Oli se aika vuodesta, jolloin vilja on saatu leikatuksi ja ensimäiset
täyteen ahdetut riihet hyvänmielisen näköisinä lepäävät kellertävien
sänkivainioiden keskellä ja purnuttavat kuulakkaa syyskuun taivasta
kohti hallavia savupilviä. Elonkorjuun ponnistuksista väsähtänyt, mutta
tyytyväinen ja pyhäpukuinen kansa alkoi jo kokoontua kirkon luo, jonka
tornista kajahtivat ensimäiset: pim! pom!
Rovasti istui vielä kamarissaan ja merkitsi kirkonkirjoista päivän
kuulutuksia. Syrjästä katsoen muistutti hänen ulkomuotonsa suuresti
Kaarle yhdeksättä: korkean otsan alta tuimasti alas laskeva kyömynenä,
voimakas alaleuka ja isällistä kiivautta välkehtivät teräsharmaat
silmät. Toistakymmentä vuotta oli hän jo ollut seurakuntalaistensa
esimies ja isällinen vaikka kiivaskin holhooja niin hengellisissä kuin
maallisissakin asioissa. Mutta niinpä olikin hän sekä köyhien että
rikkaiden yksimielisessä suosiossa.
Kun hän juuri lopetti kuulutusten merkinnän ja oli aikeissa painaa
kirkonkirjan kiinni, kuului tampuurista varovaisia askeleita. Heti sen
jälkeen ilmestyi ovensuuhun keski-ikäinen mies, joka oli kuin
kuusentyvestä veistetty: lyhyt, tukeva ja visainen. Vahvoja leukapieliä
ja korvallisia ympäröi tuuhea, sykerä ja punertava parta, joka juuri
parahiksi jätti tilaa kesakoisille ja päivän paahdannasta ruskottaville
poskipäille sekä pienille ja harmaille silmille.
Hän oli pappilan isäntärenki, Heikki, joka oli kymmenisen vuotta
työnjohtajana astellut rovastin renki- ja päiväläisjoukon etupäässä.
Samoinkuin seurakunnan kanttori, vahvaääninen ja tukeva oman pitäjän
mies oli seurakunnallisissa asioissa rovastin oikea käsi, samoin oli
harvasanainen ja hidasliikkeinen Heikki-renki hänen oikea kätensä
pappilan maiden viljelemisessä. Ja samoinkuin rovasti oli
seurakuntaansa kiintynyt ja seurakunta rovastiinsa, samoin nämä kaksi
miestä pitivät toisistaan, vaikka tuo kiintymys usein saattoikin saada
varsin pohjalaisen ilmaisumuodon: suorasukaisen ja töykeän.
-- Hyvää huomenta! -- lausui Heikki hiukan arkaillen, mikä
viimemainittu ei lainkaan kuulunut hänen tavallisiin tapoihinsa, sekä
jäi lakki kourassa ovenpieleen seisomaan.
Rovasti ei vastannut mitään. Mutta siitä tuimasta tavasta, millä hän
ryhtyi uudelleen kirkonkirjan lehtiä kääntelemään, arvasi Heikki
rovastin kyllä huomanneen hänet, vaikkei tahtonut olla häntä
näkevinään. Hän jäi paikalleen seisomaan.
Kun oli hetken kestänyt pelottavaa äänettömyyttä, siirrähti rovasti
ulommas pöydästä, jolloin tuoli uhkaavasti rymähti. Valtava kirkonkirja
lensi jymähtäen kiinni ja jonkunlaisten epämääräisten ähkäysten
seuraamana kuului rovastin suusta kuin vastauksena Heikin äskeiseen
tervehdykseen:
-- Häh? Mitä sinä siinä seisot?
-- Tuota ... ajattelin tässä...
-- Elä puhukaan! -- keskeytti hänet rovasti vihaisesti. -- Kyllä minä
tiedän sinun asiasi. Viinamato sinussa taas päätään kohottaa! Vai
Pirttirannalle siinä taas mielesi palaa, viinan humussa sinne rypemään!
-- Enhän minä häneen nyt viinan takia, muuten vain ajattelin pistäytyä
kylässä, jos tässä saisi parin päivän loman, -- lausui Heikki
tavallista sukkelammin, sillä rovastin kiivaat sanat olivat panneet
hänen hitaan verensä vilkkaampaan käyntiin.
-- Ole hiljaa kun minä puhun! -- keskeytti rovasti entistä tuimemmin.
-- Kyllä se on jo niin monena syksynä nähty, kuinka ne sinun
kyläretkesi päättyvät. Luulisi sinun vanhan miehen ottaneen jo
opiksesi! Lomaa kyllä saat levähtääksesi, mutta tiedä pysyä kauniisti
kotona. Kuuletko, kotona! Ja jos se viinamato ei sinulle anna rauhaa,
niin ota ja tutki tuota! Heh!
Rovasti työnsi Heikin kouraan mustakantisen "Englannin ja ulkomaan
bibliaseuran" kustantaman Uuden Testamentin, joita oli iso joukko
hyllyllä lahjoiksi rippikoululapsille.
Heikki käänteli neuvotonna kirjaa ja yritti sanomaan vielä jotakin,
mutta rovastin uhkaava muoto pidätti hänet. Ja niin hän lähti hitaasti
ja allapäin ulos.
Kun rovastille hetkisen kuluttua ilmotettiin, että hevonen odottaa
porrasten edessä, astui hän hyvin äkeänä ulos. Siinä olivat valmiina
nelipyöräiset rillat, edessä ympäri pitäjän tunnettu Hippo, jolla
rovasti vuosien mennen oli sunnuntaiaamuisin papinkellon soidessa ja
Heikin tukevasti ajurinpenkillä istuessa tottunut kirkkoon ajamaan. Ja
yhtä tottuneita olivat pitäjäläisetkin näkemään tuon kolmikon joka
sunnuntaiaamu pujahtavan ulos pappilan puistikosta, tasaista ravia
ajaen liukuvan pitkin talojen ja peltojen välitse mutkittelevaa
pappilan kujaa ja pysähtyvän kirkkotarhan portille. Niin että
seurakuntalaisten mielikuvituksessa kuuluivat Heikki ja Hippokin
jonkinlaisina alempina tekijöinä säännölliseen jumalanpalveluksen
menoon.
Mutta rillojen vieressä suitsia pidellen seisoikin nyt Heikin jälkeen
vanhin rengeistä, Siipola.
-- Mitä sinä siinä teet? -- vastasi rovasti Siipolan tervehdykseen.
-- Heikki pyysi sijaisekseen. Sanoi rovastin antaneen hänelle lomaa.
-- Mikä sinä olet Hipolla ajamaan! Äh, miten tässä nyt kirkkoon
päästään. Ja onko se Hippo oikein kengässäkään?
-- Kyllä kai sen pitäisi olla, -- ja Siipola nosteli vuorotellen Hipon
kaikki neljä kaviota rovastin nähtäviksi.
Kun rovasti oli vielä silmännyt, olivatko valjaat kunnossa ja harja
länkien alta pois, istui hän vaunuihin ja löytämättä enää mitään
muistutuksen syytä tökäsi lyhyesti:
-- No aja sitte!
Kellotapulista, joka hyvin asutun lakeuden keskellä kohosi
suorasärmäisenä ja korkeana, pidettiin tarkoin silmällä pappilan
pihalla tapahtuvia lähtövalmistuksia. Soittajat olivat jo valmiiksi
sylkeneet kämmeniinsä, tarttuneet äänetönnä odottavien kellojen
siimoihin ja tukeneet jalkansa juureviin asennoihin. Pappilan puoleisen
luukun ääressä tähystivät toiset ja hetken tultua ilmottivat:
-- Nyt ne lähtivät!
Silloin riipasi ison kellon siimaa pitelevä soittaja olkainsa takaa.
Tapuli heilahti ja narahteli, kello liikkui ensin äänetönnä kuin
voimiaan tunnustellen ja päästi sitten kidastaan mahtavan: pom, pam!
mikä kirkkotarhaan, maantielle ja kujasille kokoontuneelle kirkkoväelle
ilmotti, että rovasti lähestyy Heikin ohjaaman Hipon vetämissä
niloissaan. Ja kaikki kääntyivät katsomaan tielle samantapaisin tuntein
kuin pikku valtion kansa vastaanottaessaan rakastamaansa hallitsijaa.
-- Mutta eipä siellä Heikki olekaan ohjaksissa, -- lausui joku luukun
luona tähystävistä.
-- Siipola näkyy olevan, -- tiesi toinen.
-- On tainnut Heikki taas ottaa tavallisen riihilomansa.
Samansuuntaisia huomioita tehtiin ja arveluita lausuttiin alhaalla
kirkkoväenkin joukossa. Ja kaikki hymähtivät ymmärtävästi arvelulle,
että Heikki on ottanut "loman".
Muutoin näki jo Hipon juoksusta ja rovastin asennostakin, että ohjaksia
hoiti toinen mies kuin tavallista. Hipon kaula ei ollut niin sirosti
kaaressa eivätkä jalat liikkuneet niin säännölliseen tahtiin kuin
Heikin ajaessa, vaan oli sen kaikissa liikkeissä jotakin hieman äksyä
ja töksähtelevää. Rovasti taasen ei istunut taapäin kenossa kuten
tavallisesti, vaan äkeästi keppiinsä nojaten ja päiväpaisteessa
välähtelevistä silmälaseista tuntui singahtelevan tuimia salamoita.
Ja kun Jumalanpalvelus alkoi, oli siinäkin kuin jotakin äksyä ja
epäsointuista. Kanttorin ison virsikirjan hakaset tuntuivat auetessaan
tavallista kiinteämmin ääntävän: nip, nap! kuin jostakin äkämystyneinä,
ja jotakin kireää oli itse kanttorinkin muutoin kirkkaassa äänessä, kun
hän virren alotti. Ja nopeammin kuin muulloin kohosi rovasti
saarnatuolin kaksitoista astinta ylös sekä teki saarnassaan tavallista
useampia ja kiivaampia partioretkiä viinan villitystä ja muita
seurakuntaan juurtuneita paheita vastaan.
Rovastin kamarista lähdettyään asteli Heikki allapäin lähellä olevaan
mökkiinsä. Hän laskeusi sänkyyn pitkälleen ja pani lakin silmilleen.
Mutta sillä tavoin lakki silmillä maatessa tuli kuin itsestään mieleen
eilisen illan tapaukset. Hän oli väen kanssa pikku vainiossa
kauranleikkuuta lopettamassa, kun muuan hyvä tuttava Pirttirannalta
kulki ohi ja pysähtyi häntä puhuttelemaan, sanoen lähtiessään: "Tulehan
nyt, Heikki, huomenna siellä meilläkin päin käymään", sekä iskien
kutsunsa päälle merkitsevästi silmää.
Sen jälkeen oli Heikki koko illan tuntenut itsensä kuin kymmentä vuotta
nuoremmaksi, yhtynyt nuoremman väen pellonlopettajaiskujeisiin piikoja
"saareen" häätämällä, sekä sitten saunassa innostuksissaan ottanut niin
huikean kuuman löylyn, että hänen ennestäänkin kuuluisa löylymaineensa
oli siitä nouseva kaksinkertaiseksi.
Hän ähkäsi vaikeasti, nousi vuoteen reunalle istumaan ja otti Uuden
Testamentin käteensä. Hetken sitä selailtuaan myönsi hän kuitenkin
itselleen olevansa heikonlainen kirjamies, nousi ylös ja sanoi
teeskennellyn rauhallisesti:
-- Menenpähän tuonne jokirantaan sanaa katselemaan, koska siellä
päiväkin niin lämpimästi lekottaa.
-- Sinnehän sinä tietysti menet! -- sanoi vaimo, sillä hän arvasi yhtä
hyvin kuin rovastikin mihin Heikin mieli oikeastaan paloi.
Ulkona paistoi päivä täydeltä terää, ikäänkuin tahtoen viime kertoja
hyväillä kasvattamaansa viljaa, joka tuhansina ruiskuhilaina ja
ohrakykäinä viipyi vielä pelloilla. Ikkunat kimmelsivät lähellä ja
kaukana ja ilma oli harvinaisen kuulas. Kaikkialla ympäri lakeuden
näkyi riihistä nousevia savupilviä ja ilmassa tuntui lämpiävän elon
raikas tuoksu. Oli niin hiljaista kuin olisi koko luonto herkistynyt
kuuntelemaan auringonsäteiden karkeloa. Eikä tuota hiljaisuutta
häirinnyt, pikemmin vain täydensi se tasainen veisuun humina, joka
kuului kirkosta.
Rantaan tultuaan istui Heikki nurmikolle ja koetti tirkistellä kirjaan.
Mutta kun hän ei saanut sieltä mitään irti, ähkäsi hän taas raskaasti
ja nousi seisomaan. Haikeamielisesti katsoi hän Pirttirantaa kohti,
jonka talojen katot näkyivät lakean niityn takaa. Ja niin
houkuttelevana mutkitteli sinne pensasten välitse siisti ja kuiva
kinttupolku. Sitten katsahti hän vielä pappilaan päin ja kirkkoa kohti,
työnsi kirjan taskuunsa, painoi lakkinsa syvemmälle ja lähti sielunsa
myöneen miehen päättäväisyydellä astelemaan Pirttirantaa kohti.
* * * * *
Heikkiä ei sinä päivänä kuulunut takaisin, ei vielä maanantaina eikä
tiistainakaan. Keskiviikkona iltapäivällä hänen vasta nähtiin
palailevan kotia kohti, ollen varsin kurjassa kunnossa. Verkainen
pyhätakki oli parista kohti pahoin repeytynyt, toinen hiha melkein
irti, kasvoissa oli mustelmia, verestävät silmät pikkusen raollaan ja
takkuiseksi käyneessä tukassa ja parrassa riippui oljentörkyä. Sitä oli
myöskin kaikkialle vaatteisiin takertunut, josta saattoi päättää hänen
tovereineen hummailleen pääasiallisesti lämpiävien riihten seutuvilla.
Mutta vielä kurjempi oli miespolosen mielentila. Ruumista pakotti
kaikkialta, päätä kolotti ankara kohmelo ja sydäntä painoi hämärä
muisto siitä, että hän siellä viinan humussa oli myynyt rovastin
antaman Uuden Testamentin. Jyskyttävissä aivoissaan liikkuvia
kaikenlaisia syyttäviä mielteitä koetti hän olla huomaamatta hokemalla
puoliääneen: "Näin se routa porsaan kotiin ajaa". Ja niin hän katse
suoraan maahan tähdättynä kulki veltoin ja horjahtelevin askelin
pappilaa kohti ja pääsi vihdoin omaan asuntoonsa.
Siellä värjötteli hän koko iltapäivän, ollen yhtämittaisen pelon
vallassa, että ovelle ilmestyy tuossa tuokiossa rovastin vihasta
paisunut hahmo. Mutta häntä ei näkynyt ja maata pannessaan tunsi Heikki
olonsa entistä raskaammaksi. Eikä häntä ollenkaan lohduttanut ajatus,
että "kunhan tästä ensi sunnuntaihin päästään, niin kaikki on taas
ennallaan", sillä vielä oli edessä rovastin nuhdesaarna, joka kaikesta
päättäen oli tällä kertaa muodostuva entisiä kipenöitsevämmäksi.
Rauhattoman yön nukuttuaan meni Heikki aamulla, koko olemuksessaan
vielä täydellinen kohmelon tuntu, renkitupaan aamiaiselle. Ääneti ja
äkeänä hän söi, vaikka jokainen suupala teki kurkussa ankaraa
vastarintaa. Ja kun sisäkkö kohta aamiaisen jälkeen tuli ilmottamaan,
että rovasti tahtoo antaa työmääräykset, painoi Heikki epätoivolla
lakin päähänsä ja koettaen olla näkemättä toisten renkien salakähmäisiä
silmäniskuja lähti pihan yli rovastin puolelle.
Rovasti ei ollut kamarissaan ja Heikki pysähtyi ovenpieleen. Ykskaks
ilmestyi kuitenkin rovasti sivuovelle ja Heikistä tuntui kuin olisi hän
siihen kohona liikkuen jostakin lennähtänyt. Ja kun hän seivästi
katseensa Heikkiin, tuntui tästä kuin olisi rovasti samalla kasvanut
kaksi kertaa pitemmäksi ja ryhdikkäämmäksi.
-- Äh, sinä ... -- kuului ensinnä kuin maan alta ja sitten ikkunoita
tärisyttävällä voimalla: -- Siipola meillä on isäntärenki! Mitään
puhumatta ja kertaakaan rovastiin vilkaisematta hävisi Heikki
ovenpielestä.
Pirttiin tultuaan pysähtyi hän Siipolan eteen ja ääneti viittasi
päällään rovastin kamaria kohti. Siipola ymmärsi eleen ja lähti
sisälle, mutta Heikki istui ovipenkille ja koetti ladata piippuaan,
mistä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä mieli oli sekaisin ja kädet
vapisivat kovin. Pian palasi Siipola kuitenkin takaisin ja kertoi
naurusuin, että rovasti hänet nähtyään ärjäsi: "Mitä sinä täällä teet,
käske Heikki tänne!" -- No onpas nyt ukolla mutkia, -- sanoi Heikki
kuin itseään rohkaisten, laski tupakkivehkeensä penkille ja lähti
uudelleen isäntänsä luo.
Rovasti käveli tuimasti edestakaisin huoneessaan ja kun Heikki pysähtyi
ovenpieleen, oli hän juuri huoneen perällä ympäri kääntymässä.
Aivankuin Heikkiä näkemättä kulki hän sitten Heikin mielestä kokonaan
lattiasta koholla hänen sivutseen, niin että Heikin ruumista karsi
kylmä viima, ja jatkoi matkaa tampuurin läpi saliin ja sivuhuoneisiin,
joista kuului vihaisia tuolinsiirtelyjä ja pelottava askelten kopina.
Mutta vihuri ei suinkaan mennyt sitä tietään, vaan läheni yhtä äkeänä
toisaalta. Tuossa tuokiossa ilmestyi näet rovasti sivuovelle, johon
pysähtyen hän äskeisellä tavalla seivästi katseensa Heikkiin. Ensin
kuului rovastin suusta jonkunlaisia epämääräisiä ähkäyksiä: äh, häh,
eh! jonka jälkeen sanat:
-- Sinä paatunut kekäle ... eh ... pellolle minä sinut ajan ... äh...
Ja kun rovasti viimein pääsi säännöllisiin sanoihin käsiksi, vuodatti
hän kokonaisen raekuuron Heikin ylitse, joka sen kestäessä kutistui
mielessään yhä pienemmäksi, tuijotti jalkoihinsa ja kutristeli pieniä
silmiään.
Kun rovastin vihanpilvi oli satanut tyhjäksi, vaikeni hän ja alkoi
kävellä pitkin lattiaa. Sitten pysähtyi hän kuin sattumalta perällä
olevan suuren piirongin eteen, avasi lahvun ja koperoitsi jotakin
siellä sisällä. Mutta yhtäkkiä katsahti hän olkansa yli Heikkiä ja
ikäänkuin arvaten tämän mielihyvin seuraavan hänen toimiaan tiuskasi
vihaisesti:
-- Seisot siinä kuin pölkky! Mikset puhu?
Heikki hiukan liikahti ja rykäsi vaisusti, mutta pysyi muuten ääneti.
Rovasti askarteli taas piirongin sisällä, josta alkoi kuulua tasainen:
pui, pui, pui, pui ... mikä Heikin korvissa soi kuin ihanin musiikki.
Vaikka Heikki yhä tuijotti lattiaan, näki hän kuitenkin, kuinka rovasti
kääntyi päin, kädessään iso pikari täynnä rommia, josta ihana tuoksu
levisi ovensuuhun asti ja synnytti Heikin sisällä suloisen kutinan.
Rovasti ei kuitenkaan tarjonnut pikaria suoraan Heikille, vaan asetti
sen toisessa ovenpielessä olevan pesukaapin kannelle.
Sen jälkeen käveli hän pari kertaa lattian yli, pysähtyi sitten
syrjittäin Heikin eteen ja pesukaappia kohti viitaten sanoi koko joukon
lauhemmalla äänellä:
-- Niele tuo kurkkuus! Kai se sinulle hyvää tekee.
Kurkkuaan karauttaen siirtyi Heikki pesukaapin luo, tarttui pikariin
molemmin käsin, ettei vain yhtään pisaraa maahan läikähtäisi, ja
tyhjensi lasin yhdellä siemauksella.
-- Äh-häh, -- pääsi häneltä kuin helpotuksen huokaus ja samalla vilahti
rovastin kasvoilla pikainen hymy.
-- Kiitoksia, -- sanoi Heikki pikaria pois pannessaan ja uskalsi nyt
ensi kerran katsoa mulauttaa rovastia silmiin.
Ja rovastinkin ääni oli nyt kokonaan lauhtunut, kun hän sanoi:
-- Mene ja ole kuin ennenkin!
Hetkistä myöhemmin seisoi rovasti ikkunassa ja tyytyväisesti hymyillen
katsoi, kuinka Heikki taas jalkansa tukevasti maahan polkien ja savuja
tuprutellen asteli renkijoukon etunenässä työmaalle.
Viikon työ ja lauvantai-illan ankara sauna haihduttivat sitten Heikin
ruumiista kaikki viinan ja kohmelon jälet, niin että hän seuraavana
sunnuntaina istui Hipon ohjaksissa yhtä tyynenä ja juurevana kuin
ennenkin. Tyytyväisenä ja sirosti juoksi Hippo, tyytyväisenä istui
rovasti ja tyytyväisenä seurasi kirkkoväki silmillään heidän
lähenemistään. Ja kun jumalanpalvelus alkoi, sanoivat kanttorin
virsikirjan hakaset tyytyväisesti: nip, nap! ja täytenä ja voimakkaana
täytti kanttorin mahtava ääni kirkonholvit. Hippo torkkui rauhallisesti
päiväpaisteessa kirkkoveräjän pielessä, Heikki istui kirkon ovipenkissä
leuka tuettuna päälletysten asetettuihin nyrkkeihin ja kuunteli
hartaudella sanaa, jota hänen oma rovastinsa saarnastuolin korkeudesta
voimallisesti julisti. Ja niin oli seurakunnan elämään palannut taas
entinen, tukevasti lutherilainen meno.
* * * * *
Koko rovastin elinkauden palveli Heikki pappilassa isäntärenkinä. Joka
syksy elonleikkuun jälkeen ja välistä muinakin vuodenaikoina
uudistuivat tosin ylläkerrotunlaiset epäsoinnut, sillä pitemmän aikaa
raskaassa työssä raadettuaan väitti Heikki terveytensä välttämättä
vaativan perusteellista viinakuuria. Mutta aina noiden harharetkien
jälkeen palasi elämä sentään onnellisesti säännölliseen uomaansa.
Ja välttämätön oli Heikki rovastille laajan talouden hoidossa ja mikäli
mahdollista piti hänen aina olla rovastin lähettyvillä. Kun rovasti
vanhemmuuden ei lihavuuden takia uskaltanut yksin mennä uimaan, täytyi
Heikin olla hänellä toverina. Niinpä huusi rovasti aina jokirantaan
mennessään läheisellä pellolla työskentelevälle isäntärengilleen:
-- Heikki, tule minua uittamaan!
Silloin jätti Heikki työaseensa, kiiruhti rantaan ja riisuutui yhdessä
isäntänsä kanssa uimaan. Kun hän sitten kaulaa myöten vedessä
seisoessaan piteli pulikoivaa herraansa ojennetuilla käsivarsillaan,
tapahtui se yhtä tyynesti ja totisesti kuin olisi hän istunut ajurin
penkillä sunnuntaina kirkkoon ajettaessa.
Ja kun kevättalvisin tuli loisia ja mökkiläisiä pappilaan lainaamaan
jyviä kesätyötä vastaan, tuli Heikin suorittaa jyvien mittaus.
Lainanhakijat saivat kuitenkin ensinnä rovastin puolelta kestää ankaran
"suolaamisen".
-- Mistä minulla on teille jyviä antaa. Miksette itse kokoa ja säästä
pahan päivän varalle? Laiskottelette ja kahvina juotte tienestinne. Ja
kun te edes muistaisitte tulla työhön!
-- Kyllä minä varmasti tulen Jaakonpäiväviikoksi niittytyöhön, --
yrittää silloin lainanhakija.
-- Niin te kaikki sanotte, mutta kuinkahan moni teistä on pysynyt
sanassaan.
Sen jälkeen astelee rovasti hetken pitkin lattiaa ja sanoo sitte:
-- Mene ja käske Heikki tänne!
Heikki tulee ja asettuu hajasäärin isäntänsä eteen, joka kysyy:
-- Onko niitä jyvänkahuja siellä enää yhdenkään hinkalon nurkassa?
-- He, he, on kai siellä ainakin parikymmentä tynnyriä rukiita ja saman
verran ohria, -- vastaa Heikki leveästi.
-- Hä, en minä usko! Mutta menehän ja mittaa tuolle Antille kaksi
nelikkoa puoleksi kumpiakin.
Tyytyväisenä ja hyvillä mielin lähtee Antti Heikin perässä aittaan,
mutta rovasti huutaa hänelle vielä jälkeen:
-- Muistakin ilmestyä Jaakonpäiväviikolla niittytyöhön.
* * * * *
Kun rovasti sitten elämänsä ehtoolla kallistui sairasvuoteelle, hoiteli
häntä aluksi yksi ja toinen naisihminen. Mutta lopulta hän tuskastui
heihin kaikkiin ja sanoi:
-- Ei teistä ole minua hoitamaan. Käskekää Heikki tänne!
Ja niin vietti Heikki rovastin viimeiset elinviikot hänen vuoteensa
ääressä, käänteli häntä tarvittaessa, auttoi istualleen tai tarjosi
lääkkeitä sekä muita virvokkeita ja istui väliajat tuolilla vuoteen
jalkopäässä kädet polviin tuettuina ja katsellen sairasta isäntäänsä.
Ja kun sitten rovastin nukahdettua viimeiseen uneensa soitettiin
viikonpäivät ruumiskelloja, kihahti Heikillä samoinkuin monella
seurakuntalaisellakin kellon äänen kuullessa silmiin katkerat vedet. --
Vanhan rovastin seuraajiin ei Heikki ole voinut perehtyä. Ne ovat
järjestelleet raamatunselityksiä ja raittiusseuroja, mutta olleet
laimeasanaisia saarnamiehiä sekä huonoja talonasukkaita, ja niin on
Heikki vieraantunut kokonaan pappilasta. Pitäjällä hän kiertelee
työmiehenä ja muistelee ikätoveriensa kanssa vanhan rovastin aikaa,
joka tänä eripuraisuuden ja velttouden kautena kangastelee heidän
mielessään kultaisena ajanjaksona.
(1909.)