Nainen puistossa.
Oli aikoja, jolloin Audrey erinäisellä katuvaisella kaiholla muisteli
kanalapäiviään ja synnillistä mrs Graffittia. Kananpoikien kasvatus
veti häntä tällöin jälleen puoleensa; sillä vaikka kanat antoivatkin
vain hyvin niukan toimeentulon, niin niiden oikut olivat joka
tapauksessa miellyttävämpiä kuin sen vastenmielisen vanhan miehen, joka
eli ja vaikutti Portman Squaren n:on 551 huonossa ilmapiirissä.
Hän ei ollut nähnyt Dick Shannonia kahteen päivään ja oli aivan syyttä
suutuksissaan häneen, vaikka Dick oli antanut hänelle puhelinnumeronsa
ja, niinkuin hän aivan hyvin tiesi, tulisi heti, jos hän vain
soittaisi. Kerran tai kahdesti hän oli tarttunut puhelimeen, epäröinyt
kuulotorvi kädessään ja pannut sen jälleen paikalleen.
Yhdessä asiassa hän oli päässyt päätökseen. Hänen toisen käyntinsä
mr Malpasin luona oli määrä tapahtua tänään, ja hän tulisi tekemään
lopun heidän tuttavuudestaan. Malpasin kirjeenvaihto oli saapunut
säännöllisesti joka aamu; kirjoitettu puhtaaksi ja palautettu hänelle
— olipa Audrey itsekin vienyt kirjeen takaisin Portman Squarelle
toivoen tapaavansa Malpasin ennen sovittua aikaa; mutta vaikka hän oli
koputtanut, ei ollut tullut mitään vastausta, minkä vuoksi hän oli
työntänyt kirjeen ahtaasta kirjeluukusta sisään ja kuullut sen putoavan
teräksiseen kirjelaatikkoon.
Samana iltapäivänä, jolloin Tonger teki vastahakoisen matkansa
Pariisiin, Audrey lähti mielikävelylleen. Green Park muistutti
kylmänä tammikuun iltapäivänä jonkinlaista erämaata. Lammikot olivat
jäässä, lukuunottamatta nurkkauksia, joissa puistonhoitajat olivat
särkeneet jään pienillä saarilla asuvia siivekkäitä luontokappaleita
silmälläpitäen. Puiden oksat olivat paljaat, ja ainoastaan
laakeripuiden ja rautatammien himmeä vihreys oli enää jäljellä.
Hän käveli reippaasti kioskin ohi seuraten järveä kiertävää polkua
ja tuli lopuksi veden yli vievälle jalkasillalle. Puhalsi kylmä
pohjoistuuli; pilvet kiitivät sinisellä taivaalla; lumisade oli
tulossa: hän tunsi sen selittämättömän tuoksun.
Hän oli jo puolivälissä siltaa, kun kiivas tuulenpuuska pakotti hänet
pysähtymään, minkä vuoksi hän tuli siihen tulokseen, ettei päivä ollut
sopiva kävelyharjoituksiin, ja työnnettyään alas hameensa helmat, jotka
tuuli oli nostanut ylös, ja pitäen toisella kädellä kiinni hatustaan
hän kääntyi ympäri ja käveli takaisin samaa tietä, jota oli tullut.
Häntä vastaan oli tulemassa mies, tanakkatekoinen kuljeksija, joka
pyöritteli kävelykeppiään ja jonka sikarin tuoksu saavutti hänet jo
kauan ennen sitä, kun he tulivat toistensa kohdalle ja sivuuttivat
toisensa. Kävelykepin tavallista laajempi heilahdus melkein sattui
Audreyhin, ja kepin omistaja pyörähti säikähtyneenä ympäri, niin että
sikari melkein putosi hänen hampaistaan.
"Olen pahoillani, neiti", sanoi hän.
Audrey hymyili ja jatkoi kiireesti käyntiään lausuttuaan jonkin
jokapäiväisen, asiaan sopivan sanan. Ja sitten hän näki eräällä
puiston penkeistä, jotka ovat asetetut aina jonkin matkan päähän
toisistaan järvelle päin käännettyinä, istumassa naisen, jonka asento
pisti silmiin jo näinkin pitkän välimatkan päästä. Hän makasi penkin
selkänojan varassa kasvot käännettyinä kohti taivasta ja kädet
levällään pitäen kiinni penkistä. Jotakin pelon tapaista tuntui Audreyn
sydämessä. Asento oli niin epäluonnollinen, että hän hidastutti
kulkuaan peläten mennä ohitse, ja silloin keppiä heiluttava kulkija
tavoitti hänet. Myöskin hän oli nähnyt.
"Se on omituista", sanoi hän, ja Audrey oli iloinen hänen seurastaan.
"Mikähän tuota naista vaivaa?"
"Ihmettelin juuri sitä samaa", sanoi Audrey.
Mies kiiruhti askeliaan, ja Audrey seurasi hänen kintereillään jostakin
syystä peläten jäädä yksin.
Penkillä oleva nainen oli kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä;
hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa, kasvot ja kädet kylmästä
siniset. Hänen vieressään oli pieni hopeapullo, joka oli ilman tulppaa,
niin että penkkiä pitkin valui kaatuneesta pullosta vuotanut ohut
nestejuova. Audrey katsoi naiseen ja vavahti.
Näissä kauhistuttavissa kasvoissa oli jotakin omituisen tuttua, ja hän
vaivasi päätään muistaakseen. Hän oli nähnyt hänet jossakin — ehkä vain
vilahdukselta väkirikkaalla kadulla? Ei, jotakin tutumpaa se oli.
Tanakka mies oli heittänyt pois sikarinsa ja työnsi varovaisesti
kätensä naisen pään alle.
"Luulen, että teidän on parasta mennä etsimään poliisia", sanoi hän
hiljaa, mutta samassa tulikin näkyviin tarkastuskierrolla oleva
poliisikonstaapeli.
"Onko hän sairas?" kysyi hän kumartuen katsomaan.
"Hyvin sairas, luulen minä", sanoi mies rauhallisesti. "Miss Bedford,
luulen, että teidän on parasta mennä."
Audrey hätkähti kuullessaan vieraan lausuvan hänen nimensä ja katseli
tätä tarkemmin. Hän ei voinut muistaa nähneensä miestä koskaan
aikaisemmin, mutta tämän silmät, jotka katsahtivat tarkoituksellisesti
pitkin polkua, olivat kaunopuheiset; hän tahtoi Audreyn lähtevän.
"Tapaatte toisen konstaapelin passipaikallaan Horse Guards Paradea
vastapäätä, miss", sanoi poliisi. "Olkaa hyvä ja pyytäkää häntä
tulemaan tänne avukseni ja soittamaan sairasvaunuja."
Ollen iloinen päästessään pois paikalta Audrey kiiruhti tiehensä,
ennenkuin poliisikonstaapeli huomasi unohtaneensa eräät tärkeät ohjeet.
"Unohdin kysyä hänen nimeään. Tehän tunnette hänet, eikö niin? Miss...?"
"Kyllä, hän on miss Bradfield. Tunnen hänet ulkonäöltä: työskentelimme
ennen samassa toimistossa", sanoi Slick Smith joustavasti.
Hän otti pienen hopeapullon, sulki tulpan huolellisesti ja antoi sen
poliisikonstaapelille.
"Tämä on ehkä vielä tarpeen", sanoi hän ja lisäsi sitten varoittaen:
"En antaisi kenenkään ottaa siitä pienintäkään kulausta, jollei minulla
olisi mitään kaunaa asianomaista kohtaan."
"Miksi?" kysyi poliisi säikähtyneenä. "Luuletteko sen olevan myrkkyä?"
Smith ei vastannut.
"Voitteko huomata mitään hajua?" Hän haisteli ilmaa naisen huulten
lähellä. "Aivankuin mantelin..."
Poliisikonstaapeli rypisti otsaansa ja kysyi sitten:
"Luuletteko, että hän on kuollut?"
"Niin kuollut kuin kukaan voi koskaan olla", sanoi Smith levollisesti.
"Itsemurhako?" kysyi konstaapeli.
"En tiedä. Teidän olisi parasta ottaa muistiin minun nimeni — Richard
James Smith, poliisin tuntema Slick Smithinä. Minut tunnetaan Scotland
Yardissa. Olen luetteloissa."
Univormussa oleva mies tarkasteli häntä epäluuloisena.
"Mitä te olette tekemässä täällä?" kysyi hän. Hän oli vetelähkö mies,
ja hänen kysymyksensä olivat koneellisia.
"Auttamassa teitä", sanoi Smith lyhyesti.
Toinen poliisikonstaapeli saapui, ja pian senjälkeen sairasvaunujen
kellon kiivas kalkatus kokosi paikalle uteliaan väkijoukon. Mukana
saapunut lääkäri teki lyhyen tarkastuksen.
"Niin, hän on kuollut. Myrkkyä — sinihappoa tai syankaliumia."
Hän oli nuori mies, juuri valmistunut lääkäriksi ja siis itsetietoinen,
mutta hänen tässä tekemänsä määritelmä osoittautui oikeaksi myöhemmin
tapahtuneessa tutkimuksessa.
Dick Shannon sai kuulla uutisen sattumalta, ja paitsi Slick Smithin
nimen aiheuttamaa mielenkiintoa hän ei nähnyt tapauksessa mitään, joka
olisi vaatinut hänen henkilökohtaista sekaantumistaan siihen, kunnes
se virkailija, joka oli saanut asian hoidettavakseen, tuli tekemään
tiedusteluja Slick Smithistä.
"Tunnen hänet kyllä; hän on amerikkalainen veijari. Meillä ei ole
mitään häntä vastaan täällä, eikä hänellä ole mitään mainetta
Englannissa. Kuka se nainen oli?"
"Tuntematon, mikäli voimme saada selville."
"Eikö hänen vaatteissaan tai käsilaukussaan ole mitään, mistä hänet
voitaisiin tuntea?"
"Ei mitään. Se näyttää itsemurhalta. Tämä on jo toinen tapaus Green
Parkissa joulun jälkeen."
Sinä iltana Audrey päivällistä syödessään ja silmäillessään iltalehteä
näki kolmen rivin uutisen.
"_Tuntemattoman naisen ruumis löydettiin Green Parkista tänään
iltapäivällä. Vainajan uskotaan tehneen itsemurhan nauttimalla
myrkkyä_."
Hän _oli_ kuollut. Kuinka kauheata! Sen oli täytynyt tapahtua hyvin
nopeasti, sillä nainen ei ollut ollut siinä, kun hän oli kulkenut ohi
pitkin käytävää minuuttia tai paria aikaisemmin. Kuka hän oli? Audrey
oli varma siitä, että oli nähnyt hänet jossakin...
Ja sitten hän säpsähtäen muisti. Se oli sama nainen, jonka hän oli
nähnyt viikko sitten, se juopunut raivotar, joka oli takonut Lacy
Marshaltin ovea!
Hän jätti päivällisensä kesken ja meni puhelimeen. Tässä oli ainakin
aihe puhutella Dick Shannonia. Dickin äänessä ilmenevä mielihyvä
hänen vastatessaan Audreylle antoi tälle, jostakin syystä, lämpöisen
onnellisuudentunteen.
"Missä olette ollut? Olen odottanut teidän soittavan minulle... Onko
jokin hullusti?"
Viimeiset sanat sanottiin huolestuneemmalla sävyllä.
"Ei mitään. Näin lehdestä tänä iltana, että eräs nainen oli löydetty
kuolleena puistosta. Näin hänet, kapteeni Shannon — tarkoitan, että
olin siellä, kun hänet löydettiin, ja luulen tuntevani hänet."
Syntyi jonkin aikaa kestävä hiljaisuus.
"Tulen sinne nyt", sanoi Dick vihdoin.
Hän oli Audreyn luona muutaman minuutin kuluttua, ja Audrey kertoi
hänelle, mitä oli nähnyt.
"Niin, tiedän; että Slick Smith oli siellä. Raportissa sanottiin,
että eräs miss Bradfield oli saapuvilla: se olitte te, niinkö? Mutta
sanotteko tunteneenne hänet?"
Audrey nyökkäsi.
"Muistatteko minun kertoneen teille naisesta, joka koputti mr
Marshaltin ovea?"
"Siitäkö kiusantekijästä?" vihelsi Dick. "Malpasin palkkaamasta?"
"Mutta kuinka...?"
"Malpas en koettanut palkata ihmisiä tekemään kiusaa Marshaltille,
jostakin salaperäisestä syystä, jota en voi käsittää. Olen valmis
uskomaan, että se onneton olento oli yksi niistä. Tein tiedusteluja
hänestä ollessani Portman Squarella eräänä päivänä. Kaikesta päättäen
Tonger heitti hänet ulos, ja senjälkeen hänestä ei ole kuultu mitään."
Hän katsoi tyttöä ajattelevaisena.
"En tarvitse teitä tässä jutussa", sanoi hän, "todistajana enkä missään
muussakaan ominaisuudessa. Teidän on parasta pysyä tuntemattomana
todistajana, kunnes tutkimus on ohi. Smith tulee antamaan kaikki
tiedot, jotka tarvitsemme — käyn Tongerin luona tänä iltana.
Sivumennen", sanoi hän äkkiä, "milloin menette käymään vanhan pomonne
luona?"
Audrey oli juuri sanomaisillaan, että hän parhaillaan aikoi mennä ylös
huoneeseensa pukeutuakseen tätä vierailua varten.
"Huomenna", sanoi hän sensijaan.
Dick katsoi häneen terävästi.
"Ette puhu totta, neiti hyvä", sanoi hän. "Aiotte mennä tänä iltana."
Audrey nauroi.
"Niinpä kylläkin", tunnusti hän. "Minä vain ajattelin, että te
panisitte siellä toimeen metelin."
"Minä tulen todellakin panemaan toimeen metelin. Mihin aikaan menette
sinne?"
"Kello kahdeksan."
Dick katsoi kelloaan.
"Tapan kaksi kärpästä yhdellä iskulla", sanoi hän. "Menen nyt
Marshaltin taloon ja tulen teitä vastaan Portman Squaren pohjoissivulle
kolmea minuuttia vailla kahdeksan."
"Oikeastaan ei ole mitään syytä, miksi teidän pitäisi, kapteeni
Shannon...", aloitti Audrey, mutta Dick keskeytti hänet.
"Minun mielestäni on olemassa hyvä syy", sanoi hän; "ja se, mitä minä
ajattelen, tapahtuu — ainoastaan tänä iltana."
Audrey epäröi.
"Lupaatteko minulle, ettette mene talon luo, ennenkuin olette tavannut
minut?" kysyi Dick itsepäisenä.
Audrey oli aikonut tehdä niin, mutta Dickin vakavuus teki vaikutuksensa.
"Minä lupaan", sanoi Audrey tuntien koko suurta huojennusta
tietäessään, että Dick tulisi olemaan hänen lähettyvillään tulossa
olevan vierailun aikana.