Stormerin toimisto.
Stormerin salapoliisitoimiston hallussa oli erään uuden talon
ensimmäinen kerros Cityssä. Että kysymyksessä oli mikään
salapoliisitoimisto, ei käynyt selville vaatimattomasta kirjoituksesta
ovissa eikä eteishallissa olevasta osoitetaulusta, jossa oli
yksinkertaisesti "Stormer", niin että utelias jäi arvailemaan, millä
liike-elämän alalla Stormer oikeastaan toimi. Sinä aamuna mr John
Stormer oli eräällä epäsäännöllisistä ja edeltäkäsin ilmoittamattomista
käynneistään englantilaisessa päämajassaan. Hän tuli, niinkuin
tavallisesti, omasta yksityisovestaan, ja ensimmäinen merkki,
jonka Willitt sai siitä, että hänen päällikkönsä oli talossa, oli
soittokellon vihainen pärinä hänen kirjoituspöydällään. Hän kulki
käytävän toiseen päähän, avasi lukosta pyhäkön oven ja astui sisään. Mr
Stormer, hattu takaraivolla ja sytyttämätön sikari vahvojen valkoisten
hampaittensa välissä, istui selkäkenossa toimistotuolissaan _The
Times' i_n avonainen numero kädessään.
"Antakaa minulle englantilainen lehti, jossa olisi uutisia", sanoi hän
huoaten. "Tiedättekö, Willitt, että odotettavissa on kaunista, mutta
kylmempää, että matalapaine on kulkemassa Koillis-Irlantiin päin ja
toinen matalapaine Lounais-Irlantiin päin, mikä luultavasti saa aikaan
sadetta Länsi-Englannissa? Tiedättekö, että näkyväisyys on hyvä, ja
että merellä on myrskyä? Täkäläiset sanomalehdet antavat enemmän tilaa
säätiedoille, kuin me annamme presidentinvaaleille."
Hän laski lehden lattialle, asetti silmälasit leveälle nenälleen ja
katseli käskyläistään.
"Mitä on tekeillä?" kysyi hän.
"Tänä aamuna on tullut viisi uutta asiaa, sir", sanoi Willitt. "Neljä
niistä on avioliittojuttuja, ja viides on erään rouvan jättämä, joka on
joutunut koronkiskurin kiristämäksi."
Stormer sytytti sikarinsa.
"Älkää kertoko minulle siitä; antakaa minun arvata", sanoi hän. "Rouva
lainasi rahaa pelastaakseen ystävänsä pulasta, ja hänen miehensä ei
pidä tästä ystävästä."
Willitt nauraa virnisti.
"Melkein oikein, sir."
"Sanoisin, että se oli melkein oikein", sanoi mr Stormer virnistäen.
"Naiset eivät koskaan lainaa rahaa itseään varten, vaan aina jotakuta
toista varten. Entä mitä uutta Portman Squarelta?"
Willitt antoi pitkän ja tarkan kuvauksen äskeisistä tapahtumista.
"Viime yönä, kas vain! Tiedättekö, mitä siellä tapahtui?"
"En tiedä, sir. Wilkes ilmoitti, että Shannon oli tullut katolle ja
että talo oli ollut poliisien ympäröimänä."
"Hm", sanoi Stormer, ja sillä oli Portman Squaren arvoitus sillä kertaa
käsitelty, ja Stormer omisti ajatuksensa ja aikansa arkipäiväisille
toimistotehtäville.
Hän ilmestyi hyvin harvoin Lontoossa olevaan toimistoonsa, mutta
silloin hän teki aina työtä kymmenen miehen edestä. Cityn kellot löivät
jo yhdeksää, kun hän sinä iltana allekirjoitti viimeisen kirjeensä.
"Mitä Malpasin asiaan tulee", sanoi hän, "niin vanhat ohjeet pysyvät
voimassa, kunnes Marshaltin lakimiehet peruuttavat ne. Taloa
vartioidaan edelleen, yksi mies pysyy katolla, ja yksi tai kaksi
parhaista miehistämme on aina Slick Smithin kintereillä! Oletteko
ymmärtänyt?"
"Kyllä, sir."
"Ei ole hauskaa, että Slickiä täytyy vartioida tällä tavalla, mutta
minä en tahdo jättää mitään epävarmaksi. Sähköttäkää minulle heti, jos
jotakin tapahtuu."
Willitt merkitsi muistiin saamansa ohjeet.
"Kuinka me muuten" — Stormer katsahti Willittiin kulmiaan rypistäen —
"jouduimmekaan toimimaan Marshaltin laskuun?"
"Hän tahtoi päästä erään tytön jäljille ja tuli meidän luoksemme..."
Stormer läjähdytti pöytää kädellään.
"Tietysti — se tyttö! Saitteko muuten selville, mistä johtui hänen
mielenkiintoisa miss Bedfordiin?"
Willitt pudisti päätään.
"En, sir. Hän oli sitä lajia oleva mies. Muistatteko, että kerroin
teille, että hän pyysi minua tuomaan tytön syömään päivällistä hänen
kanssaan? En luule hänellä olleen mitään muuta syytä."
"Ettekö luule?" Stormer korosti ensimmäistä, sanaa. "Se on varmasti
omituista. Tytön nimihän on, Bedford?"
Willitt hymyili.
"Olette kysynyt minulta samaa asiaa jo aikaisemmin. Kyllä, sir. Hän oli
sangen hyvin tunnettu Fontwellin kylässä, jossa oli asunut koko ikänsä."
"Entä Elton — oliko hänen tyttönimensä Bedford?"
"Kyllä, sir. Hän meni naimisiin sillä nimellä."
"Hm!"
Mr Stormerin oli tapana sivellä kämmenellään suutaan ollessaan
hämmentynyt.
"Toivoin... kuitenkin. Tyttö on siis nyt kaupungissa? Ja asuu hotelli
Regencyssä... hm!"
Hän rummutti pöytää kynällään.
"Tarvitsemme välttämättömästi naispuolisen apulaisen, ja se tyttö on
sitä lajia, että häntä kannattaisi kouluttaa. Hän oli lisäksi vielä
Malpasin sihteerinäkin! Hän on nyt ilman paikkaa, eikö niin?"
"Minä luulen, että Shannon on rakastunut häneen", sanoi Willitt.
"Niinkö?" Mr Stormer ei tuntunut hämmästyneeltä. "Kuka tahansa ihastuu
kauniiseen tyttöön. Se ei merkitse mitään."
Hän katsahti ajattelevaisena puhelimeen ja veti sen eteensä.
"Tahtoisin puhutella tätä Shannonia", sanoi hän.
"Mistä tapaan hänet?"
Willitt avasi pienen taskukirjan ja tarkasteli sen sivuja.
"Täällä on kaksi numeroa: toinen hänen asuntoonsa ja toinen hänen
toimistoonsa. Luultavasti hän on nyt asunnossaan."
Stormer soitti sinne, mutta ei saanut mitään vastausta. Sitten hän
koetti toista numeroa, joka yhdisti hänet Scotland Yardiin.
"Kapteeni Shannon on lähtenyt kotiinsa kymmenen minuuttia sitten."
"Koetamme jälleen kotipuhelinta", sanoi Stormer, ja tällä kertaa
hänellä oli parempi menestys, sillä Dick oli juuri tullut sisään.
"Täällä puhuu Stormer. Onko siellä kapteeni Shannon?"
"Stormer? Aivan niin, salapoliisitoimisto."
"Kuulkaahan, kapteeni Shannon, minä olen voinut olla teille avuksi
silloin tällöin — muistatteko, että minä huomautin teille Slick
Smithistä, kun hän tuli idästä?"
Dick, joka oli unohtanut asian, nauroi.
"Hän on ollut mallikelpoinen rikollinen koko ajan, kun hän on ollut
tällä puolella", sanoi hän.
"Siltä Slick aina näyttää", vastasi Stormer kuivasti, "mutta hän
hankkii kuitenkin toimeentulonsa jollakin tavalla. Mutta en tahtonut
puhutella teitä sen takia, kapteeni. Olen kuullut, että minun mieheni
ovat saaneet mr Marshalt-vainajalta tehtäväkseen vartioida hänen
taloaan. Se näyttää koko lailla järjettömältä nyt, kun hän on kuollut,
mutta ohjeet ovat toistaiseksi voimassa, ja minä olisin teille suuresti
kiitollinen, jos antaisitte miesteni toimia oman mielensä mukaan. Eräs
heistä kertoo minulle, että te tiedustelitte hänen valtuuksiaan tämän
Portman Squaren varrella olevan talon katolla, ja todellakin se näyttää
hiukan tarpeettomalta. Tahdon sanoa, että olen antanut miehilleni
määräyksen, että heidän on annettava poliisille kaikkea mahdollista
apua eikä asetettava esteitä poliisin tielle."
"Se on teidän puoleltanne hyvin ystävällistä, ja minä ymmärrän
täydellisesti teidän vaikeutenne."
Stormer hymyili itsekseen.
"Luulen, ettette ole niistä perillä", sanoi hän. "Oletteko tavannut sen
huoltajan, jonka Marshaltin lakimiehet ovat asettaneet pitämään huolta
hänen talostaan?"
"Olen nähnyt hänet."
"Pitäkää häntä hyvin silmällä", sanoi Stormer ja lopetti keskustelun,
ennenkuin Dick ehti kysyä syytä hänen kehoitukseensa.
Mr Stormer nauraa hykerteli itsekseen aivankuin hyvälle pilalle koko
matkan ravintolaan, jossa hän söi päivällisensä sinä iltana. Siihen
tarkoitukseen hän oli valinnut saman hotellin, jossa Audrey Bedford
asui, ja päivällisen jälkeen hän siirtyi ruokasalista eteishalliin,
missä hän kääntyi vierashuoneiden hoitajan puoleen.
"Huomaan, etten voi mennä enää kotiin tänä iltana", sanoi hän.
"Voitteko antaa minulle huoneen?"
"Varmasti, sir", sanoi toinen ihmetellen, missä tämän ilmeisen
amerikkalaisen koti sitten oikeastaan oli. Hän tarkasteli huoneiden
luetteloa. "461."
"Se on minusta hiukan liian korkealla. Tahtoisin huoneen toisesta
kerroksesta."
Mies silmäili jälleen luetteloaan.
"Siellä on tyhjänä kaksi huonetta, n:ot 255 ja 270."
"Luulen, että otan n:on 270. Seitsemänkymmentä on minun onnennumeroni",
sanoi mr Stormer.
Audreyn huoneen numero oli 269.