"Oh, joutavia, hän, Torkel-raukka, hän on luodon rannalla sekä yöt että
päivät, tuulessa ja sateessa, niin nyt on koljanpyynti-ilma, ja sitten
hän pyytää nuotalla. -- -- Ainoastaan nuotalla, ei selkänuotalla",
lisäsi hän luoden nopean silmäyksen.
"Hänellä on niin pitkältä soudettavaa, Torkel-raukalla", aloitti hän
jälleen.
Gunvor oli mennyt Irmildin luo.
"Pukeudu ja seuraa kotiin!" sanoi hän lempeästi.
Irmild tirkisteli häneen ja tuli äkkiä selvästi tietoiseksi siitä,
mitä oli tapahtunut, ja että tapahtuisi enemmän. Hän ei voinut liikkua
paikaltansa.
Hän ihmetteli, eikö olisi parempi meressä, synkässä meressä, missä oli
mustaa pohjalla. -- -- --
Gunvor meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen ympärillensä ja hiveli
toisella kädellä hänen poskeansa.
"Me emme ole pahoja sinua kohtaan", sanoi hän hiljaa.
Irmild seisoi ääneti ja katsoi häneen, ja veri pakeni hitaasti hänen
poskiltaan. Tuntui kuin nuo syvät, lempeät silmät sammuttaisivat
tuskan. Hän tarttui hänen käsivarteensa; hän tunsi itsensä jälleen
varmaksi, ja kaikkien lihasten äkkinäinen muutos antoi hänen
kasvoillensa pienen lapsen ilmeen.
Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta hieno kalpeansininen suu vavahteli
ainoastaan, väri pakeni hänen kasvoiltaan, ja hän vaipui tainnoksiin.
Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, makasi hän sängyssä. Hän katseli
tuskallisesti ympärilleen hakien Gunvoria, joka istui hänen vieressään.
"Anna minun olla luonasi!" rukoili hän ja purskahti itkuun.
Vähän myöhemmin he soutivat takaisin.
* * * * *
Kahdeksan päivän perästä oli Herössä häät. Mutta merkillistä oli, ettei
tohtori Torgersen nainut Gunvor Torintytärtä, vaan Irmild Myrlandin,
merenlumoojattaren.
Nyt oli luonnollisesti paljon juteltavaa -- oli hyvin merkillistä, että
oltiin oltu Herössä niin hyviä Irmildiä kohtaan ja saatu hänet niin
paljon ihmistymään, että hänestä saattoi tulla toisten hienojen rouvien
kaltainen -- mutta mahdotonta oli käsittää, että Herön Gunvor oli
antanut hänelle oman tohtorinsa, joka oli niin siivo mies ja todella
niin hyvä kuin mies suinkin saattoi olla.
Kukaan ei ymmärtänyt sitä, sillä heidän välilleen ei ollut tullut
mitään epäystävyyttä, vaan Gunvor oli itse hommannut heille kaikki ja
tehnyt sen parhaalla tavalla. Eivätkä he liioin muuttaisi pois Heröstä;
he asuisivat Kirkkoniemellä, kunnes tohtorin talo laajennettaisiin.
Hienoissa piireissä puhuttiin kauan näistä asioista, kunnes saatiin
juttuja ajateltaviksi.
Jeanette-rouva aikoi sanatoriin Jämtlantiin ja Teodor tahtoi, että hän
kävisi Trondhjemista hankkimassa muutamia uusia hameita. Kamariherratar
oli ankarasti toimessa omissa asioissaan -- sillä pitäisihän kerran
päästä johonkin tulokseen.
Hän oli tehnyt muutaman päivän matkan saaristoon voudin perheen ja
tuomarin seurassa, ja viimeksimainittu oli ollut niin hupainen koko
käytöksessään, että yksin vanha voutikin ihastui häneen. Tultuaan
matkalta takaisin hän näytti kaikista ihmisistä niin nuorentuneelta. Ja
hän hymyili heille ja laski leikkiä: "Se tulee ulkonaolosta valoisina
suviöinä!"
Kamariherratar ymmärsi vallan hyvin, miten tohtori Torgersenin naimisen
laita oli. Ja hän salli sen kernaasti Gunvorille ja toivoi sydämestään,
että se olisi koskenut häneen syvemmin kuin miltä näytti. Sillä todella
saattoi suuttua Herön perheeseen, joka aina näytti siltä kuin ei
mitään olisi tapahtunut. Elina-rouva näytti miltei käsittävän asian
onnelliseksi perhetapahtumaksi.
Syksympänä alkoi juttuaminen jälleen.
Sillä lokakuussa sai nuori rouva Torgersen pojan useimpien ihmisten
suureksi hämmästykseksi.
Juoruttiin, ja siihen oli syytä. Ajateltiin, että pienokainen oli
vasituisesti lahjoitettu sesongin puheenaineeksi.
Tölleissä saatiin aina ensiksi sellaiset asiat valmiiksi. Ensiksikin
oli siellä enemmän tehtävää ja toiseksi ei yleensä kellään ollut niin
suuria taipumuksia tulla siveellisesti liikutetuiksi kuin paremmissa
taloissa.
Mutta paremmissakin taloissa valmistuttiin. Oli niin paljon muuta
turmelusta, jota ei voitu katsoa sormien läpi, ja olihan sitäpaitsi
olemassa kalastus ja sillin hinta ja politiikka ja uskonnolliset
kysymykset.
Ja Svein Torgersen oli yhtä suosittu kuin ennen. Oli muuten hyvin
vaikeata päivitellä Torgersenia, sillä hän ei koskaan huomannut sitä.
Ei edes kaikkein siveellisimpiä naisia se hyödyttänyt.
Hänellä oli oma tapansa riisua heiltä aseet. Hänellä oli niin kauniit
siniset silmät, ja hän käytti niitä niin uljaasti, ikäänkuin hän
säntilleen tuntisi tuon erinomaisen siveellisyyden ja tietäisi sen
arvon. Useimmat eivät tunteneet itseään niin varmoiksi, että olisivat
rohjenneet astua esiin. Ja edelleen oli aivan mahdotonta suuttua
häneen. Hänen olemuksessaan oli niin suloinen välinpitämättömyys, niin
vastustamaton säveys, että se oli aivan mahdotonta.
Hän näytti siltä kuin ei mitään olisi tapahtunut -- mutta aivan sama
hän ei kuitenkaan ollut -- hän ei enää ollut niin hilpeä, häneen oli
tullut jotakin hillittyä. Ja toisinaan hän saattoi olla hiukan äreä.
Mutta enin ihmeteltiin Irmildissä tapahtunutta muutosta. Monet eivät
enää tunteneet häntä menneiltä vuosilta.
Hän oli tullut täyteläisemmäksi, koko hänen ulkonäkönsä oli tullut
toisenlaiseksi, eivät edes kasvojen piirteet enää olleet samat. Ennen
niin liikkuva suu oli liikkumaton, ikäänkuin ei sillä enää olisi mitään
tehtävää, nenä oli kadottanut lapsekkaan muotonsa, tullut teräväksi, ja
vavahtelevat sieraimet olivat saaneet rauhan. Silmiin oli tullut aivan
uusi ilme. Ne olivat hieman uneliaat, mutta sanomattoman tyytyväiset.
Ne säteilivät lempeää mielihyvää.
Vieraisilla ollessaan hän istui rouvien joukossa ja neuloi
pitkäveteisesti ja hitaasti pitkillä, pehmeillä sormillaan.
Nyt tiedettiin aina hänen olinpaikkansa, sillä hän jäi kernaasti
istumaan paikoilleen. Näytti siltä kuin hän istuisi ja lepäisi jonkin
jälkeen.
Tahtoen tai tahtomattansa täytyi tunnustaa, että hänestä oli tullut
oikein herttainen ja kodikas pikku rouva. Tohtori Torgersen saattoi
olla onnellinen saatuaan hänet.
Niin ainakin rovasti sanoi.
* * * * *
Syksy läheni päivä päivältä. Maalta päin tuli isoja lintuparvia ja
kiiti merelle. Aurinko laski varhemmin päivä päivältä; se oli hyvin
kalpea, niin kauan kuin se oli ylhäällä ja paistoi, mutta veripunainen
vaipuessaan mereen.
Sää oli kauan aikaa ollut tavattoman kaunis, mutta eräänä iltana tuli
lounastuuli kenenkään odottamatta ja muuan kuunari törmäsi karille
Utskärin luona lähellä Herötä. Se oli ajanut vedenalaiselle särkälle ja
heti sen jälkeen uponnut. Miehistö oli kyllä pelastunut maihin, mutta
oli nyt aivan avuttomana parissa pienessä kalastajamökissä. Heröstä oli
lähetetty vaatteita ja ruokaa, ja tohtori Torgersen oli käynyt siellä
muutamia kertoja.
Eräänä päivänä tuli erään kalastajan mukana tieto, että asiat olivat
huonosti ja että tohtorin piti tulla heti; heillä ei ollut ruokaa
eikä rohtoja, ja Per Utskär ei voinut tulla heidän kanssaan kauemmin
toimeen, sillä he alkoivat käydä velhomaisiksi.
239
Tohtori Torgersen ei ollut kotona. Irmild lähetti sanan Heröön -- ja
tuossa tuokiossa joutui Gunvorin vene lähtökuntoon. Se keinui valkaman
luona sillä aikaa kuin Anders Halskar kantoi siihen ruokavaroja ja
vaatteita. Hän katseli merelle päin, vanutteli mälliänsä ja syljeksi.
-- Lampaat kulkevat rannalla tänään ja syövät liekoja, ne odottavat
lunta. -- Hän sylkäisi jälleen ja pisti kädet taskuun. -- "Lännestä
kuuluu aaltojen kuohuntaa, se ei tiedä hyvää!"
Hesekiel seisoi laiturin reunalla. Hän ei vastannut; hän näytti
suuttuneelta. Hän oli tarjoutunut lähtemään, mutta Gunvor ei ollut
tahtonut.
He eivät kuitenkaan päässeet Utskäriin vielä, sillä virta kulki taas
ulospäin ja sitä kestäisi muutamia tunteja. Tavattaisiin Anders
Lehtoniemen luona.
Gunvor oli mennyt maitse. Hänen oli määrä mennä mökkeihin katsomaan
sairaita.
Kun hän tuli sieltä ulos ja ehti niemelle, ei vene vielä ollut tullut.
Hän katsoi kelloansa. Kestäisi vielä tunnin, ennenkuin se pääsisi
virran läpi.
Alkoi, hämärtää. Hän alkoi kävellä tietä myöten, mutta tunsi olevansa
väsynyt ja istahti kivelle. Vastapäätä oli tuomarin talo. Hän näki,
miten konttoriin ja arkihuoneeseen sytytettiin valo.
Hän nousi ja läheni. Hän näki Falckin seisovan sisällä selkä kamiinia
vasten ja puistelevan itseään, ikäänkuin häntä paleltaisi, vaikka ilma
oli tänä iltana lauhkea, miltei painostava, niinkuin rajusään edellä.
Hänellä ei näyttänyt olevan hyvä olla.
Tehden nopean päätöksen meni Gunvor pihalle ja portaita ylös. Ovi ei
ollut suljettu. Hän kulki edelleen aina huoneen ovelle asti, koputti ja
astui sisään.
Falck vetäytyi takaperin, ja väri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän katsoi
vaieten Gunvoriin.
Musta saali ympäröi hänen päätänsä, ja pehmeä, paksu tukka riippui
hiukan otsalla. Silmiä ympäröi tummat varjot, jotka tekivät kasvojen
lämpimän kalpeuden silmäänpistävämmäksi.
"Hyvää iltaa", sanoi hän hillitysti.
Falck tuli ja otti hänen kätensä. -- "Tekö se olette!" sanoi hän
hellästi.
"Olen", kuiskasi Gunvor ja meni avatun, leimuavan kamiinin ääreen.
Hän seisoi lämmitellen itseään.
"Minuakin paleltaa!" sanoi hän hymyillen ja sulki silmänsä hetkeksi.
Oli niin suloista seistä tässä ja kuvitella, että hän oli se vihdoinkin
kotiutunut, jota ei enää milloinkaan paleltaisi, joka ei kärsisi nälkää
eikä janoa!
"Sallikaa minun riisua päällysvaatteenne Ei näytä niin vieraalta
silloin... minulle tulee niin hyvä täällä sisällä... niinkuin tulee
olla! Kun istutte näin ilman päällysvaatteita, on kuin ette menisikään
enää!"
Hän toi tuolin hänelle. Gunvor istuutui, ja hän istahti vastapäätä.
Gunvor kumartui hiukan häntä kohti. Hänen silmänsä loistivat
hiljaisesti hehkuen.
"Täällä on niin herttaista!" sanoi hän hiljaa. Hän kumartui alas,
käänsi turpeen palasia ja siirsihen hiukan taemmaksi, mihin valo
lankesi himmeämmin.
"Miten täällä on suloista!" kuiskasi hän jälleen puoleksi hymyillen. --
"Kuinka hyvä oli tulla tänne ja nähdä sinut!"...
Hän katsoi häneen silmänräpäyksellisen ihastuksen valtaamana, ikäänkuin
ei hallitsisi itseänsä.
"Kiitos, että olet täällä!... että olet olemassa... ja että tulit
tänne..."
Gunvor istui ja kuiskasi sen hymyillen, puoleksi hajamielisenä. Sitten
vaipui hän ajatuksiinsa.
Falckin silmät säteilivät, mutta hän ei tahtonut häiritä häntä.
Gunvor istui käsi poskella, kumarruksissa kuin ruumiillisesti
väsyneenä. Kun hän jälleen katsahti ylös, oli hänen katseessaan
uneksiva riemu.
"Minusta täällä on niin korkeaa ja valoisaa!... täällä on kuin
kirkossa!"
Falckin silmiin tuli kyyneleet. Että Gunvor ensi kerran oli sinutellut
häntä -- se hänen mielestään teki hänet niin terveeksi ja rohkeaksi;
hän tunsi itsensä ikäänkuin halvatuksi, joka nyt saattoi nousta ja
kävellä. Tämän jälkeen voisi kaikki olla mahdollista.
Gunvor oli ristinyt kätensä ja istui katsellen suoraan eteensä.
"Täällä on kuin kirkossa... temppelissä, mihin ei kukaan ole astunut
jalallansa!... mutta minä olen riisunut kenkäni ja hiipinyt sisään...
minua ne ovat odottaneet!"
Falck tahtoi mennä hänen luokseen, mutta ei rohjennut nousta. Häntä oli
kohdannut lumous, jota hän ei voinut karkoittaa.
Gunvor hymyili häntä kohti.
"Täällä on niin korkeaa ja hiljaista... vain sinä saatoit rakentaa niin
korkeaa minun ympärilleni... sanon sinulle, miten oli, kun sinä tulit:
oli kuin kirkossa, kun luetaan messua!... ja valkeat siivet havisevat!
ja ne laulavat: pyhä, pyhä!"
Gunvorin silmät loistivat häntä kohti -- se sitoi hänet, se painoi
häntä alas. Se oli sielu, joka pilkisti esiin, säteillen kuin tuli,
suureen päivään asti. --
Falck kohottausi tahdon ponnistuksella.
"Gunvor!" sanoi hän vapisten sekä ilosta että tuskasta. -- "Onko totta,
että sinä olet täällä? Oletko sairas, vai olenko minä?"
Gunvor hämmästyi suuresti ja oikaisihen.
"En!" sanoi hän pakotetusti hymyillen. -- "Minä se olen! Luulin, että
täällä oli kesä -- mutta onkin talvi ja pimeä!"
Hänen äänensä oli käynyt surulliseksi. Hän nousi ja käveli poikki
lattian. Konttorin ovi oli auki.
Falck nousi äkkiä ja tarttui hänen käteensä estääksensä häntä, mutta
hän seisoi jo kynnyksellä.
"Tahdotko sinne?" kysyi hän epävarmana.
"Kyllä!" kuiskasi hän; ja hänen äänessään oli jotakin sammunutta.
Hänen kätensä lepäsi elottomana Falckin kädessä; hänen sydämensä
täytti jääkylmä tuska. Pöydällä hänen edessään oli pieni hopeinen
tarjotin kristallilaseineen ja puoleksityhjennetty pullo. Hän katseli
ympärilleen. Kirjakaapin ovi oli auki; kirjojen takaa näkyi muutamia
pulloja.
Gunvorin kasvot sävähtivät veripunaisiksi. Hän kääntyi äkkiä Falckia
kohti -- nyt vasta hän ymmärsi, että tämä oli juonut.
Hän meni nopeasti ja tarttui raskaaseen, hienoksihiottuun
baccarat-lasiin. Ison lampun valossa kimalteli viini. Hän meni avatun
ikkunan ääreen ja heitti lasin ulos. Sitten hän sulki ikkunan ja laski
verhon alas.
"Sitä minä vain tahdoin", sanoi hän tapaillen, "tahdoin nähdä, tokko
sinä... nähdä, miten sinä -- --"
Falck oli silmänräpäyksen seisonut kuin kivettyneenä. Sitten valtasi
hänet ilo Gunvorin teon johdosta. Ja innoissaan hän otti pullon ja
tarjottimen... miksei heittää pois kaikki tyynni!
Mutta hän pysähtyi ja pani ne jälleen takaisin. Hän tuki itseänsä
pöytää vasten ja pani käden silmäinsä eteen. Hänen täytyi miettiä
ensin: tämä salamoiva kiukku, tämä jalon sydämen kiihkoisa sääli?...
Hänen eteensä avautui tulevaisuudentoiveita, joista hän ei voinut
selvitä. Oli välttämätöntä pelastua tästä. Hän ei tietysti ollut
mikään houkkio, hän tunsi hyvin oman luontonsa nousemisineen ja
lankeemisineen. Hänestä muuten oli jok'ainoassa olennossa oman
vastaisen turmionsa syy, ja hänhän oli jo anastanut määrätyn
valta-aseman. Kosto seuraisi, jos hän unohtaisi sen. -- --
Mitä voisi tehdä sille asialle? Parasta oli pelastaa itsensä... saada
toinen väritys tapaukseen, saada se näyttämään iltatunnelmalta,
pieneltä tunteellisuuden kohtaukselta.
"Oh, se ei maksa vaivaa! Ei maksa vaivaa, tarkoitan, tulla juuri
siksi, miksi on aiottu. Katso, äitini tahtoi minusta Johannesta, joka
oli puettu kamelinkarvoihin... minun ei muka pitäisi koskaan maistaa
viiniä!... Mutta, kuten sanottu, on hyvin vaikeaa tulla siksi, miksi on
aiottu."
Hän koetti panna ylen määrin leikkisän sävyn ääneensä -- se oli hänen
yleiskeinonsa.
Gunvor ei ajatellut hänen sanojansa. Hän oli palannut huoneeseen ja
kamiinin ääreen. Siinä hän seisoi ja lämmittelihen ikäänkuin häntä
paleltaisi.
Nyt hän kääntyi Falckiin päin. Hänen ilmeensä oli jälleen lempeä,
kasvonsa aivan kalpeat ja hänen ääneensä tuli surumielinen hellyys.
"Minä tahdoin sanoa, että on pahoin, etten ole toisenlainen. Muita
ihmisiä voin auttaa, mutta en sinua ja itseäni... Sinun täytyy antaa
anteeksi, että olen tullut sellaiseksi... minä olen pahin sinua ja
itseäni kohtaan."
Hän katsoi Falckiin katseessaan tyyni lempeys.
"Jonkun pitäisi tulla tänne... jonkun, jolla on pehmoiset kädet!...
Niitä ei minulla ole; minä tekisin sinulle niin pahaa -- kukaan ei saa
tulla tekemään sinulle pahaa!"...
Tuskan piirre kuvastui Falckin kasvoilla.
Oli mahdoton ottaa asia tältä kannalta! Miksi juuri hän musertaisi
hänen sydämensä? Sitä hän ei tahtonut. Oli aivan välttämätöntä ottaa
asia leikillisesti.
"Minä sanon", uudisti hän itsepintaisesti, "että on vaikeaa tulla
juuri siksi, joksi tahdotaan pakottaa!... Minähän olin määrätty
Johannekseksi, mutta tahdon sanoa teille suoraan, että se on mahdotonta
meidän ilmanalassamme!... Teidän täytyy muistaa, että jääaikakautta
kestää vielä; niin kauan kuin emme saa takaisin sitä lämpöä, mikä
täällä oli kerran, ei käy laatuun tulla miksi hyvänsä." -- --
Ja hän jatkoi puhumista tavalliseen tapaansa. Jos hän vain saisi
Gunvorin katsomaan asiaa hiukan leikillisesti, olisivat he pelastetut.
Näytti siltä kuin se onnistuisi. Sillä Gunvor naurahti äkkiä.
"Niin, tarvitaan kenties voimakkaita keinoja, jotta nykyajan ihminen
kokoaisi voimansa... tuliperäistä mullistusta? Mitä te uskotte?"
Falck oli aivan hyvillänsä -- "niin, kuka tietää? Täytyy tulla
käännetyksi nurin ja oikein, ylös ja alas suin, perinpohjaisesti, se on
myöskin totta -- --"
Ja Gunvor nauroi myöskin; hän katsoi Falckiin ja mittasi häntä
silmillänsä.
"Niin, varmaan tarvitaan jotakin hirveätä, jotta -- --"
Hän vaikeni. Ääni oli jälleen tullut epäselväksi ja petti hänet nyt.
Pitkäveteinen, kumea ääni hiipi sisään. Se oli aaltojen; meri oli
ruvennut voimakkaammin raivoamaan.
Molemmat kuuntelivat.
"Se on talvi!" sanoi Gunvor äkkinäisellä kauhistuksella. -- "Nyt se on
tullut."
Hän kohotti molemmat kätensä ja painoi ne otsaansa vasten.
Falck jatkoi äskeiseen tapaansa. -- "Mitä se Teihin vaikuttaa? Te
ette ole nykyajan ihminen. Te olette kuin kaukaiset tulevaisuuden
ihmiset, jotka aina tulevat olemaan ylimpänä... ja talvi! se on
minusta erinomainen nykyajan ihmisille. Se on niin ystävällisen
anteeksiantavainen eikä milloinkaan ajattele, kun me puhumme sivu suun
ja niin -- --"
Gunvor katsoi häneen, ja hän vaikeni äkkiä.
"Mutta minä sanon Teille jotakin", aloitti hän jälleen toisella
äänensävyllä, "luonnollisesti olemme heikkoja, ja minussa ei ole mitään
tekemistä... mutta jos Teissä on jokin vika, on se se, että olette
liian voimakas; sekään ei ole hyvä."
Gunvorin silmiin tuli ilme, joka kuoletti hymyn hänen suunsa ympäriltä
-- raju, mykkä suru. Hän seisoi ja tuki itseänsä tuoliansa vasten;
hänen äänensä värähteli, ja hän kalpeni sen mukaan kuin hän puhui.
"Se se on vikana, että minä en ole voimakas... onnen saavuttamiseen
tarvitaan voimaa, eikä sitä sillä ole, joka on kärsinyt paljon. On niin
harvoja ihmisiä, jotka voivat tulla onnellisiksi... he ovat kärsineet
liian paljon!"
Gunvor katsoi vakavasti häneen: -- "Tiedän kyllä, että sinä pelkäät
minua! sinä tahdot oikeuden olla huomenna toinen ja sitoutumatta
mihinkään, mitä olet sanonut tänään. Ja sinä pelkäät itseäsi!... enkä
minä voi pelastaa sinua itseltäsi."
"Sinä sanot, että minä jäähdytän", jatkoi hän hiljaa -- "tiedän sen!...
Sellaiseksi minä tulin, kun minä olin pieni ja minun täytyi purra
hammasta ja pysytellä pystyssä, -- niin tapahtui silloin!" -- -- --
"Mutta olkaa tyyni älkääkä välittäkö mitään kaikesta tästä!... en
tahdo, että kärsitte. Jos tulisi joku pehmein käsin... joku, joka voisi
kaikki, mitä minä en voi." -- -- --
Gunvor meni askelen lähemmäksi. "Te katsotte niin hämmästyneenä
minuun. Te ette pidä siitä, että minä otan asian niin kovasti. Te ette
pidä siitä, että minä en voi laskea leikkiä ja nauraa ja ottaa asiaa
järkevästi."
Falck koetti sanoa jotakin oikein järkevää.
"Niin, jos vain tahtoo olla järkevä, kuten sanotte, eikö mahdoton
silloin mahtaisi tapahtua?"
Gunvor ymmärsi hänet ja katsoi häneen silmänräpäyksen. Sitten hän
hymyili kohauttaen halveksivasti olkapäitään.
"Eikö ole mukavaa?... Minä tahdon aurinkoa taivaalle, ja Te tarjoatte
minulle pientä kuparikolikkoa sen asemesta!"
Hän kulki muutaman askelen lattialla; hän näytti hirveän väsyneeltä.
Hän pysähtyi taas. "Mutta emmekö iloitsisi siitä, että sitten kerran
tulee enemmän aurinkoa? Aurinko se tekee ihmiset voimakkaiksi."
Falck kulki häntä kohden. Häntä helpotti, kun Gunvor johti keskustelun
yleisemmälle tolalle.
"Niin, mutta vakavasti puhuen, tulleekohan se lämmin auringonpaiste
milloinkaan, joka tekee ihmiset niin vahvoiksi?"
Gunvorin silmät leimahtivat. -- "Se tulee! Ja iloitkaamme siitä, että
kerran on oleva ihmisiä, jotka kasvavat vahvoiksi sen vuoksi, että
päivä on valoisa eikä ole mitään pelkoa viemässä heiltä voimaa!" -- --
"Mutta kun ihmiset tulevat niin vahvoiksi, luuletteko Te, että he
silloin voivat ottaa taivaan auringon, kuten lausuitte, ja uskaltavat
vaatia toisiltaan -- --"
Gunvor taivutti hitaasti päätänsä. -- "He tulevat riittämään
toisillensa, kun ovat oppineet varomaan ennen kaikkea sydäntänsä."
Hän istahti tuolille, johon oli nojautunut, ja kiikutti ruumistaan
edestakaisin. --
Falckin mielestä hän valitti ja hän meni hänen luoksensa huolestuneena.
Mutta hän ei vastannut mitään hänen kysymykseensä.
Hän laskeutui polvillensa hänen viereensä: -- "Gunvor, sinun pitää
vastata, oletko sairas?"
Gunvor nosti päätänsä ja hymyili. -- "Niin -- nyt olen minä mennyttä
kalua!" -- Hän sanoi sen hitaasti, kuin olisi hakenut sanoja.
Tuulenpuuska ravisti samassa taloa, ja hän kavahti pystyyn.
"Tuuli tulee noutamaan minua, kuulen minä. Tuolla ulkona on hyvä; aina
pienestä pitäen oli minun paras olla ulkona."
Hän tarttui käsin päähänsä. Hän oli unohtanut jotakin.
Nyt hän muisti sen, riensi noutamaan päällysvaatteensa ja huudahti
valittaen ja hätäillen: -- "Vene!... Nuo ihmiset, jotka näkevät nälkää
ja kuolevat!... Ja minä saatoin unohtaa heidät! Kuuletko, ne odottavat
-- nyt minä tulen. Täällä en enää ole; teen sinulle vain pahaa, teen
sinulle hyvää, kun menen."
Gunvor tarttui hänen käteensä, kallistui häntä vastaan ja laski
hiljaisella sydämellisyydellä poskensa hänen poskeansa vasten.
Sitten hän työnsi hänet lempeästi luotaan ja riensi ulos.
Falck seisoi tuokion, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.
Sitten hän juoksi hänen jälkeensä.
"Sinä et saa mennä!" huudahti hän. -- "Luulen, että tulee rajuilma."
Mutta Gunvor oli poissa, eikä hän nähnyt venettä rannalla.
Hän meni jälleen sisään. Eihän Gunvor ollut lähtenyt merelle!
Hän kulki edestakaisin ja odotteli. Hän uskoi varmasti, että Gunvor
tulisi takaisin. -- -- --
Kului tunti. Hän seisahtui. Ei tullut hän takaisin! Hän oli houkkio!...
Kävellä tässä ja odotella!... Hänen olisi pitänyt heti mennä hänen
jälkeensä ja pakottaa hänet tulemaan sisään ja ottamaan hänet niin
viheliäisenä, kuin hän oli, pakottaa hänet uskomaan, että kaikki, mitä
hän tahtoi hänelle luvata, tapahtuisi. --