Päivät lisää murhetta,
yön tunnit tuskaa kerää,
mut jossain sielunpohjassa
taas laulun onni herää.
Niin ahtaaksi, niin raskaaksi
tää käypi elonpiiri,
mut jossain siintää kaukana
kuin hento toivon viiri.
Vanhuuden vaot posken syö,
mi kyynelistä kastuu,
mut hiljaa sydänkammioon
kuin unten armo astuu;
kuin lupaus, kuin aavistus,
mi sylkyttää kuin lasta:
Ei pääty tiesi tummuuteen,
se valkeneepi vasta.
Se puhkeaapi kukkasiin,
se kaartuu kukkulalle
ja valtakunta annetaan
tien vaikeen vaeltajalle.
Hiljaa sydänkammioon
kuin kevät kultaa valaa.
Mun sieluni, mun sieluni,
viel' laululinnut palaa!