Mitä Slick kertoi.
"En ole koskaan ollut täysin varma siitä, oletteko pitäneet minua
samassa arvossa kuin minä itse, vai oletteko niitä varovaisia
englantilaisia, jotka eivät usko mitään erikoisesti, ja silloinkin vain
jotakuta naista miellyttääkseen", sanoi Slick Smith istuessaan sinä
iltana komean päivällispöydän suurenmoisena isäntänä.
"Jouduin tähän juttuun yhdeksäntoista kuukautta sitten, jolloin sain
kirjeen mr Torringtonilta, joka antoi minulle kaikki käytettävissään
olevat tiedot ja kysyi minulta, voisinko minä ottaa selville hänen
vaimonsa olinpaikan ja tarkistaa tiedon hänen tyttärensä kuolemasta.
Sivumennen hän kertoi minulle koko joukon asioita mr Lacy Marshaltista,
jotka herättivät minussa mielenkiintoa sekä salapoliisina että
inhimillisenä olentona.
"Minulla on jonkin verran kokemusta siitä, ettei yksityisetsiviä
pidetä erikoisessa arvossa, varsinkaan täällä Englannissa, missä niitä
pidetään leikkinä, ja lisäksi mauttomana leikkinä. Ja minä tiesin, että
jos tahdoin saada jotakin aikaan tässä asiassa, niin minun oli aivan
välttämättömästi siirryttävä työskentelemään maanalaisessa maailmassa
tarpeelliset suosituskirjeet mukanani. Senvuoksi minä asetuin
Stormerina kapteeni Shannonin yhteyteen ilmoittaen hänelle, että erään
tunnetun amerikkalaisen veijarin odotettiin millä hetkellä tahansa
saapuvan Englantiin, ja annoin hänelle hyvin eloisan kuvauksen siitä,
miltä tämä ilkeä lurjus näytti. Sain Scotland Yardista tavanmukaisen
ystävällisen vakuutuksen: 'Otamme ilmoituksenne huomioon', mutta satun
tietämään, että samalla hetkellä, kuin Slick astui maihin, hän joutui
silmälläpidettäväksi, hänen jälkiään seurattiin Lontooseen, häntä
varoitettiin — suoraan sanoen hänelle tapahtuivat kaikki ne asiat,
jotka tavallisesti tapahtuvat maahan tuodulle tavaralle.
"Onneksi vain hyvin harvat ihmiset Lontoossa tuntevat minut. Olen aina
siitä saakka, kuin perustin toimistoni Lontooseen, pitänyt sääntönä
pysyä henkilökohtaisesti syrjässä kaikista jutuista, ja ainoastaan
kolme tai neljä minun henkilökuntani parhaista miehistä kykenisi
valaehtoisesti vakuuttamaan tuntevansa minut. Mutta nämä kolme tai
neljä miestä ovat siinä suhteessa suuriarvoiset, että vaikka he hyvin
tuntevat minut, he tarvittaessa ovat myöskin sen tekemättä.
"Toinen suuri etu oli, että Slick Smithinä minä aina voin pitää yhden
miehistäni mukanani aiheuttamatta epäluuloa rikollisten luokkien
keskuudessa. Niinkuin muistatte, minun jälkiäni seurasi aina eräs
Stormerin toimiston miehistä — hän olisi menettänyt toimensa, jollei
olisi sitä tehnyt.
"Minä olin myöskin saanut tehtäväkseni ottaa selville, minne oli
joutunut hyvin suuri joukko timantteja, jotka oli viime vuosina
varastettu mr Torringtonin kaivoksesta ja sikäläisen poliisin
mielipiteen mukaan viety Englantiin. Ja minun onnistuikin saada
selville hyvin huomattava asia. Etelä-Afrikassa, niinkuin te,
kapteeni Shannon, tiedätte, on rangaistuksen alainen rikos pitää
hallussaan timantteja, jollei voi antaa niistä viranomaisille
tyydyttävää selvitystä — puhun nyt hiomattomista timanteista. Lacy
Marshalt oli käynyt sellaista kiellettyä kauppaa useita vuosia. Hän
harjoitti sellaista hommaa toimiessaan Streams Mining Corporationin
salapoliisina, jolloin hän sommitteli syytteen, jonka johdosta mr
Torrington joutui pakkotyöhön. Hän on siitä saakka jatkanut samaan
tapaan. Mutta timanttikauppa Etelä-Afrikassa on vaarallista leikkiä,
sekä myyjälle että ostajalle; ja Marshalt keksi keinon tulla
Lontooseen, missä hän asettui asumaan suureen taloon ja järjesti
säännöllisen kuriiritoiminnan kivien kuljettamiseksi Englantiin.
Mutta ilmeistä oli, ettei hän voinut tehdä sitä Marshaltina, sillä
ennemmin tai myöhemmin joku kuitenkin olisi juorunnut asiasta. Ja se
ei olisi ollut ensinkään edullista Lacy Marshaltille, joka sillä välin
oli pokkuroinut itsensä Etelä-Afrikan parlamenttiin, josta hänet oli
kuitenkin potkittu taas pois, kun valitsijat olivat tulleet jälleen
järkiinsä.
"Hän osti eri nimillä kaksi taloa Portman Squaren varrelta. 551
ostettiin erään pankin välityksellä. Hän antoi erään etevän ulkomaisen
liikkeen asettaa paikalleen näiden talojen sähkölaitteet ja varusti
talon n:o 551 mitä kekseliäimmillä koneistoilla.
"Lacy Marshalt on itse taitava mekaanikko. Hän on niitä ihmisiä, joista
saa lukea joka päivä, että he olisivat päässeet pitkälle, jos olisivat
valinneet itselleen kunniallisen elämänuran. Uuni ja epäjumalankuva
olivat hänelle työ, joka tuotti hänelle suurta huvia. Kuvapatsaan hän
osti Durbanista. Sain sen selville lähes vuosi sitten ja tiesin kaiken
sen koneellisesta rintakehästä. Mutta aukon tekeminen seinään uunin
ja epäjumalankuvan kohdalle oli hänen oma keksintönsä. Hän asui yksin
talossaan — Tonger oli siihen aikaan vielä Etelä-Afrikassa, missä hän
toimi hänen asiamiehenään — neljä kuukautta, ennenkuin työ oli saatu
suoritetuksi. Ja juuri ennenkuin Tonger saapui, ilmestyi Malpasin nimi
Lontoon osoitekirjaan, Malpasin, timanttien ostajan, joka ei voinut
koskaan joutua kiinni!
"Tonger on todella traagillinen henkilö tässä kertomuksessa. Hän meni
jokseenkin vanhalla iällä naimisiin nuorehkon naisen kanssa, joka kuoli
jättäen jälkeensä tyttären, joka merkitsi Tongerille koko maailmaa.
Mutta Tongerilla oli niin huono onni, että hänen tyttärensä joutui
kosketuksiin Lacy Marshaltin kanssa. Olisi odottanut, että Marshalt
olisi menetellyt toisella tavalla Tongeriin nähden, joka oli hänen
ystävänsä ja auttajansa. Mutta Lacy ei pitänyt millään mitään väliä,
ja kun välttämätön oli tapahtunut ja Tonger tahtoi tietää erinäisiä
asioita, niin Lacy tarttui Tongerin vangitsemiseen taivaan lähettämänä
tilaisuutena, joka teki mahdolliseksi siirtää syyn toisen miehen
niskoille. Hän suostutti tytön nimeämään Torringtonin rakastajakseen
ja sai hänet menemään Amerikaan, minne hän lupasi lähettää hänelle
kohtuullisen rahasumman joka viikko. Samalla hän uhkasi, että jollei
tyttö tekisi, niinkuin hän toivoi, nimittäin kirjoittaisi isälleen
säännöllisesti tyytyväisiä kirjeitä oloistaan Amerikassa, niin hän
lopettaisi rahojen lähettämisen ja saattaisi perikatoon Tongerin,
jonka tyttö uskoi olevan jossakin vastuunalaisessa asemassa Marshaltin
liikkeessä.
"New York ei ole pahempi paikka naiselle kuin mikä tahansa muu
suurkaupunki: se on minun kokemukseni", sanoi Slick miettiväisesti.
"Luultavasti se sama vanha vainooja on lentänyt Lontoon muistomerkin
huippuun, joka istuu Woolworth-rakennuksen 54 kerroksessa. Tyttö meni
menojaan — alkoi juoda, velkaantui mutta ei uskaltanut ilmoittaa mitään
Lacylle. Sitten hän eräänä päivänä epätoivoissaan hyppäsi laivaan ja
tuli Lontooseen. Luullakseni te näitte hänet sinä päivänä, jolloin
ensikerran kävitte ystävämme Malpasin luona?"
Audrey nyökkäsi.
"Hän oli se nainen, joka koputti Marshaltin ovea."
"Juuri niin. Tonger-parka lienee säikähtänyt melkein kuoliaaksi
nähdessään hänet. Joka tapauksessa, niinkuin minä olen ajatellut asian,
Tonger päästi hänet sisään, kiidätti hänet ylös huoneisiinsa ja piti
häntä siellä neljä päivää luultavasti tehden kaikkensa saadakseen
hänet kertomaan totuuden — jonka Tonger jo silloin lienee arvannut.
Sitten Lacy eräänä päivänä sai selville, että hän oli talossa, ja tiesi
olevansa heti tuomittu, kun Tonger pääsisi hänen jäljilleen.
"Marshalt päätti toimia heti. Tonger lähetettiin Parisiin viemään
kirjettä, jolla ei ollut mitään merkitystä — olen nähnyt sen. Hänen
poissaollessaan Marshalt sai tytön ulos huoneesta ja luultavasti
kehoitti häntä menemään puistoon ja odottamaan siellä häntä. Ottakaa
huomioon" — Slick kohotti sormensa korostaakseen tätä kohtaa — "että
Tongerin tytär oli alkoholisti. Hän oli humalassa, kun hänet nähtiin
ensikerran Lontoossa, ja meillä on palvelijattarien antama todistus,
että Tongerilla kuolemansa edellisellä viikolla oli erikoisen suuri
määrä whiskya huoneessaan — hänellä, joka siihen saakka ei ollut
koskaan ottanut ryyppyäkään. Whiskyn imi itseensä tyttö — ei Tonger.
"Kun Marshalt huomasi, että tytöllä oli tämä himo, oli helppoa antaa
hänelle pullo, jossa oli kyllin myrkkyä tappamaan kokonaisen rykmentin,
ja kehoittaa häntä menemään puistoon hyvin tietäen, että hän ennemmin
tai myöhemmin joisi siitä pullosta eikä liikkuisi enää senjälkeen.
Mutta Marshalt yritti tehdä liian paljon. Hän aikoi samana iltana
tavata miss Bedfordia eli Torringtonia. Hän tahtoi tavata häntä hyvin
innokkaasti, niin innokkaasti, ettei hän tahtonut lykätä tapaamista
toistaiseksi. Silloin Tonger tuli takaisin.
"Marshaltin ei ollut ensinkään tarpeen selittää naisen katoamista,
koska hän ei tietänyt mitään hänestä: hän oli voinut mennä ulos omin
päinsä. Voitte olla varmoja siitä, että hän meni ulos takatietä — samaa
tietä, josta erään rouvashenkilön oli tapana tulla sisään ollessaan
luvattomilla vierailuilla Lacyn luona. Ei ollut luultavaa, että Tonger
juuri sinä iltana saisi tietää, että hänen tyttärensä oli kuollut,
mutta kuitenkin tapahtui juuri niin! Tonger sai selville asian juuri
samalla hetkellä, jolloin Marshalt odotti Malpasin huoneessa Audrey
Bedfordin saapumista.
"En tiedä, mitä aikomuksia Marshaltilla oli. Luultavasti hän olisi
esittänyt kirjeen, jossa sovittiin tapaamisesta tuossa asunnossa, mutta
se on pelkkää luuloa — asiain oikeata tilaa emme saa koskaan tietää.
Joka tapauksessa hän ei tavannut miss Torringtonia. Saamastaan tiedosta
raivostuneena Tonger, joka tunsi uunin salaisuuden ja oli valmistanut
siihen sopivan avaimen, avasi sen, astui Malpasin huoneeseen ja
selvitti siellä tilinsä petollisen isäntänsä kanssa. Hänellä oli,
luulen minä, aseenaan vanhanmallinen pistoli, ja siinä suhteessa
Marshalt puhui totta. Hän ampui kaksi kertaa, ja Lacy kaatui maahan.
Se kuulia kestävä paita, joka hänellä oli yllään — ei sen vuoksi,
että hän oli ollut Balkanilla, vaan koska pelkäsi olevansa kuoleman
oma samana päivänä, jona Torrington ilmestyisi näyttämölle — pelasti
hänen henkensä. Sillä aikaa kuin Tonger puolihulluna oli tutkimassa
hänen kirjoituspöytäänsä, Marshalt tuli jälleen tuntoihinsa, hoiperteli
takaisin omaan huoneeseensa ja ampui vuorostaan Tongerin, minkä jälkeen
hän pakeni.
"Marshalt oli jo etukäteen hankkinut itselleen kätköpaikan.
Asianajajana tai jonakin sentapaisena hän oli vuokrannut itselleen
komean huoneiston Greville Mansionsista, missä hänet tunnettiin nimellä
'mr Crewe'. Satun sen tietämään, koska olen vuokrannut viereisen
huoneiston erinäiseen tarkoitukseen. Hän meni sinne sinä iltana,
lääkitsi ruhjevammansa — hän oli saanut myöskin lievän haavan — ja tuli
sitten takaisin hakemaan timantteja. Tiedän sen, koska näin hänet."
"Kuka oli se mies, jonka kasvot minä näin kattoikkunan läpi
murhailtana?" kysyi Shannon.
"Minä", sanoi Slick Stormer rauhallisesti.
"Mutta katolla vartioimassa oleva miehenne sanoi..."
Slick nauroi.
"Mitä varten luulette heidän olleen katolla? He olivat minun
muuallaoloni todistajia ja suojelijoitani. Kun te viimeksi teitte
kysymyksiä yhdelle heistä, olin minä kyyryssä savupiipun takana tuskin
metrin päässä teistä. Tietysti he eivät olleet nähneet minua! He
olisivat menettäneet hyvän toimen, jos olisivat nähneet! Olin aina sen
katon lähettyvillä. Kiipeäminen on erikoisalani, vaikka en olekaan niin
hyvä kiipeäjä kuin Martin Elton, joka ei tarvinnut köyttä niinkuin minä.
"Marshalt tahtoi peloittaa kaikki muut pois talosta. Hän vihasi
niinkuin myrkkyä poliisivartiota, koska hän tahtoi päästä käsiksi
timantteihin, jotka olivat epäjumalan sisässä, ja koska hän ei voinut
tehdä sitä pääsemättä sitä ennen vapaaksi poliiseista. Senvuoksi
hän esiintyi omana itsenään, frakkipuvussa ja kuolleen näköiseksi
naamioituna. Kun kätköpaikka oli keksitty, tuli hän toivottomaksi ja
tyhjensi Stanfordin avulla, joka oli otettava osalliseksi salaisuuteen,
epäjumalankuvan teidän silmienne edessä. Mutta Stanford oli poropeukalo
ja koneistoon tottumaton. Kun timantit oli saata käsilaukkuun, tahtoi
hän pyöräyttää epäjumalan takaisin alkuperäiseen asentoon, jolloin
hän sattumalta sammutti valot huoneesta. Säikähdyksissään hän silloin
kaikesta päättäen pudotti kädessään olleen käsilaukun kuvapatsaan
jalustalle, ja kun kuvapatsas pyörähti takaisin, toi se käsilaukun
mukanaan."
"Mihin minä sitten poltin käteni?" kysyi Steel.
"Uunin ristikkoon! Kun te lähditte liikkeelle, oli laite kääntynyt
ympäri, ja te satutitte kätenne tulikuumaan ristikkoon, josta hiilet
oli vasta vähän ennen sitä poistettu. Tehän muistatte, kapteeni
Shannon, että huoneessa tuntui tavallisesti kuuman raudan hajua aina,
kun nämä näytelmät tapahtuivat?
"Kun te olitte lähtenyt pois käsilaukku mukananne, seurasi
Marshalt teitä. Stanford meni Haymarketille ja murtautui teidän
kassakaappiinne — suoraan sanoen näin hänen tulevan ulos, mutta en
pitänyt välttämättömänä kertoa sitä teille — kun taas Marshalt seurasi
teitä autossaan ja ajoi nurin teidän autonne. Kunnia käsilaukun
takaisinsaamisesta tulee Stanfordille, joka oli silloin vielä teidän
asunnossanne, kun tapasitte palvelijanne tajuttomaksi lyötynä.
"Saatuaan timantit takaisin päätti Marshalt viedä ne heti hyvään
turvaan. Hän vei käsilaukun Greville Mansionsissa olevaan
huoneistoonsa. Löysin sen sieltä murtauduttuani sinne etsiessäni miss
Torringtonia. En löytänyt häntä, mutta näin käsilaukun ja luovuin siitä
vasta sitten, kun huomasin, etten voinut viedä sitä oikeihin käsiin
joutumatta itse pidätetyksi.
"Kun Marshalt, joka on hyvin epäluuloinen mies, huomasi, että
käsilaukku oli kadonnut, niin hän luonnollisesti epäili asiasta
liittolaistaan. Hän ampui Stanfordin juuri vähän ennen sitä, kun te
saavuitte sinne tänä aamuna. Juttu on nyt melkein lopussa. Meidän
on kuitenkin vielä arvattava, mitä Stanfordin ja Marshaltin välillä
tapahtui. Luultavaa on, että Marshalt vasta silloin sai selville,
että miss Torrington oli kätkössä siinä talossa, ja päätti tietäen,
että peli oli pelattu loppuun ja omaisuus menetetty, kostaa sen
miehen tyttärelle, jota hän vihasi ja pelkäsi enemmän kuin mitään
muuta maailmassa. Hänen onnettomuudekseen minun on pitkin aikaa ollut
tapana olla siinä talossa, kun miehet, jotka tulivat Kapkaupungista,
toivat hänelle timantteja. Olin siellä kerran kirkkaalla päivällä
korjauttelemassa seiniä, ja Marshalt kuuli sen — miss Torrington
kuuli sen myöskin — koska tahdoin päästä selville salaovesta. Olen
kahdesti esiintynyt salaperäisenä mr Malpasina ja onnistunut siinä
osassa erinomaisesti. Olin päättänyt pukeutua mr Malpasiksi aina,
kun murtauduin sinne, koska tiesin, että kerran tulisi se päivä,
jolloin hän ja minä katsoisimme toisiamme kasvoista kasvoihin, ja
minä toivoin, että hänellä olisi heikko sydän. Erästä nuorta neitosta
säikytin perinpohjaisesti", sanoi hän, ja Audrey voi jo nauraa sitä
muistellessaan.
"Minä kiljuin kauheasti, eikö niin?" sanoi hän katuvaisesti.
"Minäkin kiljun toisinaan", sanoi Smith, "tai tahtoisin ainakin kiljua".
"Vain yksi asia on enää kertomatta, ja sen te jo tiedätte, Shannon.
Te tiesitte sen, ennenkuin saitte pyynnön saapua Fouldin laiturille.
Heti kun Marshalt oli saanut takaisin timantit, ei hän voinut tehdä
muuta, kuin ilmestyä jälleen dramaattisella tavalla näyttämölle. Se
oli hyvin läheltä liiankin dramaattista, sallikaa minun se sanoa!
Hän meni veteen laiturin alle, lukitsi itse käsiraudat ja odotti
käsirautojen avain toisessa ja revolveri toisessa kädessä teidän
saapuvan määrätyn ajan kuluessa. Mutta te tulittekin hiukan myöhemmin,
kuin mitä hän oli laskenut, sillä te olitte myöhästynyt matkalla
viisi minuuttia. Ja näiden viiden minuutin aikana tapahtui onneton
sattuma: hän pudotti vahingossa käsirautojen avaimen veteen eikä voinut
vapauttaa itseään. Jollette te olisi tullut kyllin ajoissa, olisi hän
hukkunut. Kun te sitten tulitte, oli hänen helppo toimia. Hänellä oli
revolveri kädessään — jos olisitte pitänyt taskulamppunne valon häneen
suunnattuna, olisitte sen nähnyt, mutta hän pyysi teitä sammuttamaan
valon ja ampui heti senjälkeen kaksi laukausta teitä kohden, pudotti
revolverin veteen — olen sen sittemmin onkinut sieltä ylös — ja lopun
te tiedätte. Jos hän olisi surmannut teidät, olisi hänen syyttömyytensä
ollut selvä — hän ei ollut voinut tehdä sitä.
"Ja nyt, miss Torrington, pyytäisin teitä antamaan minulle takaisin
virkamerkkinne."
Audrey aukaisi hämmästyneenä käsilaukkunsa ja otti sieltä hopeisen
tähden.
"Paljon kiitoksia", sanoi Slick rakastettavasti. "Toivottavasti,
ette ole loukkaantunut. En anna kenenkään pitää tähteä sen jälkeen,
kuin hän on eronnut minun palveluksestani ja siirtynyt kilpailijan
yhtiötoveriksi."
Hänen Dickiin suunnatut silmänsä nauroivat. "Laskin leikkiä", sanoi
hän. "Te ette ymmärrä sitä, koska olette englantilainen. Mutta ette kai
pane pahaksenne, jos päästän pienen yksityisen naurun? Ha! ha!"