon sokeista laukauksista, verrattuna Jes.
29 l. 3 v., jossa monesti mainitaan epäuskon nuolia. Nuolenkärjen
muoto, joka täydellisesti oli valtionhoitaja Sturen aikaisten
kärkien kaltainen, poisti viimeisen epäilyksen kuvion iästä.
Minun tehtäväkseni tuli nyt laatia professorien käsityksen
mukainen kuva Epäuskosta, toveriksi Uskolle. Ohjelma oli selvä
eikä mitään epäilyksiä ollut. Hain itselleni miehisen mallin,
sillä mies se täytyi olla; sain kauan hakea, mutta löysin hänet
ja luullakseni löysin itse Epäuskon omassa persoonassaan -- ja
onnistuin -- mainiosti! Siellä seisoo nyt näyttelijä Falander
alttarin vasemmalla puolella, kädessään mexikolainen Ferdinand
Cortez näytelmästä lainattu kaari ja yllään ryövärin viitta Fra
Diavolosta; mutta kansa sanoo, että Epäusko siinä laskee aseensa
Uskon edessä, ja konrahtirovasti, joka piti vihkimäsaarnan, puhui
niistä ihanista lahjoista, joita Jumala joskus voi ihmiselle
antaa ja nyt erikoisesti minulle, ja kreivi, jonka luona söimme
vihkimäpäivälliset, selitti, että olin tehnyt mestariteoksen,
jota aivan hyvin voi verrata muinaisaikaisiin (joita hän oli
nähnyt Italiassa), ja eräs ylioppilas, joka oli kotiopettajana
kreivin luona, käytti tilaisuutta saadakseen painattaa ja jakaa
runon, jossa hän selvitteli ylevän kauneuden käsitettä ja loi
historiallisen katsauksen pirutaruihin.
Nyt olen minä kuten todellisesti itsekäs ihminen puhunut itsestäni!
Mitä sanoisin Lundellin alttaritaulusta? Se on tämän näköinen:
Kristus (Rehnhjelm) taustalla ristinpuussa, vasemmalla paatunut
ryöväri (minä; -- se lurjus oli tehnyt minut vielä todellisuuttakin
rumemmaksi); oikealla katuva ryöväri (Lundell itse katsoen
tekopyhillä silmillään Rehnhjelmiin); ristin juurella Maria
Magdaleena (Mari, tiedäthän, olkapäät ja rinta pitkälle paljaina);
roomalainen sotilas (Falander) hevosen selässä (lautamies Olssonin
eskvadroonan astuja).
En voi selittää sitä kauheata vaikutusta, jonka sain, kun saarnan
jälkeen peite putosi ja kaikki nämä tutut kasvot korkealta
paikaltaan alttarin luota tuijottivat seurakuntaan, joka hartaana
kuunteli papin suuria sanoja taiteen ylevästä merkityksestä,
varsinkin silloin kun se palvelee uskontoa. Minun edestänikin
putosi silloin peite, joka paljasti paljon, paljon, ja mitä
sittemmin olen ajatellut uskosta ja epäuskosta, sen saat joskus
kuulla; mitä mietin taiteesta ja sen ylevästä tehtävästä, sen puen
esitelmään, jonka pidän jossain julkisessa huoneistossa heti, kun
tulen kaupunkiin.
Että Lundellin uskonnollinen tunne on ollut hyvin korkeassa
kurssissa näinä "kalleina" päivinä voit arvata. Hän on verrattain
onnellinen äärettömässä itsepetoksessaan eikä tiedä olevansa aika
veitikka.
Nyt olen luullakseni puhunut tärkeimmistä asioista ja loput selitän
suullisesti, kun tapaamme. Siihen asti hyvästi ja voi hyvin.