Silmästä hukkuivat jo ranta, maa.
Rajaton meri purtta tuudittaa,
ajaton aalto laivan laitaan lyö.
Näin vaihtuu päivä, yö...
En mitään aattele, en mitään tee.
Kuin unho sieluani hyväilee
veen, taivaan vyö,
kun ihmisäänet, -muodot monet nuo,
niin räikeät, ei pääse enää luo!
Myös valkolokit, viime saattajat
yön usviin uupuivat.
Vihurin pauhu jälelle vain jää,
sanaton laulu, jota ymmärtää
vain hattarat.
Vain sielu sen, ken myrskyn lapsi on,
kuin aalto ajaton ja rajaton,
se, jolle auvo maan on ahdistus
ja raskas vankeus,
työkellot, jolle tyhjää vapajaa,
mut kaikkeuden kannel kumahtaa
kuin kutsumus...