Dora kertoo totuuden.
Käytyään Marshaltin talossa Martin meni kävellen kotiin ulkonaisesti
rauhallisena. Dora ei ollut vielä tullut alas, ja Martin ei tahtonut
syödä aamiaista yksin. Hänelle oli saapunut useita kirjeitä, mutta
hän vain katsahti niihin ryhtymättä niitä lukemaan. Hän oli laiskasti
yrittämässä kirjoittaa kirjettä, kun Dora tuli huoneeseen. Hän oli
aamuvaipassaan — hän pukeutui hyvin harvoin ennen lounasta, jollei
hänellä ollut todella tärkeätä asiaa jonnekin. Luotuaan häneen pikaisen
silmäyksen Martin huomasi, ettei hän ollut nukkunut oikein hyvin —
hänellä oli tummat varjot silmien alla ja ohuet variksen varpaat
silmäkulmissa, mitä Martin ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.
Martin sanoi hänelle yksinkertaisesti "hyvää huomenta" ja yritti jatkaa
kirjeensä kirjoittamista. Lopuksi hän pani kuitenkin kynän pois.
"Dora... millaista työtä sinä teit, ennenkuin minä tutustuin sinuun?"
Dora katsahti ylös lehdestä, jota hän oli haluttomasti tarkastelemassa.
"Mitä tarkoitat? Olin näyttelijätär."
"Millainen näyttelijätär — kuinka aloitit urasi? En ole koskaan ennen
kysynyt sitä sinulta, rakkaani." Dora kääntyi jälleen tarkastelemaan
aamu-uutisia raottaen, että Martin uudistaisi kysymyksensä. Kun uutta
kysymystä ei kuulunut, sanoi hän:
"Aloitin Marshin ja Bignallin kiertueessa kuorotyttönä. Marsh joutui
vararikkoon ja jätti meidät erääseen kaupunkiin jättämättä meille
kyllin rahaa maksaaksemme matkamme takaisin Lontooseen. Kuljin kolme
kuukautta erään temppujentekijäjoukkueen mukana ja jouduin sitten
Jebballin näyttelyyn. Olin kaikkea primadonnasta alkaen pienimpään
osaan saakka. Opin tuntemaan sähkötyksen, paremmin kuin useimmat
mekaanikot..."
Hän pysähtyi äkkiä.
"Tein kaikkea", sanoi hän lyhyesti ja lisäsi sitten "Minkä takia puhut
siitä?"
"Ihmettelin vain", vastasi Martin. "On omituista etten ole koskaan
muistanut sinua muuna kuin..."
"Kiertyvänä murattina? Kun tutustuit minuun olin tulemassa kuuluisaksi
maaseudulla. Sillä ei olisi päässyt pitkälle. Maaseututähti ei ansaitse
suuriakaan rahoja, ja minä luulen, etten olisi koskaan saavuttanut
sievää pientä taloa Curzon Streetin varrella — kunniallisesti. Mutta
olin suhteellisen hyvissä oloissa. Miksi kysyt niitä asioita?"
"Missä tutustuit Marshaltiin?"
Dora oli ryhtynyt jälleen tarkastelemaan lehteään; Martin näki hänen
kätensä vapisevan eikä toistanut kysymystään. Mutta hetkisen kuluttua
sanoi Dora:
"Täällä Lontoossa. Toivon, että olisin kuollut ennen sitä."
Martin oli nyt joutunut alalle, joka oli hänelle yhtä kiusallinen kuin
Dorallekin.
"Dora, rakastatko häntä?"
Dora pudisti päätään.
"Minä vihaan häntä — vihaan häntä!" sanoi hän niin kiivaasti, että
Martin hätkähti. "Sinä luulet, että kysymyksessä on... jotakin? Olet
saanut päähäsi, etten minä ole ollut... hyvä vaimo sinulle. Tiedän
sinusta tuntuvan siltä. Kerron sinulle pahimman, mitä on tapahtunut.
Minä rakastin häntä. Ajattelin rikkoa meidän välimme ja hakea eron
sinusta. Mutta minä olin hyvä. Olin niin hyvä, että aloin kyllästyttää
häntä. Olen eräässä merkityksessä vanhanaikuinen. Hyvyys muuten
maksaa itse itsensä. Helposti voitetut naiset ovat samanlaisia kuin
helposti ansaitut rahat — ne eivät kestä kauan, ja kun ne ovat tulleet
käytetyiksi, alkaa mies etsiä jotakuta uutta. Nainen voi pitää miehen
vallassaan ainoastaan pitämällä häntä puutteessa. Kun hän kuoli, Bunny,
tiesin sen. En tarkoita hänen lihallista kuolemaansa — mutta minä
tunsin hänessä tapahtuneen tavattoman muutoksen. Aivan samaa tunsin,
kun Audrey kuoli... niin, hän kuoli, — vanhalla sukulaisuussuhteella,
vaikka se olikin huono, oli kuitenkin merkityksensä."
Martin nojautui taaksepäin tuolissaan katsoen Doraan mustien
silmäripsiensä alitse.
"Etkö luule, että hän on kuollut?"
Doran nopea, kärsimätön kädenliike oli jo riittävä vastaus, vaikka hän
ei olisi puhunutkaan.
"En tiedä. Hän ei tee minuun sellaista vaikutusta. Enkä minä välitä
mistään."
Hän puhui vilpittömästi; Martin oli varma siitä.
"Puhuiko hän koskaan sinulle Malpasista?"
"Siitä vanhasta miehestäkö? Kyllä, hän puhui usein hänestä. Ainoa
kerta, jolloin näin hänet todella hermostuneena, oli, kun hän puhui
'viereisen talon miehestä'. Malpas vihasi häntä. Hänen oli tapana
väittää poliisille ja ihmisille, ettei hän tietänyt mitään Malpasista,
mutta se ei ollut totta. Hän sanoi, että Malpas ja hän olivat olleet
työtovereita entisaikaan ja että hän oli paennut tiehensä Malpasin
vaimon kanssa — en muista kaikkea, mitä hän kertoi minulle. Tapasitko
Stanfordin?"
Martin nyökkäsi.
"Sanoiko hän jotakin? Tietysti, hehän olivat tuttavia."
"Tuttaviako?" Martin nauroi. "Parhaita ystäviä, luulisin minä. Stanford
ei ole koskaan ollut puheliasta lajia, mutta olisin luullut, että hän
olisi kertonut minulle, että hän oli Marshaltin ystävä."
Hän nousi ylös, käveli sohvan taakse, jolla Dora istui, ja laski
kätensä hänen olkapäilleen.
"Kiitän sinua... kaikesta, mitä olet sanonut. Luulen, että sinä ja minä
kyllä suoriudumme. Mitä sinä ajattelet Audreysta?"
Dora ei vastannut.
"Oletko yhä vielä vihainen hänelle? Mutta miksi? Sehän on hieman
järjetöntä, eikö niin? Jos se mies oli ainoana kiusana."
"En tiedä." Dora kohautti hartioitaan. "Vastenmielisyyteni Audreytä
kohtaan on juurtunut hyvin syvälle, pelkään minä. Minut kasvatettiin
olemaan pitämättä hänestä."
"Olen pahoillani", sanoi Martin, taputti häntä, ystävällisesti olalle
ja meni ulos.
Hänellä oli asiaa kaupungille. Varat olivat ehtymäisillään; poliisi
oli puhdistusretkellään paljastanut hänen tuottavimman peliluolansa,
ja hänen oli ollut pakko luovuttaa melkein tuhat puntaa saadakseen
pysyä syrjässä siitä asiasta. Itse se seikka, että hän oli joutunut
edustajansa kiristämäksi, ei hämmästyttänyt eikä suututtanut häntä.
Se oli niitä välttämättömiä mahdollisuuksia, joihin hän oli aina
valmistautunut. Sellaisissa tapauksissa oli käytännössä jonkinlainen
tunnustettu asteikko.
Hän oli eräässä suhteessa kiitollisuudenvelassa Doralle. Hän muisti sen
autonsa puikkelehtiessa Cityn vilkasliikkeisillä kaduilla: Dora oli
tehnyt mahdottomaksi erään italialaisen kaivertajan kätevien tuotteiden
käsittelemisen, jonka kaivertajan erikoisalana olivat 1,000 frangin
setelit, niin täydellisen taitavasti painetut, että Ranskan Pankkikin
oli tullut petetyksi. Stanford oli siirtänyt ne toiselle ostajalle,
ja tämä herrasmies oli joutunut kiinni kaikkine seteleineen ja odotti
parhaillaan tuomiotaan.
Hän lounasti yksin eräässä ravintolassa Sohossa, ja sinne ilmestyi
välttämätön "merkitsijä". Jollakin toisella kertaa hän olisi ajanut
tiehensä sen viekkaannäköisen miehen, joka siirtyi hänen pöytänsä
viereen anteeksipyytävästi hymyillen ja istuutui kehoitusta saamatta.
Mutta nyt Martinin raha-asiat olivat sellaisessa tilassa, ettei hänen
kannattanut päästää käsistään yhtään tilaisuutta; ja vaikka hän ei
odottanutkaan tiedoittajalta erikoisempia, tahtoi hän kuulla, mitä
tällä oli tiedossa.
Se tapa, jolla merkitsijä lähestyi Martin Eltonia, erosi hiukan
siitä välittömästä menettelytavasta, jota hän noudatti sellaisiin
tunnettuihin tekijöihin kuin Slick Smithiin nähden.
"Hauskaa tavata teitä, mr Elton. En ole nähnyt teitä pitkään aikaan...
kiitos, ottaisin kyllä konjakin. Asiat ovat täällä hyvin huonot
nykyisin, mr Elton."
"Täällä" merkitsi melkein mitä paikkaa tahansa, missä ei pantu liian
suurta painoa siihen, kuuluiko jokin esine minulle vai sinulle.
"Luulin kaupan olevan kehittymässä paremmaksi", sanoi Martin
sovinnaisesti.
"Niin, ehkä teidän alallanne." Merkitsijä pudisti päätään
murheellisena. "Ajattelen tavallisia varasraukkoja. Eipä silti, että
minulla olisi mitään hyvää sanottavana heistä — he ovat alhaista väkeä.
Mutta heidän ammattinsa ei myöskään menisi niin huonosti, jos he
tietäisivät kaiken, mitä minä tiedän."
"Mitä te sitten tiedätte?" kysyi Elton.
Merkitsijä alensi äänensä.
"Minulla on jotakin teitä varten — ja minä olen! ainoa merkitsijä koko
kaupungissa, joka on siitä perillä! Sain sen vielä itse selville.
Ovelat puhuvat siitä aina, mutta tien selville saamiseen tarvittiin
minua."
Hän hymyili tyytyväisesti.
"Se mies, jonka luullaan olevan tulossa Etelä-Afrikasta, on ollut
täällä yli vuoden! Hän on ollut vankilassa — saanut elinkautisen —
mutta hän on yhtä rikas kuin..." Hän mainitsi joukon huomattavia
rahamiehiä. "Ja rikkaampikin!"
"Vankilassa? Mitä hän oli tehnyt?"
"Ampunut erään miehen tai jotakin sen tapaista. Mutta hänet päästettiin
vapaaksi enemmän kuin vuosi sitten, ja sanon teille, että hän on
miljoonan arvoinen — ja enemmänkin! Ovelat saivat tietää, että hän
oli tulossa, mutta eivät tietäneet, että hän oli täällä Englannissa,
Lontoossa. Siitä näette, etteivät Ovelat tiedä kaikkea."
"Ovelat" oli epämääräinen määritelmä — Martin tiesi sen merkitsevän
niitä joukkueita, jotka eivät tietoihinsa nähden olleet riippuvaisia
tästä pikkumiehestä.
"Etelä-Afrikasta, niinkö sanotte?" kysyi hän osoittaen äkkiä
mielenkiintoa asiaan. "Hän on ollut vankilassa — aallonmurtajallako? Ja
mistä syystä?"
"Sillä on jotakin tekemistä timanttien ostamisen kanssa.
Etelä-Afrikassa on laki, joka lähettää miehen Kamalaan Paikkaan
vuosiksi ja vielä vuosiksi, jos hän ostaa timantteja. En voi käsittää,
etteivät Ovelat ole saaneet sitä selville. Hän on rampa mies..."
"Rampa?" Martin nousi puolittain seisomaan. "Mikä on hänen nimensä?"
"Hän on liikkunut Brownin nimellä, mutta hänen oikea nimensä on
Torrington — Daniel Torrington. Ja, mr Elton, se mies on helppo..."
Martin sujautti miehelle jonkin verran rahaa, maksoi laskunsa ja meni
kotiin.
Dora oli lähdössä ulos ja jo portailla, kun hän saapui.
"Tarvitsen sinua minuutin verran", sanoi Martin.
Hän vei Doran ylös salonkiin ja sulki oven.
"Muistatko viimeisen kerran, kun Audrey oli täällä? Pilkkasit häntä
siitä, että hänellä on nimi, joka ei kuulu hänelle. Sanoit hänelle,
että hänen isänsä oli rangaistusvankina Kapkaupungin aallonmurtajalla
timanttivarkaudesta. Oliko se totta?"
"Kyllä", sanoi Dora hämmästyneenä. "Miksi?"
"Kysyin sinulta sinä iltana Audreyn isästä, ja sinä kerroit minulle,
että häntä oli ammuttu ennen vangitsemista ja että hän oli rampa. Mikä
oli Audreyn isän nimi?"
Dora katsoi häneen otsa rypyssä ja epäluuloisena.
"Miksi tahdot sen tietää?"
"Rakkaani" — hieman kärsimättömästi -, "en kysy mistään oikusta.
Tahdotko sanoa minulle?"
"Hänen nimensä oli Daniel Torrington", sanoi Dora.
Martin vihelsi.
"Torrington? Minua ihmetyttää! Sen täytyy olla sama nimi. Hän on täällä
Lontoossa."
"Audreyn isäkö?" sanoi Dora läähättäen. "Mutta hänhän on vankilassa:
elinkautisena! Marshalt kertoi sen minulle. Juuri senvuoksi hän tahtoi
mennä naimisiin Audreyn kanssa."
"Tiesikö hän, että Audrey oli Torringtonin tytär Et koskaan puhunut
minulle siitä."
"On niin paljon asioita, joista en ole kertonut sinulle", sanoi
Dora äreästi, "että tuskin maksaa vaivaa siirtyä nyt niihin". Mutta
sitten hän sanoi äkkiä katuen: "Olen pahoillani, että kiukuttelin
niin, Martin. Menetän niin helposti kärsivällisyyteni nykyisin. Niin,
Torrington oli kärsimässä elinkautista rangaistusta."
"Hänet vapautettiin enemmän kuin vuosi sitten", sanoi Martin, "ja hän
on ollut Lontoossa enimmän aikaa sen jälkeen".
Hän näki Doran kasvoille tulleen ilmeen ja kysyi nopeasti.
"Tiesikö Marshalt siitä?"
Dora pudisti päätään.
"Ei; jos hän olisi tietänyt, ei hän olisi ollut niin onnellinen. Voi!"
Hän painoi kätensä suutaan vastaan. "Malpas!" kuiskasi hän.
Martin tuijotti häneen hämmästyneenä, sillä hänen päähänsä oli
pälkähtänyt sama ajatus, joka sai sanat Doran huulille.
"Marshaltin täytyi tietää, tai arvata", sanoi Dora pelokkaasti
kuiskaten. "Hän asui viereisessä talossa koko ajan. Bunny, Malpas on
Torrington!"