LISBETA: Äiti, mitä on isä puhunut?
SOFIA: Lapseni, yksi asia lupaa minulle. Paljon voi kohta tapahtua,
paljon odottamatonta, paljon semmoista, mikä uhkaisi pettää kaikki
toiveemme. Mutta kuinka näyttäisikin synkältä, älkää kadottako
malttianne, sinä ja Jöran.
LISBETA: Sinuun panen kaiken toivoni, sinä tee kaikki, me emme voi
mitään ilman sinua.
SOFIA: Kohta voi näyttää, niinkuin me olisimme häviön partaalla ja
ihmiset tulevat laulamaan meille hautausvirsiä;--
LISBETA: Äiti, mitä sinä sanot!
SOFIA:--mutta älkää hätääntykö. Minä luulen, että asiamme on nyt
varmempi kuin koskaan.
LISBETA: Niinkö?!
SOFIA: Minä olen herättänyt hänessä sen suuren, joka on hänet
aateloitseva. Hetki vielä ja tuli on leimahtanut, eikä Suomessa kohta
kerrota muusta kuin hänestä, Samuel Cröellistä.
LISBETA: Kuule! Siinä on Jöran!
SOFIA: Oletko valaissut etehisen?
LISBETA: Olen, olen. (Aukasee etehisen oven, jonka kautta näkyy
näyttämölle nuori ritari. Riisuttuaan miekkansa ja päähineensä tämä
pysähtyy kuuntelemaan Sofian tervehdystä.)
SOFIA (kynnyksellä): Terve tuloa, nuori herra, matalaan majaamme. Sinun
kirjeesi olemme saaneet ja tiedämme vanhempiesi vaatimuksen. Kun tulet
jälleen Tukholmaan ja tervehdit vanhempiasi, sano heille: Sofia Cröell
ei itse suostu meidän avioliittoomme, ennenkuin aateliskruunu kaunistaa
hänen tyttärensä nimeä!
(Ritari suutelee Sofian kättä.)
Esirippu.