Ruhtinas Kasimir III oli noussut korkeasti-autuaan isävainajansa,
ruhtinas Kasimir II:sen valta-istuimelle. Vaikka nuoren ruhtinaan nimi
ainoastaan pienellä lisäpiirulla erosi vanhan nimestä, niin muodosti
tämä piiru todellisen ja täydellisen vastakohdan vanhan ja uuden
hovielämän ja politiikan välillä. Kasimir II oli, niinkuin Saksassa
niin moni muu kahdeksannentoista vuosisadan pikkuruhtinaista, pitänyt
vierasvaraista ja loistavaa hovia ja ottanut osaa seuraelämään, mutta
hyvin vähän hallinnut. Poika sitävastoin antausi kohta, hallitukseen
tultuansa, isänsä täydelliseksi vastakohdaksi.
Hovin herroista ja palvelioista erotettiin kohta puolet; kemuista
ja pidoista tuli loppu, lemmikit katosivat. Vanhalla Kasimirilla
oli ollut ainakin puoli tusinaa suosikkeja ja korvaan-kuiskaajia;
nuorella Kasimirilla ei ollut ainoatakaan. Hän hallitsi _itse_ eikä
edes hänen kamaripalveliansa voinut kerskata mistään persoonallisesta
vaikutuksesta. Mikä tarumainen muutos koko maassa: ruhtinas, joka itse
hallitsi ja jonka hovissa ei kenelläkään ollut mitään syrjävaikutusta!
Jollei suuri pyrstötähti keväällä olisi ennustanut jotakin tavatonta,
niin eivät vanhat hoviherrat olisi uskoneet mitään tuollaista
mahdolliseksi; eivätpä he tahtoneet ottaa sitä uskoakseen silloinkaan,
kun se jo kauan sitten oli ollut täydellistä varsinaisuutta.
Hovi näytti miltei autiolta. Nuori ruhtinas oli vielä naimaton, hänen
äitinsä jo aikoja sitten kuollut, hänen sisarensa naituina muihin
valtakuntiin. Hovissa ei sentähden ollut ensinkään naisia. Kummako,
että vanhojen muurien sisäpuolella vallitsi hiljaisuus, niin syvä
kuin luostarissa! Kasimirin ainoa huvi oli metsästys, mutta sekään ei
tuota loistavaa laatua; vaatimattoman metsästäjän tavoin rakasti hän
yksinäistä, hiljaista metsää.
Syksymyöhäisellä tapahtui eräänä päivänä, että nuori ruhtinas
tällaiselta yksinäiseltä metsästysretkeltään toi kotiinsa toivotun
riistan sijaan kovan kuumeen. Lapsuudestaan saakka ei hän ollut mistään
taudista tiennyt; hän luuli sentähden -- ja täydellä syyllä -- voivansa
luottaa rautaiseen ruumiiseensa, joka oli täydellisessä sopusoinnussa
hänen tahtonsa lujuuden kanssa. Ja kun hän ei muka lääkäriä tarvinnut,
niin eihän mitään kummaa siinä, että hän, kun hallitusistuimelle
noustuaan erotti liikanaiset palveliat, myöskin antoi eron vanhan
ruhtinaan henkilääkärille. Hän oli näet sitä mieltä, että työ,
metsästys ja liikkuminen ulko-ilmassa tekevät tohtorit ja apteekkarit
tarpeettomiksi, semminkin kun hän, kuten lempirunoiliansa Molière,
ei juuri sanottavassa määrässä kunnioittanut koko lääketieteellistä,
tiedekuntaa.
Nyt onnistui kumminkin hovimarsalkan, tuon nöyristyneen jäännöksen
vanhan hovin ajoilta, houkutella häntä hankkimaan lääkärin apua
ja valitsemaan henkilääkäri. Tavaton ponnistus ja oman itsensä
voittaminen, jotka olivat ruhtinaassa synnyttäneet tämän päätöksen,
vaikuttivat ihmeitä. Kohta sen jälkeen kun hän oli antanut
hovimarsalkalle lupauksensa, rupesi hän hikoomaan ja vaipui sitten
syvään uneen, joka mursi hänen tautinsa, jotta hän seuraavana aamuna
oli ihan vapaa kuumeestansa.
Hän katui nyt illalla antamaansa lupausta ja arveli parantumisensa
miltei liian korkeasta hinnasta ostetuksi; mutta hiukan mietittyään
puristi hän yhteen huulensa, sanoi itselleen: "sanasta miestä!"
ja sääsi vuotuisen rahamäärän henkilääkärin palkkaamiseksi. Mutta
vaikkakin hän näin miehuullisen rehellisesti pysyi antamassaan
lupauksessa, piili veitikka sen takana. Sillä sillaikaa kuin
hovimarsalkka jo riemuten kuiskasi ystävilleen, että uusi järjestelmä
nyt oli murtunut ja että vanha hovielämä jälleen pääsisi valtaan,
neuvotteli ruhtinas oman itsensä kanssa, miten hän juuri henkilääkärin
valitsemisen kautta tekisi tällaisen virkamiehen tyhjäntoimittajaksi.
Yleinen mielipide tiesi pian kertoa, ettei uutta kadehdittua virkaa
sijoittaessa voinut tulla kysymykseenkään muu, kuin toinen tahi toinen
pääkaupungin kahdesta kuuluisimmasta lääkäristä. Mutta ruhtinas
valitsi kolmannen, jota ei kukaan ollut ajatellut. Koko kaupunki
oli ihmeissään siitä, mutta eninnä kaikista valittu itse. Tämä oli
aivan nuori mies, joka juuri oli palannut yliopistosta, josta hän oli
tuonut mukanansa -- kihlasormuksen ja tohtorihatun -- muuten ei ollut
hänessä mitään, joka olisi ilmaissut lääkäriä. Hauskana, hupaisena ja
kohteliaana seuratoverina oli hän tervetullut kaikkialla, missä iloa
pidettiin; sitävastoin ei kukaan sairastava hänen apuaan kysynyt.
Muuten tiesi hän valmistaa oivallista punssia, ja siihen kyllä hänen
neuvoansa kysyttiin. Toisellaisia reseptejä ei häneltä vaadittu.
Alhaista sukuperää kun oli, ei hän sukulaisten hyväntahtoisuudesta
ja puoltolauseista voinut toivoa mitään apua virka-urallaan, eikä
hänellä ollut edes kunnollista nimeä, jonka kautta hän olisi voinut
tulla erotetuksi muista, sillä hän oli vain -- _Juhana Jaakko Müller_!
[Müller on Saksassa ehkä tavallisin kaikista sukunimistä] Ja tämän
Juhana Jaakko Müllerin valitsi ruhtinas henkilääkärikseen!
Müllerillä oli kumminkin ominaisuus, joka erittäin lääkäreissä on
arvossa pidettävä: hän, näetsen, tiesi, ettei hän mitään tietänyt. Ja
kun hän oli yhtä avoin ja rehellinen muita kohtaan, kuin vaatimaton
oman itsensä suhteen, niin päätti hän, astuessaan marmorirappusia
ruhtinaalliseen linnaan, johon hän virka-arvonsa vastaanottamista
varten oli kutsuttu, kursailematta ja suoraan tunnustaa ruhtinaalle
tietämättömyytensä ja pyytää armollista vapautusta koko korkeasta
nimityksestä. Mutta hänen suureksi kummakseen lausui ruhtinas kohta,
ikäänkuin olisi hän osannut lukea hänen sisimmät ajatuksensa:
"Älkää uskokokaan, hyvä tohtori Müller, että olen nimittänyt teitä
henkilääkärikseni teidän lääkäritaitonne tähden. Tiedän, ettette
yliopistossa ole mitään oppinut. Tohtorit ovat kaikki puoskaroitsioita,
ja se, joka ei ole tilaisuudessa harjoittaa ammattiaan, ei ainakaan
paranna ketään kuoliaaksi. Te olette älykäs ja vaatimaton ja sentähden
olen valinnut teidät henkilääkärikseni, sillä tieteestänne en yhtään
mitään välitä. Minä, nähkää, annan luonnon vallita; se on paras
lääkäri, ja teidän tulee olla samaa mieltä. Vanhastaan on tässä hovissa
ollut tapana, että henkilääkäri lyönnilleen kello 8 aamulla esiintyy
ruhtinaan työhuoneessa, ja kun minulla tuon vanhan tavan mukaan nyt
taasen on henkilääkäri, niin tahdon nähdä hänet täällä lyönnilleen
kello 8. Muuten ei teidän tule olla millännekään terveydestäni. Suu
kiinni vain, kunnes kysyn. Olkaa viisas, hiljainen ja vaatimaton, niin
ehkä laulaa teille kunnian kukko."
Ruhtinaan tervehdys pani Müller-paran kerrassaan ymmälle. Hän ei enää
voinut sanoa pois puolestaan nimitystä, kun ruhtinas selitti hänen
olevan virkaan sovelias. Hänen syntyperäinen kevytmielisyytensä heräsi
taasen, kun hän kuuli ruhtinaan armollista, vaikka karmeaa puhetta. Hän
tuli ajatelleeksi, että viidenkolmatta vuotiselle miehelle, jolla ei
ollut maailmassa muuta kuin morsian, ei tämä tällainen alku ollut niin
aivan huono, ja kun ei ruhtinas häneltä mitään vaatinut, niin voisi
hän tuon vaatimuksen täyttää yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Sentähden
kiitti hän nöyrimmästi ruhtinaallisesta armosta, ja harvasanainen herra
nyykäytti suosiollisesti päätään, merkiksi että keskustelu oli loppunut.
Kun molemmat nuoret miehet siinä seisoivat vastakkain, oli kumpikin
heistä nähtävästi tyytyväinen itseensä ja rooliinsa. Mutta he olivat
rehellisiä miehiä kumpikin, ja sentähden oli ruhtinas yhtä häpeissään
ja harmissaan kometiiasta, kuin tohtori. Ruhtinas tunnusti, näet,
itselleen, että hän oli pitänyt lupauksensa puustavin mukaisesti, mutta
sydämessään rikkonut sitä vastaan, ja se -- sen myönsi hän itselleen
-- ei ollut ruhtinaallista tekoa. Vielä enemmän: vastustaakseen
kaikkia niitä, jotka halusivat vanhan hovielämän palaamista, oli hän
palauttanut tämän kaikkein kurjimpia kasvannaisia -- hän oli luonut
ensimäisen laiskanviran. Mutta hänen itsepäisyytensä oli yhtä luja kuin
hänen rehellisyytensä ja sentähden oli hänen ilkkunsa hovimarsalkan
petkuttamisesta jonkunmoisena korvauksena sille mieliharmille, jota
hänen epäjohdonmukaisuutensa hänessä herätti. Tohtori taasen astui
yhtä nöyristettynä alas marmorirappusia kuin hän hyviä päätöksiä
mielessään ja rohkeana äsken oli kulkenut niitä ylös. Ensi kerran
eläessään häpesi hän turhaan kulutettua opintoaikaansa. Jos hän olisi
ollut oikein "oppinut" tohtori, niin olisi hän rehellisesti ja itse
asiassa jalon luonteensa mukaan kerrassaan kieltäynyt vastaanottamasta
tarjottua arvoa ja mieluummin kärsinyt lääkärinä nälkää kurjimmassa
kylässä, kuin pöyhkeillyt hovileluna ilman mitään tositehtävää
pääkaupungissa. Hän häpesi vielä sitäkin, että hänen kauttansa
tiede oli tullut alennetuksi, vaikka se ei oikeastaan ollut _hänen_
tieteensä, ja ettei hän voinut ylläpitää tarpeellista kunnioitusta
tätä tiedettä kohtaan, siitä syystä että hän itse niin vähän oli
siihen perehtynyt. Mutta tämän katkeran itsesyytöksen ohessa tuli hän
ensikerran eläissään selvästi näkemään sitä toivotonta tulevaisuutta,
joka olisi häntä odottanut, ellei ruhtinaan oikku olisi tehnyt hänestä
nimi-henkilääkärin. Vasta tänään näki hän, millä kadotuksen partaalla
hän mitään ajattelematta oli liikkunut, ja hän päätti ettei hän enää
ikinä poikkeaisi siltä parannuksen uralta, joka niin äkkiarvaamatta
oli hänelle avautunut. Tavallisesti avaa onnettomuus ihmisten silmät,
ansaitsematon onni oli hänessä tehnyt saman vaikutuksen.
Tohtori alkoi nyt tehdä jokapäiväisiä käyntejä linnassa. Hovielämästä
ja siihen kuuluvista juonista hän ei tietänyt rahtuakaan. Mutta hän
muisti erästä itämaista neuvoa, jonka hän oli nähnyt jossakin vanhassa
kirjassa, ja tuota neuvoa johti hän mieleensä joka aamu, kun hän kulki
linnan marmorirappusia ruhtinaan luo. Se oli näin kuuluva:
"Mene sokeana sisään kuninkaan luo
Ja mykkänä palaja sieltä."
Tätä neuvoa noudatti hän ja huomasi pian sen suojelevaa voimaa.
Lääketieteellinen neuvottelu ruhtinaan luona tapahtui joka päivä
seuraavaan tapaan: Henkilääkäri Müller astui aamulla, kun kello löi 8,
ruhtinaan työhuoneeseen, jossa tämä jo kauan oli istunut asiapaperien
ja kirjojen ääressä. Muiden palveliain täytyi lääkärin sisäänastuessa
poistua, kaiketikin vanhan tavan mukaan, jonka noudattamisesta
nykyinen ruhtinas kumminkin oli -- paremmaksi varmuudeksi -- antanut
ankarat käskyt, hänellä kun oli pätevät syyt jättää ympäristönsä
tietämättömyyteen uuden henkilääkärin omituisista virkatehtävistä. Ja
kun hän pian huomasi, että hän tällä menettelyllä sai hovimarsalkan
uteliaisuuden jännitetyksi äärimmäisyyteen asti, niin tuli hän yhä
salaperäisemmäksi noiden neuvottelujen suhteen. Kun lääkäri astui
sisään hiljaiseen asuntoon, kysyi korkea herra ensin mimmoinen ilma
ulkona oli ja sitten tohtorin omaa vointia. Vastaus-ensimäiseen
kysymykseen vaihteli sateen ja auringon paisteen välillä; vastaus
toiseen taasen oli aina ijankaikkkinen sama, sillä tohtori oli yhtä
terve ja veressydäminen kuin ruhtinas itse. Lääkäri sitävastoin ei
koskaan uskaltanut kysyä ruhtinaan vointia, sillä hyvässä muistissa
pitäen ensimäisen käynnin käskyä oli hän päättänyt lyhyeen vastata,
kun häneltä kysyttiin, ja olla lausumatta sanaakaan sen enempää. Kun
sitten ruhtinas oli saanut tietää, että lääkäri voi hyvin, jatkoi hän
työtään ja antoi lääkärin seisoa noin puolen tuntia mykkänä huoneessa.
Müller tirkisteli sen aikaa vastapäätä olevaa seinää, johon oli kuvattu
villisian metsästys, luki siinä olevia osanottajia: miehiä, naisia ja
koiria ja takalistossa olevan suuren puun lehtiä, uskaltamatta antaa
silmiensä eksyä muihin, huoneessa oleviin esineisiin. Kun sitten puolen
tuntia näin oli kulunut, nyykähytti ruhtinas päätään, ja tehtyään syvän
kumarruksen lähti tohtori. Lääketieteellinen neuvottelu oli päättynyt.
Hovin koko väestö, alkaen hovimarsalkasta mitättömimpään lakeijaan
asti, oli vähällä haleta uteliaisuudesta. Mitä keskusteltiinkaan noissa
ruhtinaan ja lääkärin salaperäisissä neuvotteluissa? Marsalkka kuunteli
lukonreikien takana, mutta ei kuullut hiiskaustakaan. Ruhtinaan
kamarissa oli kaikki hiljaista. Keskustelut pidettiin siis huoneen
kaukaisimmassa nurkassa ja kuiskaamalla -- sehän päivän selvä, ja
tästä tultiin siihen luonnolliseen päätökseen, että tohtori Müller oli
ruhtinaan ensimäinen ja ainoa uskottu, hänen ainoa suosikkinsa.
Tietysti kääntyivät uteliaat milloin suoraan, milloin kaikenmoisilla
houkutuksilla Müllerin puoleen. Häntä imarreltiin ja ärsytettiin, häntä
vaivattiin ja rasitettiin alituisilla ja vaativilla kysymyksillä;
mutta tuo muulloin niin avomielinen ja puhelias tohtori oli ja
pysyi salaperäisenä, itseensä sulkeuneena ja paatuneena -- ainakin
kysyjäin mielestä. Itse asiassa antoi hän heille, nyt kuten ainakin,
suoria ja avomielisiä vastauksia; hän ilmaisi näet jokaiselle, että
ruhtinas vain puhui hänen kanssansa ilmasta, että hänen virkansa oli
tyhjäntoimittajan, ettei hänellä ollut vähän vähääkään vaikutusta ja
ettei hän ensinkään ollut ruhtinaan uskottu, vielä vähemmän suosikki.
Mutta ei kukaan uskonut häntä. Kaikki olivat sitä mieltä että nuori
lääkäri oli luotu hovimieheksi ja että hänen vaitiolonsa ja kieltonsa
olivat paljaita keinotemppuja. Ihmeteltiin vain, ettei ennen oltu
huomattu tuota erinomaista diplomaattista kykyä avosydämisessä ja
iloisessa lääkärissä.
Müller nauroi itsessään noita eriskummallisia ihmisiä, jotka
teeskentelemättömimmässä totuudessa näkivät petollisuuden hienoimpia
temppuja. Mutta vielä naurettavampaa oli hänestä se, että häntä
itseään, joka oli koko kaupungin uteliaisuuden esineenä, vaivasi
kauhea uteliaisuus. Hän, näetsen, ei voinut ymmärtää, mistä syystä
ruhtinas oli tahtonut julkisesti korottaa ja samalla salaperäisesti
niin kovin nöyristää häntä. Hän oli kumminkin siksi viisas, ettei hän
tuota uteliaisuuttaan näyttänyt; hän odotti kärsivällisesti ja ääneti,
arvellen että aika kyllä asian selvittäisi.
Muutamien viikkojen kuluessa oli huhu uuden henkilääkärin suuresta
vaikutuksesta levinnyt ympäri koko maan. Ensimäiseksi todistukseksi
siitä sai tohtori Müller vastaanottaa kirjeen eräältä kaukaiselta
sukulaiselta, joka asui etäisessä kylässä ja hartahasti pyysi hänen
puoltosanaansa ruhtinaan luona. Tämä sukulainen oli ruokakauppias,
joka kauan oli halunnut saada kahvin ja sokurin ohessa myöskin
kaupitella palttinaa. Mutta sitä ei paikkakunnan tuomari ollut
suvainnut, _hänen_ sukulaisensa kun, näetsen, piti palttinakauppaa
naapurikylässä. Tästä syystä kääntyi nyt ruokakauppias tohtori Müllerin
puoleen ja rukoili, että hän ruhtinaan kautta tekisi lopun tuomarin
hävyttömyydestä. Tohtori Müller vastasi ensi postissa: "Ruhtinailla
ei ole tapana välittää palttinakaupoista. Mitä minuun taasen tulee,
niin ei ole minulla ensinkään mitään vaikutusta ruhtinaaseen, vaikka
valheellisesti niin luullaan. Minä sentähden valitettavasti en voi
pyyntöönne nähden mitään tehdä." Mutta -- kuinka hämmästyikään
rehellinen tohtori Müller, kun neljäntoista päivän kuluttua sai
vastaanottaa lämpimimmän kiitoskirjeen ynnä aika suuren juuston
samalta ruoka-kauppias-sukulaiseltaan. Tämä oli, näetsen, saanut
tuomarilta pyydetyn luvan, joka oikeutti häntä harjoittamaan myöskin
palttinakauppaa, ja oli nyt varmasti vakuutettu siitä, että tohtori
oli sen hänelle hankkinut ja että tuo kieltävä kirje ei ollut muuta
kuin "politiikkaa, sillä täytyyhän hovimiehen kirjoituksissaan
noudattaa suurinta varovaisuutta." Itse asiassa olikin tohtori viaton
syy siihen, että "sukulainen" oli saanut hartaan toivomuksensa
täytetyksi. Ruokakauppias oli, näetsen, kerskannut ja pitänyt niin
suurta suuta "sukulaisensa henkilääkärin" vaikutuksesta, jotta tuomari
katui kieltoansa ja antoi jälkeen, ennenkuin pelätty ruhtinaallinen
päätös ehtisi saapua. Tuomari kirjoitti itse sen ohessa tohtorille
ja koetti pitää esillä nyt osotettua hyvää tahtoaan, vakuuttaen aina
haluavansa "palvella Müller sukua", sekä pyysi katuvaisena, että
herra henkilääkäri jalomielisesti unhottaisi menneisyyden ja sulkisi
hänet suosioonsa. Hän olisi sielullaan ja mielellään aina altis
vastapalvelukseen. Tohtori söi osan oivallisesta juustosta itse, osan
hän lahjoitti ystävilleen, mutta kirjeet tallensi hän, ne kun hänen
mielestään mitä naurettavimmalla tavalla osottivat että tietämättään
ja vasten tahtoaankin täytyy olla ja pysyä vaikuttavana miehenä, kun
vasten tahtoaan ja ansiottaan on sattunut joutumaan henkilääkäriksi.
Samoin kuin kaupungista maalle levinnyt huhu oli antanut hänelle
suosikin maineen, niin vei huhu sen takaisin maalta kaupunkiin
suurennettuna ja parannettuna ja vahvisti yhä kaikissa vakaumuksen,
että tohtori Müller oli ruhtinaan kaikkivoipa ystävä.
Mutta jos ensimäisten neljäntoista päivän kuluessa ainoastaan
sukulainen-kauppias oli koettanut päästä hänen suosioonsa, niin pyrki
siihen kolmannella, viikolla arvokkaita porvareita ja virkamiehiä ja
neljännellä itse ruhtinaallinen kamaritirehtööri, joka oli jonkunmoinen
valtiovarain ministeri pienessä maassa. Tämä viimeksimainittu tahtoi
näetsen korottaa veroja ja pyysi tohtorin myötävaikutusta siihen.
Tohtori vakuutti vakuuttamalla, nyt niinkuin ainakin, ettei hänellä
ollut mitään sanomista ruhtinaan luona ja että kamaritirehtööri
oli kääntynyt väärän miehen puoleen -- mutta "noita lauseparsia jo
tunnemme", ajatteli kamaritirehtööri ja hymyili niin ystävällisen
uskomattomasti kuin se hänelle oli mahdollista. "Muuten", lisäsi
Müller, "niin puhutaan kaikkialla, että armollinen ruhtinaamme
aikoo vähentää noita veroja, joita te tahdotte korottaa, ja koko
hänen politiikkansa viittaakin siihen. Sentähden lienee teidän,
vaikka olettekin koko roomalaisen valtakunnan etevimpiä raha-asiain
ymmärtäviä, kovin vaikea saada armollisen ruhtinaamme rautaista tahtoa
taivutetuksi korotettujen verojen puolelle, ja mitä minun kuulumaton
sanani silloin vaikuttaisi."
Tohtori oli ainoa, joka uskalsi vanhalle raha-asiain ministerille julki
lausua, mitä koko maa ajatteli; ministeriä kaikki ystävät olivat,
näetsen, imarruksillansa herättäneet hänessä perättömiä toiveita.
Hänen verojen korotuspuuhansa päättyivätkin loistavaan tappioon ja
hänen kiukkunsa siitä kääntyi salaiseen, mutta syvään vihaan viatonta
tohtoria kohtaan. "Olkaa varuillanne tuota ylimielistä miestä vastaan",
kuiskasi hän ystävillensä; "minä olen, näette, saanut varman tiedon
siitä, että hän yksin tuntee ruhtinaan salaiset tuumat ja nauttii
hänen rajatonta luottamustaan, vaikkakin hän aina koettaa meitä
uskottaa, ettei hän keskustele hänen kanssaan muusta kuin säästä ja
ilmasta; niin, siihen vakaumukseen olen tullut ja se tieto on minulla
korvauksena tappiostani."
Olihan siis selvän selvä, että tohtori Müller oli ruhtinaan suosikki
-- ei ainoastaan sentähden että muutamat hänen puoleensa kääntyneet
armonanojat olivat saaneet, mitä olivat pyytäneet, vaan, ja vieläpä
enemmän, sentähden että toiset, jotka olivat häntä kumartaneet, eivät
olleet sillä mitään voittaneet. Jos tohtori Müller olisi seisonut
vaikka päällään, niin olisi hän sittenkin ollut ruhtinaan suosikki
heidän mielestään.
Koko kaupunki jakautui kahteen puolueeseen. Toiset olivat Müllerin
julkisia ystäviä, toiset hänen salaisia vihamiehiään -- julkisena
vihamiehenä, näetsen, ei uskaltanut kukaan vielä esiintyä. Tohtorin
puolella oli ylimystö; vastustajat taasen kuuluivat parhaasta
päästä porvaristoon. Ja kumminkin oli Müller itse niin kerrassaan
porvarillinen luonteeltaan ettei hänessä ollut havaittavana mitään
ylhäistä. Mutta hovimarsalkka, joka syystä saattoi ylpeillä siitä, että
ruhtinas hänen neuvostaan oli päättänyt ottaa henkilääkärin, kerskasi
nyt ilman minkäänlaista syytä siitä, että juuri hänen puoltolauseensa
oli hankkinut Müllerille ruhtinaan suosion. Ollen oikeakarvainen
hovimies luuloitteli hän kaikkia että se, mikä oli tapahtunut
olematta hänellä mitään osaa siinä, olikin tapahtunut juuri hänen
vaikutuksestansa. Hän suvaitsi mieluummin ottaa vastaan nuhteita siitä,
että hän oli valinnut sopimattoman miehen, kuin kuulla sanottavan
että vaali oli tapahtunut hänen tietämättään. Ja tästä kaikesta oli
seurauksena että Mülleriä pidettiin hovimarsalkan kätyrinä. Tosin oli
ylhäinen herra itsessänsä hyvin harmissaan luulotellun suosikkinsa
salaperäisyydestä ja kylmäkiskoisuudesta, mutta hän oli toki siksi
viisas, ettei antanut kenenkään aavistaa tätä harmia, ja sitä paitsi
toivoi hän ennemmin tahi myöhemmin saavansa tohtorin pauloihinsa.
Ylimykset noudattivat hovimarsalkan petollista esimerkkiä; pitivätpä
vielä nuoren henkilääkärin varmana todisteena siitä, että vanha
lemmikkijärjestelmä uudelleen oli päässyt voimaan ja että se ennen
pitkää taaskin ottaisi kehittyäkseen. Kun aatelisten nuorukaisten ei
ollut tapana alentaa itseään tunnustelemaan "asianomaisten valtasuonta
eikä kirjoittamaan reseptejä", niin oli porvarillinen suosikki kateuden
yläpuolella, tahi paremmin: oli liian halpa ollaksensa ylimysten
kateuden esineenä.
Tohtorin vanhat ystävät ja tuttavat alkoivat katsella entistä iloista
toveriaan yhä suuremmalla epäluottamuksella. Hän oli heistä entistänsä
salaperäisempi ja itseensä sulkeutunut, ja he pitivät sitä ylpeytenä.
Ja kumminkin oli itse asiassa syvä nöyryys syynä siihen suureen
miettiväisyyteen ja hiljaisuuteen, jota tohtori nyt osotti. Hän, tuo
ennen niin iloinen mies, ei enää viihtynyt seuraelämässä, hän kun
nyt -- merkillistä kyllä -- alkoi harrastaa lääkeoppia. Alituiseen
vaivasi häntä ajatus, että hän oli joutunut tähän kadehdittuun ja
kumminkin niin arvottomaan asemaan ainoastaan sentähden ettei hän ollut
mitään oppinut. Mies parka ponnisti voimiansa saadaksensa päähänsä
oppikirjoja ja luentovihkoja, sill'aikaa kun luultiin hänen hallitsevan
ruhtinaskuntaa, ja usein hiipi hän lasareettiin tutkiakseen tauteja,
joista hän opinto-aikanansa ei ollut mitään välittänyt, sill'aikaa kun
hänen vanhat toverinsa istuivat ravintolassa ja olivat yksimieliset
siitä, että hän ylpeydestä pysyi poissa heidän iloisesta seurastaan.
Hänestä tuntui kuin täytyisi koko tämän hullun näytelmän päättyä
häpeään, jollei hän hankkisi itselleen tietoja, syviä lääketieteellisiä
tietoja, jotka oikeuttaisivat häntä oppineen ja todellisen tohtorin
nimeen ja joiden kautta hän voisi syrjäyttää uhkaavaa vaaraa.
Hänen ympärillään oli kaikkialla pimeyttä, häiriötä, erehdyksiä
ja itsepettoa. Ruhtinas ei voinut ymmärtää syytä siihen mielten
levottomuuteen, jonka hän huomasi kaupungissa ja maalla vallitsevan,
sillä ei uskaltanut kukaan hänen läsnäollessaan puhua hänen
henkilääkäristänsä. Sill'aikaa kun hän yleisen mielipiteen tähden oli
koettanut välttää kaikkea, joka suosikkisuudelle vivahtaisikin, oli
tämä yleinen mielipide antanut hänelle suosikin, josta hän ei tietänyt
uneksiakaan. Hovimarsalkka vaivasi päätään päästäksensä tohtorin
salaisuuden perille, aateli vaivasi päätään saadaksensa selville, mitä
hovimarsalkka tiesi, uusi henkilääkäri vaivasi päätään koettaakseen
saada edes vihiä siitä, mitä ruhtinas tarkoitti ja mitä aikeita
hänellä oikeastaan oli, ja vihdoin vaivasi koko ruhtinaskunta päätään
aprikoimalla ruhtinaan, henkilääkärin, hovimarsalkan ja aatelin välisiä
suhteita. Rehellinen ja hiljainen tohtori sai aikaan mitä hassuimpia
juonia, ja siitä syystä että hän kaikista hovi-ohjeista tunsi
ainoastaan yhden turkkilaisen sananlaskun, oli hän täydellisin hovimies
koko ruhtinaskunnassa.
Mutta kaikki tämä häiriö sai yht'äkkiä loppunsa erään naisen kautta.
Henkilääkäri Müllerin morsian Anna von Lehnberg oli köyhä, nuori
orpotyttö vanhaa aatelista sukua. Hänen ylpeät sukulaisensa eivät
ensialussa tahtoneet tietää mitään semmoisesta kosiasta, jonka nimi oli
paljas Juho Jaakko Müller. Mutta kun tuosta Mülleristä tuli ruhtinaan
henkilääkäri ja uskottu mies, johon pääkaupungin aateli kiinnitti
toiveitaan, niin kääntyi lehti. Ansio voi tehdä tavallisimmasta
Mülleristäkin aatelismiehen. "Jos olisin oppinut jotakin oikein",
sanoi tämä itselleen, "niin silloin ei minulla olisi ollut mitään
ansiota eikä minusta olisi tehty henkilääkäriä, ei ainakaan ruhtinaan
uskottua; niin, jos minulla olisi ollut tietoja, olisi alati koetettu
purkaa kihlaustani. Ei ole mitään niin huonoa, josta ei olisi jotakin
hyvää." Hän alkoi väliin itsekin uskoa, että hän oli ruhtinaan suosikki
-- niin tarttuvaisia ovat yleisön mielipiteet; mutta, seuraava käynti
ruhtinaan luona ja keskustelut hänen kanssaan säästä ja ilmasta olivat
omiansa haihduttamaan kaikki tuollaiset unelmat. Tohtori lahjoitti pois
kesytetyn lehtorupsaleen, tämä kun alati muistutti häntä ilmasta. Tuo
lehtorupsale oli sitäpaitse liiaksikin usein saanut häntä ajattelemaan,
ettei hän oikeastaan ollutkaan henkilääkäri, vaan hänen korkeutensa
ruhtinaan lehtorupsale.
Anna, joka eleli maalla erään vanhan setänsä luona, tunsi yhtä vähän
kuin kukaan muukin tohtorin oikeaa asemaa. Hän oli vain sitä mieltä,
että sulhasen kohtalo äkkiä oli muuttunut, ja hän iloitsi siitä. Mutta
vaikkakin hänen luonteensa ominaisuuksia olivat hiljaisuus ja lempeys,
oli hän varsin tarkkaälyinen, ja viime aikoina oli hän sulhasensa
kirjeissä ollut huomaavinaan jotakin, jota hän ei voinut ymmärtää.
Ja vaikkakin Müller joka lauantai lähetti hänelle kirjeen, milloin
kahden, milloin kolmen postipaperiarkin kokoisen, ja uskollisesti
kertoi ajatuksiaan ja tunteitaan sekä myös mitä viime viikon kuluessa
oli tapahtunut, niin ei hän sanallakaan kosketellut tärkeintä kaikista:
toimiansa ruhtinaan luona ja seurusteluaan hänen kanssaan. Morsian
oli kyllä usein varovaisesti kolkutellut salaperäisen komeron ovea,
mutta tohtori ei ollut kolkutusta kuulevinaan. Hän oli morsiamelleen
ensi alussa mitään salaamatta kertonut suoran totuuden, saman kuin
muillekin, mutta kun Anna rupesi urkkimaan enemmän tietoja, vastasi
hän vain: "hovijutut eivät ole nuorten tyttöjen korvia varten."
Mutta tällaisista vastauksista tuli tietysti tuo nuori tyttö vain
kahta uteliaammaksi noita hovijuttuja tietämään, ja viimein sanoi
hän itselleen: "tässä salautuu jotakin, josta minun tulee saada
selvä, maksoi mitä maksoi", varsinkin kun tohtorin kirjeet vähitellen
alkoivat hänessä herättää yhä enemmän epäluottoa. Muinen, kun
toivotun avioliiton solmimisen aika siirtyi yhä kauemmaksi himmeään
tulevaisuuteen, oli toiveissaan elävän köyhän sulhasen jokaisessa
kirjeessä syviä huokauksia tuota kaukaa häämöittävää hetkeä kohden;
nyt sitävastoin, kun ruhtinaan henkilääkäri saattoi viettää häänsä
milloin tahansa ja korkeasti-aatelinen Lehnberg sukukin oli pelkkää
päiväpaistetta ja ystävällisyyttä, nyt ei hänen kirjeissään enää ollut
sanaakaan avioliitosta, ei likeisemmästä ei kaukaisemmasta. Syy tähän
sulhasen äänettömyyteen oli kumminkin hyvin kunnioitettava. Vaikka hän
olikin arvoltaan ja nimeltään henkilääkäri, ei hänellä mielestänsä
kumminkaan mitään virkaa ollut, ja sentähden hän ei pitänyt itseänsä
oikeutettuna avioliittoa ajattelemaan. Ollessaan muinen ilman virkaa
ja ammattityötä ei hän koskaan ollut ottanut likemmältä miettiäksensä
asemaansa; hän oli kyllä uneksinut onnesta, joka häntä odotti syvästi
rakastetun morsiamensa kanssa, mutta ajattelematta, aavistamatta niitä
tosi-oloja, joita avioliitto tuo mukanaan.
Mutta mitään sellaista syytä hänen vaitioloonsa ei Anna osannut
aavistaakaan. Anna tahtoi tietää, miten asiat olivat, ja kun sulhasen
kirjeet eivät niistä mitään selkoa antaneet, vaan päinvastoin tekivät
ne yhä salaperäisemmiksi, niin rupesi Anna houkuttelemaan vanhaa
setäänsä lähtemään pääkaupunkiin muka nyt jo tapaamaan erästä ystävää,
joka kyllä häntä odotti, mutta vasta tulevana kesänä. Anna ajatteli:
"jos vain kerran pääsen näyttämölle, kyllä pääsen myöskin tilaisuuteen
kurkistamaan kulissien taakse." Nuoren tohtorin kasvot kuvastivat iloa,
mutta myöskin hämmästystä, kun hän aivan odottamatta näki morsiamensa.
Tämän tutkiva silmä sen kohta huomasi. Anna näki epäluulonsa
oikeutetuksi ja keksi siinä paikalla sukkelan keinon. Hän päätti olla
kipeään asiaan koskettelematta, siten taivuttaaksensa sulhastansa
omalla vaitiolollaan. Tällä tavalla sekä hyvyydellä ja lemmellä luuli
hän parhaiten pääsevänsä salaisen asian perille. Pienellä, pidätetyn
tyytymättömyyden osotuksen vivahduksella tahtoi hän vain antaa
sulhasensa tietää, että tämä salaperäisyydellään oli syvästi loukannut
uskollisinta sydäntä.
Anna oli oikein ajatellut ja toiminut. Hänen säälivä vaitiolonsa ja
silmäyksensä, jotka ilmaisivat hiljaista kärsivällisyyttä, masensivat
onnettoman tohtorin. Salakavalimmat kysymykset ja kovimmat nuhteet
eivät olisi voineet vaikuttaa, mitä Annan menettely vaikutti.
Niin kului ensimäinen viikko.
Eräänä päivänä olivat Müller, hänen morsiamensa ja vanha setä
kävelemässä hovipuistossa. Kirkas päiväpaiste, kaunis, valkopukuinen,
lumenpeittämä maisema ja puhdas, raitis talvi-ilma vaikutti
virkistävästi heihin jokaiseen ja kevensi heidän sydämensä. Tohtori
tunsi itsensä yht'äkkiä niin rohvaistuneeksi, että, jollei setä olisi
ollut seurassa, hän paikalla olisi tahtonut tehdä morsiamellensa
synnintunnustuksensa, vaikkapa olisikin häpeästä vajonnut maan
sisään. Nyt päätti hän lykätä asian iltapuhteeseen; silloin olisi hän
tilaisuudessa Annallensa rehellisesti tunnustaa koko totuuden.
Näitä hänen vakavia mietteitään häiritsi äkkiä ruhtinas. Hän tuli
syrjäkäytävältä heitä vastaan ja heitti ohitsemennessään heihin
pitkän silmänluonnin. Vähän ajan kuluttua kohtasivat he toistamiseen
ruhtinaan. Näytti siltä kuin olisi hän tahallaan suunnannut askeleensa
heitä vastaan. Hänen silmänluontinsa näyttivät tohtorin mielestä vielä
terävämmin kuin äsken heitä tutkivan. Ja sitten, kun he puistosta
lähtivät, näkivät he hänen vielä kolmannen kerran hovin rappusten
vieressä.
Seuraavana aamuna kun tohtori tapansa mukaan meni ruhtinaan luo, pyysi
hovimarsalkka häntä puhutellakseen. Vanha hovimies turvasi tohtorin
apuun oikein rukoilemalla. Ruhtinaan sisar oli tullut vierailuille.
Oli siis taasen hovissa naisia, ja kumminkin kesti yhä tuota entistä
luostarielämää! Nyt, jos milloinkaan, oli yksitoikkoisuus saapa
loppunsa ja ruhtinaassa herätettävä halua huvituksiin, kemuihin
ja juhlallisuuksiin. Vireä prinsessa oli, turhaan koetettuansa
vaikuttaa ankaraan veljeensä, uskonut huolessa vanhalle ystävälleen
hovimarsalkalle. Tämä paloi halusta tehdä prinsessalle mieliksi ja
samalla saattaa elintavat hovissa entiselle tolalle.
Mutta hän tiesi että palatsissa oli vipu asetettava hyvin matalalle,
jos tahdottiin saada mitään aikaan ylimmäisessä huipussa. Sentähden
koetti hän parastansa, voittaaksensa puolelleen henkilääkärin. Hän
pyysi ja rukoili että tämä koputtaisi ruhtinaan omaatuntoa. Lääkärinä
tulisi hänen puoltaa tansseja ja kemuja, nämä kun muka poistaisivat
ruhtinaan alakuloisuuden, ja samalla tulisi hänen osottaa, että
ruhtinas oli velvollinen huvittelemaan sisartaan, jotta ainakin
silloin tällöin jokin juhlallisuus keskeyttäisi hovin kuolettavaa
yksitoikkoisuutta. Vanha mies oli oikein kaunopuheinen. Ensikerran
kääntyi hän nyt -- hän, hovimarsalkka, -- pyynnöllään tohtorin puoleen,
mutta samalla kun hän hymysuisena kuunteli tohtorin tavallista
kieltävää vastausta, raivosi viha hänen sisässänsä. Kehtasiko todella
tämä ihminen vastustaa häntä? "No, niin", ajatteli hän, ja ystävällinen
hymy lepäsi hänen huulillaan -- "no niin, mutta ilmaiseksi et ole tätä
tehnyt; sinun _pitää_ langeta, vaikka itsekin seuraisin lankeemuksessa
mukana."
Tällaisten hurskasten toivomusten seuraamana astui Müller ruhtinaan
luo. Casimir III:s ei tänään tiedustellut henkilääkärinsä vointia.
"Kuka on tuo nainen, mikä hänen nimensä, joka eilen käveli kanssanne
puistossa?" kysyi hän kiireesti sisäänastuvalta. Tohtori oli niin
tottunut ruhtinaan tavallisiin kysymyksiin, että hän empimättä vastasi:
"koillinen, räntää, armollisin ruhtinas!" Ja kun ruhtinas kiivaasti
uudisti kysymyksensä, hämmästyi tohtori siitä enemmän kuin jos hän
olisi kuullut tornikellon huutavan kello 12 päivällä lyömisen sijasta:
"olkoon onneksi!" Ja kun hän viimein sai selville, mistä kysymys
oli, pelästyi hän kahta kovemmin. Hän mainitsi hiljaisella äänellä
neidin nimen, mutta jätti sanomatta, että neiti oli hänen kihlattu
morsiamensa. Ruhtinas alkoi nyt erittäin tarkoin tiedustella, kuinka
kauan neiti oli ollut kaupungissa, kuka vanha herra oli, ynnä paljon
muuta. Müller vastasi, niinkuin syytetty vastaa tutkijatuomarillensa.
Äkkiä ja puolittaisin omalle itselleen sanoi ruhtinas: "minkätähden
laiminlyö paroni Lehnberg minua? Miksi hän ei käy luonani? Maani aateli
ei saa väistää minun asuntoani! Haluan nähdä hänet... Miksi kammovat
naiset hoviani? Niin -- minähän en käske heitä luokseni. Mutta siinä on
muutos tapahtuva. Sisareni täällä-olo vaatii toista seuraa kuin nyt.
Entiset hovikemut alkakoot taasen -- harvemmin ja poikkeuksina -- mutta
ne alkakoot ja jo nousevalla viikolla!"
Jo ymmärsi henkilääkäri yskän. Annan näkeminen oli vaikuttanut
ihmeellisen muutoksen ruhtinaassa, sillä jos mikään, niin on naisen
silmä omiansa tekemään ihmeitä paatuneimmassakin naistenvihaajassa.
Sydämensä tuskassa unhotti sentähden tohtoriparka kaiken varovaisuuden
ja hovimarsalkan pyynnön ja uskalsi ottaa neuvoakseen, ettei ruhtinaan
tulisi aivan jyrkästi katkaista vanhoja tapojaan ja vaihtaa työtä ja
metsästystä kemuihin ja tansseihin. Kuullessaan odottamatonta neuvoa,
katseli ruhtinas tohtoria melkein yhtä suurella hämmästyksellä kuin
tohtori äsken oli katsellut häntä, kohotti uhkaavasti sormeansa ja
sanoi: "olla vaiti, kunnes kysyn!" ja luovutti sillä tohtorin tyköään.
Saman päivän illalla tuli hovimarsalkka tohtorin luo, ei jalan vaan
naapurien ihmeeksi vaunuilla ajaen, palvelia seurassansa, ja lausui
suosikille sydämellisimmät kiitoksensa hänen puoltosanastaan, joka
niin äkkiä oli murtanut ruhtinaan rautaisen tahdon. Vieläpä lausui hän
prinsessankin puolesta kiitokset. Mikä ei ollut onnistunut ruhtinaan
sisarelle ja vanhimmalle hovimiehelle, se oli onnistunut, luuli hän,
tuolle kirotulle Müllerille, hänen "rakkaalle Müllerilleen", ja vielä
niin lyhyellä käynnillä, ettei väijyvä ja oven takana kuunteleva
hoviväki toista niin lyhyttä käyntiä muistanut. Mutta Müller ajatteli
itsessään: "Siis olen minä sittenkin tuomittu suosittelemaan; jos
en mitään tee, niin on se suosittelua; jos kiellän, niin on se
suosittelua; vieläpä kun ensikerran avaan suuni, puhuakseni kansan
toivomuksia vastaan, niin minä silloinkin suosittelen."
Sitten tapahtui, mitä hän jo edeltäpäin oli aavistanut: parooni
Lehnberg pääsi ruhtinaan puheille ja kutsuttiin ynnä veljensä
tyttären kanssa ensimäisiin hovitansseihin. Ja seuraavana aamuna
sai henkilääkärimme kuulla juuri sitä, mitä hän niin suurella
tuskalla oli pelännyt: koko kaupunki oli haleta kateudesta "vihriätä
maapomeranssia", neiti Lehnbergiä kohtaan, sillä häntä vain oli
ruhtinas kemuissa nähnyt ja puhutellut. Moni kyllä arveli, että tähän
oli syynä se, että neiti oli suosikin morsian, mutta viisaimmat
vakuuttivat ettei ruhtinas ollut puhunut sanaakaan moukkamaisesta
sulhasesta ja että tämä pian saisi ruhtinaallisesta ystävästänsä
vaarallisimman kilpailian. Tohtoria uhkasi nyt kohtaus, jossa hänen
tulisi valita kahdesta pahasta toinen; jos hän oli enemmän viisas kuin
rakastunut, niin siinä tapauksessa vakautuisi hänen suosikkuutensa
kestäväksi kuin rauta, ja hän ehkä korotettaisiin ruhtinaan lemmettären
puolisona von tahi zu Müllerburgin nimellä aatelissäätyynkin; tahi jos
hän oli enemmän rakastunut kuin viisas, niin suosikki pian palajaisi
virasta vapaana tohtori Müllerinä entiseen mitättömyyteensä.
Tohtorin mieltä katkeroitti ylön kauhea sukkamielisyys ja samalla
pelkäsi hän kadottavansa aseman, jota hänellä tosin ei koskaan ollut
ollut, mutta josta kumminkin koko hänen elämänsä onni riippui.
Reippaasti tuli hänen toimia. Olla vaiti ja odottaa ei enää käynyt
päinsä.
Hän riensi morsiamensa luo ja hämmästytti häntä vaatimuksella että
avioliitto nyt olisi mitä pikemmin solmittava. Tosin oli ruhtinas
siihen määrään naisvihaaja, että hän saattaisi kieltää koko
naimisenkin, mutta hän, Müller, oli vakavasti päättänyt huomenaamuna
avosydämisesti ja suoraan kertoa koko asemansa, ja raudasta tahi
kivestä täytyisi ruhtinaan olla, jollei hän suvaitsisi sallia
uskollisimman palveliansa mennä avioliittoon rakastettavan neidin
kanssa. "Ja kumminkin pelkään minä", lisäsi Müller alakuloisena,
kun huomasi, mitä itsensäpettämistä oli hänen sanoissaan, "että
kaikki menee päin seiniä." Mutta Anna lohdutti häntä, arvellen ettei
ruhtinas ensinkään ollut mikään naisvihaaja, kuten oli väitetty,
sillä päinvastoin oli ruhtinas häntä kohtaan osottanut mitä suurinta
kohteliaisuutta hovitansseissa. Saatuansa tämän lohdutuksen
viattomalta, mitään pahaa aavistamattomalta tytöltä, valmistausi Müller
huomispäivän vaikeaan suoritukseensa.
Kun hän seuraavana aamuna nousi marmorirappusia, soi yhtä mittaa
hänen korvissaan ruhtinaan käsky: "olla vaiti, kunnes kysyn!" Ja kun
hän seisoi viimeisillä rappusilla, rasitti häntä semmoinen tuska,
että hänen täytyi seisahtua hengittämään. Mutta kohta sen jälkeen
rohkaisi häntä ruhtinaan silmäys, ja tuon ainaisen ilmasta-keskustelun
aikana sai hän osalleen samaa kohtelua kuin ennen. Tämä antoi
hänelle uskallusta, ja hän pyysi, että ruhtinas armollisesti
ottaisi kuullakseen häntä jonkun minuutin eikä ottaisi pahaksi,
että hän suullisesti toi esiin anomuksen, joka lain mukaan olisi
ollut kirjallisesti jätettävä. Ruhtinas keskeytti häntä: "Ei mitään
esipuheita, rakas tohtori, suoraan tekstiin! Mitä hän tahtoo? Lyhyeen,
kolmella sanalla!" -- "Tahdon mennä naimisiin!" sanoi Müller. Ruhtinas
hymyili, vastaus kun todellakin supistui kolmeen sanaan. "Kenen
kanssa?" kysyi hän erittäin suosiollisesti. -- "Neiti Anna Lehnbergin."
-- Tätä nimeä kuullessaan ei ruhtinas enää hymyillyt eikä hän juuri
armolliseltakaan näyttänyt, päinvastoin, vihasta ja hämmästyksestä
jähmettyneeltä. Jonkun aikaa astuskeli hän ääneti edestakaisia ja
katseli tohtoria läpitunkeevilla silmäyksillä. Sitten kysyi hän äkkiä,
oliko neiti antanut suostumuksensa ja uskoiko Müller, että Lehnbergin
suku mukautuisi tällaiseen epäsäädylliseen avioliittoon. Kun tohtori
näihin kysymyksiin vastasi, että asia oli kaikin puolin päätetty,
hämmästyi ruhtinas vielä enemmän. Taasen tuli pitkä äänettömyys, jonka
kestäessä Müller ei kyennyt lukemaan, montako koiraa oli seinätapetin
maalauksessa osallisena metsäsika-jahtiin, eikä montako lehteä oli
puissa, sillä hänen silmänsä himmentyivät, jotta hän ei nähnyt mitään.
Viimein sanoi ruhtinas, joka vihoissaankin puhui yhtä lyhyeen kuin
tyyneenä ollessaan: "Ensiksi en tahdo että palveliani naivat; joko
jäätte naimattomaksi tahi jätätte palvelukseni. Toiseksi en suvaitse,
että aatelini tekee epäsäätyisiä avioliittoja. Jos sentähden jätätte
palvelukseni ja välttämättömästi tahdotte naida, niin saatte valita
jonkun muun kuin neiti Lehnbergin. Ja kolmanneksi ei ole teidän enää
tarvis tulla luokseni joka päivä -- ainoastaan kun kutsun. Jumalan
haltuun!"
Kuinka Müller pääsi ulos ruhtinaan huoneesta ja osasi kotiinsa, sitä
hän ei tiennyt. Hän tointui vasta omassa asunnossaan. Tuo "loppu
kauhistuksella", jota hän jo kauan oli aavistanut, oli siis nyt tullut.
Hän ei koskaan ollut tahtonut vaikuttaa ruhtinaaseen, hän oli ollut
koko maailman suosittelia ja hänen luultu suosikki-asemansa oli ollut
hänelle ja muille hyödyksi, saamatta koskaan aikaan mitään pahaa. Mutta
nyt, kun hän ensi kerran tahtoi puhua oman itsensä hyväksi, meni koko
hänen aikeensa myttyyn mitä kauheimmalla tavalla, koko hänen elämänsä
onni oli raukeamaisillaan; hän oli häväisty koko maailman mutta enimmän
kumminkin morsiamensa ja tämän perheen edessä.
Tämä päivä oli katkerin Müllerin elämässä, ja se hetki, jona hänen
täytyi morsiamelleen tunnustaa, mitä ruhtinaan luona oli tapahtunut,
katkerin tämän päivän hetkistä. Olisi luullut, että hänen nuoruutensa
laiminlyömissynnit nyt olivat sovitetut.
Pian tuli kaupungissa tunnetuksi, että henkilääkäri Müller oli joutunut
ruhtinaan epäsuosioon. Hänen vastustajansa riemuitsivat, hänen
ystävänsä pelästyivät kauheasti, mutta iloitsivat sen ohessa, sillä
useammat suovat mielellään, että etevä mies kompastuu, vieläpä vaikka
heidän itsensä täytyy pelätä siitä vahinkoa. Niin pitkälle menee kateus
maailmassa.
Ruhtinaan kanssa ei ollut kukaan tähän saakka uskaltanut puhua
henkilääkäri Mülleristä. Parjata häntä ei rohjennut kukaan, sillä se
saattaisi olla vaarallista; kiittää häntä ei myöskään kukaan tahtonut,
sillä sehän olisi voinut kohottaa häntä vielä korkeampaan suosioon,
ja kaikessa tapauksessa ei ollut neuvollista puhua mitään korkealle
herralle hänen kysymättään. Mutta nyt höltyivät kaikkien kielet.
Ensinnä toivotti prinsessa veljelleen onnea, kun oli vapauttanut
itsensä lääkärin pauloista; ja prinsessa kertoi sen ohessa, että
koko maa hengitti vapaammin nyt, kun oli suosikki sortunut, mainiten
samassa, että naapurimaiden hoveissakin Müllerin hallitus oli
herättänyt vastenmielistä huomiota ja että useat sukulaisuudessa olevat
hovit jo olivat olleet aikeessa kirjeen kautta kehoittaa ruhtinas
Casimiria luopumaan ystävällisestä kanssakäymisestä porvarillisen
tohtorin kanssa.
Ruhtinas oli kuin puusta pudonnut tätä kuullessaan. Siis oli tämä
Müller salaa harjoittanut luvattomia toimia ja hiljaisuudessa pitänyt
suosikkihallitusta, joka oli hajoittanut koko maan puolueisiin!
Luonteeltaan epäluuloinen aavisti korkea herra koko sarjan riettaita
ja hävyttömiä juonia, joita tämä nuori ihminen, tavattoman uskalias
veijari, oli punonut hänen selkänsä takana. Myöskin tuon aiotun
naimiskaupan neiti Lehnbergin kanssa näki ruhtinas uudessa valossa.
Hän kutsutti luokseen hovimarsalkan ja kysyi häneltä, kuinka oli
mahdollista, että vanha, ylpeä Lehnberg-suku saattoi mukautua
yhdistykseen moukkamaisen tohtori Müllerin kanssa, ja hovimarsalkka,
joka nyt pääsi oikeaan elementtiinsä, ei laiminlyönyt tilaisuutta
-- avata ruhtinaan silmiä. "Juuri teidän ylhäisyytenne tähden on
suku siihen suostunut, sillä kun Müller nautti Teidän rajatonta
luottamusta ja esiintyi koko maailman edessä Teidän tunnustettuna
ja likeisimpänä ystävänä, teki Lehnberg-suku perhe-ylpeydestään
Teille uhrin." Ruhtinaalle olivat nämä sanat mitä pippuri ja suola
veriselle haavalle, ja hovimarsalkka, joka huomasi, kuinka viha, joskin
häädettynä, teki työtä korkean herran kasvoissa, otti nyt oikein
halusta laverrellakseen tuota tarinaa Müllerin suosikkivallasta, pitäen
sitä täydellisenä historiallisena totuutena. Ja miksikä ei? Olihan
teräväsilmäisimmällekin hiukan epäselvänä mitä jutussa oli tarua, mitä
totta.
Nopeana toimissaan päätti ruhtinas asettaa varottavaksi esimerkiksi
paljastetun tohtorin, joka niin kauan ja min suurella taidolla oli
petollisesti käyttänyt hyväkseen asemaansa ruhtinaan muka suosikkina,
ja rangaista häntä. Viaton henkilääkäri-parka, joka muitten mielestä
oli nauttinut suosikin ansaitsematonta onnea, oli nyt syöstävä alas
korkeudesta, johon hän ei koskaan ollut pyrkinyt ja johon hän ei
koskaan ollut päässytkään.
Mutta jos ruhtinas olikin despootti aikansa tavan mukaan ja
periaatteiltaan kova, niin ei hänen sydämensä kumminkaan ollut kivestä
eikä hänen järkensä niin kutistunut, kuin tirannien tavallisesti.
Sentähden hillitsi hän vihaansa kahden muun mielenliikutuksen avulla.
Epäritarillista oli näet hänen mielestään käyttää armotonta kovuutta
miestä kohtaan, joka kilpakosijana oli hänen intohimojensa tiellä.
Niin, ruhtinas rupesi vähitellen aavistamaan että hänen vihansa
itse asiassa koski enemmän sulhasta kuin petollisesti herransa
luottamuksesta kopeilevaa henkilääkäriä. Ja miten oli -- ruhtinas
rupesi itsessään häpeemään kiihkoista intohimoaan, samalla kun toiselta
puolen kaikille muille kuin ruhtinaalle arvoituksen kaltainen Müller
nyt yht'äkkiä muuttui ruhtinaalle itselleen suurimmaksi arvoitukseksi.
Ruhtinas tahtoi omilla aistimillaan saada selville, oliko todellakin
mahdollista, että tuollainen omaa voittoa tavoitteleva ja petollinen
viekkaus saattoi asua henkilääkärin sydäntä voittavan ja luottamusta
herättävää ulkomuodon takana; hän tahtoi lukea, mitä teeskenteliän
sydämessä piilousi, ennenkuin hän langetti hänen tuomionsa; hän tahtoi
oppia perinpohjaisemmin tuntemaan ihmisiä ja -- ylönkatsomaan heitä.
Casimir III:s kutsutti sentähden eteensä vangitun tohtorin saadaksensa
pienissä erin ikäänkuin vetää esiin pahantekiän suusta seikkaperäisen
tunnustuksen hänen töistään. Mutta sitä hänen ei ensinkään tarvinnut.
Tohtori otti itse rehellisen ja totuutta rakastavan luonteensa
mukaisesti kohta paikalla alusta loppuun kertoakseen koko historian
tuosta vaikuttavaisuudesta, jota hän aina oli kieltänyt, mutta jota
aina uudelleen oli hänen niskoillensa tyrkytetty -- sukulaisen
kirjeestä hovimarsalkan pyyntöön saakka. Alussa näytti ruhtinas vähän
epäilevältä, sitten alkoi hän ihmetellä ja uskoa, ja viimein purskahti
hän kaikuvaan nauruun. Tohtori Müller päätti kertomuksensa lausumalla
hyvin vakavasti: "Kuka vain pääsee ruhtinaan likisyyteen, hän on kohta
paikalla ihmisten mielestä vaikuttava mies, käyttäköön hän itsensä
miten tahansa. Ja niin tulee ruhtinas syypääksi tuhansiin asioihin,
joista hän ei tiedä niin hölyn pölyä, ja koko hänen ympäristönsä
tekee syntiä hänen kustannuksellaan. Asiain näin ollen saattaisi
pian tulla siihen mieleen, että piru olkoon ruhtinaana -- antakaa
anteeksi Teidän ylhäisyytenne. Mutta asia ei ole sittenkään niin
kamala kuin luulisi, sillä ympäristö, joka niin usein erityisseikoissa
vahingoittaa ruhtinasta, hyödyttää häntä ylimalkaan vielä enemmän.
Syystä että tämä ympäristö niin usein tekee syntiä ruhtinaan laskuun,
saa se kansan suussa kantaa herransa _kaikki_ todelliset erehdykset
ja viat. Jos ruhtinas on hyvä, niin sanotaan, että hän olisi vieläkin
parempi -- niin, kaikkein paras -- jollei hänen ympäristönsä olisi
niin huono; jos hän taasen on huono, niin sanotaan, että armollinen
herra kyllä ei olisi semmoinen, jollei hänellä olisi huonoja ystäviä
ja neuvonantajia, jotka vääntävät väärään hänen hyvät aikeensa ja
pilaavat asiat. Lyhyesti: oli ruhtinas mimmoinen tahansa, niin on hän
aina parempi ympäristöään, joka -- nukkukoon se tahi valvokoon --
aina häneen tavalla tai toisella vaikuttaa. Sentähden pyydän ettei
Teidän korkeutenne liian suureksi katso _minun_ vaikutustani, jota
tahtomattani olen harjoittanut. Itse asiassa on Teidän korkeutenne
luonut sen, tekemällä minut niin salaperäisesti henkilääkäriksenne."
Ruhtinas iloitsi jo itsessään tohtorin rehellisyydestä ja älykkyydestä,
ja nyt huomasi hän, etteivät hänen silmänsä alusta aikain olleet
pettäneet häntä tämän miehen suhteen. Hän tahtoi kumminkin menetellä
varovasti, jottei uudelleen tarvitsisi katua tekojaan. Muutamia
lohdutuksen sanoja lausuttuaan, lähetti hän tohtorin tyköään ja jatkoi
tutkimuksiaan. Mutta huolimatta kaikista parjauksista, mitkä rakeitten
kaltaisesti sateli tohtorin päälle, näki Casimir päivä päivältä yhä
selvemmin, että tohtorin kertomus oli alusta loppuun todellinen.
Muutamien päivien kuluttua kutsutti hän uudelleen henkilääkärin
luoksensa ja sanoi viidessä eri suhteessa huomanneensa hänessä
harvinaisen miehen. Ensinnäkin oli Müller kaino ja syvältä itsensä
tunteva, toiseksi vaitelias, kolmanneksi totuudessa pysyvä, neljänneksi
vaikutusvaltaan pyrkimätön ja viidenneksi niin älykäs ja täynnä
syntyperäistä viisautta kuin vanhin valtiomies. Maailma oli tehnyt
tohtorista ruhtinaan uskotun, kun hän ei sitä ollut; tästä lähtein
tulisi tohtori nauttimaan ruhtinaan täydellistä luottamusta, kun
maailma luuli hänen syvimmässä epäsuosiossa olevan. Ruhtinas käski
sentähden tohtorin yhä edelleen aamuisin tulla hänen luokseen
lääkärikäynnille, mutta hän ei kysyisi enää, niinkuin muinen,
ainoastaan tohtorin terveyttä; hän kuulustelisi siihen lisäksi hänen
mielipiteitään kaikista tärkeämmistä hallitustoimista. Ja tohtori
riipusti kaikki myöhästyneet opintonsa naulaan ja rupesi tutkimaan
valtio-opillisia asioita, joihin ei siihen aikaan yleensä -- ja
varsinkaan ei pienen saksalaisen ruhtinaan talontarpeeksi -- niin
paljon vaadittu kuin meidän aikoina.
Vuoden kuluttua korotettiin henkilääkäri Müller -- ruhtinaskunnan
suurimmaksi ja viimeiseksi ihmeeksi -- ruhtinaalliseksi kapinetin
tirehtööriksi eli ensimäiseksi ministeriksi, ja semmoisena vietti hän
häänsä neiti von Lehnbergin kanssa. Ruhtinas oli yhä edelleen hyvin
suosiollinen rakastettavalle naiselle, mutta hänen tunteensa häntä
kohtaan eivät enää olleet samallaiset kuin ennen.
Ihmiset eivät alussa tahtoneet uskoa että Müller uudelleen oli päässyt
herransa täydelliseen suosioon, ja kun tämä viimein heille julkisesti
ilmoitettiin hänen nimittämisellään kapinetin tirehtööriksi ja he
näkivät hänen nimensä ruhtinaan julistusten alla, niin arvelivat
he, että tohtori tosin näennäisesti oli saanut korvauksen, mutta
ettei hänellä enää ollut tuota entistä tavatonta persoonallista
vaikutusvoimaa eikä ruhtinaan entistä täydellistä luottamusta. Ja
Müller oli siksi viisas, että hän jätti heidät tuohon luuloon; ja
siitäpä syystä nyt, kun ruhtinas häneen täydellisesti luotti, häntä
ei enää niin suuressa määrässä kadehdittu kuin siihen aikaan, jolloin
hänen _luultiin_ tuota luottamusta nauttivan.