Kuvailkoon, tajuta ken tahtoo oikein,[161]
nyt mitä näin (ja kuvan säilyttäköön
kuin kallio, sill'aikaa kuin ma kerron).
Kuvailkaa tähteä viistoista, eri
tienoita taivaan valaisevaa, ilman
kaikk' kerrostumat sätein säihkyttävää!
Ja vaunut Otavaisen, joill' on tilaa
yöt päivät vierrä meidän taivahalla,
niin ettei katoo ne, jos vehmar kääntyy.
Kuvailkaa vielä sarven suu, jok' alkaa
kärjestä akselin, min ympär' kiertää
ens taivas; vielä, että muodostuneet
nää sielut kahdeks tähtimerkiks oisi,
tapahan Minoon tyttären,[162] kun tunsi
tää jäsenissään kuolon kylmän väreet;
ja että toisen säteet paistoi toiseen
ja että kumpikin ne karkeloivat,
sisemmän ulommaista silmäillessä.
Näin varjon heikon sikermästä sieluin
ja kaksoiskarkelosta saada voitte,
mi kiersi paikkaa, kussa olin minä.
On meille niin se yli ymmärryksen
kuin on Chianan[163] juoksu verrattuna
nopeuteen taivaan kiire-kiertoisimman.
Soi siell' ei laulut Bakkoksen, Apollon,
vaan kaiken Jumal-luonnon Kolminaisuus,
jost' inhimillinen on yksi osa.
Kun kyllin kestänyt ol' laulu, tanssi,
nuo valot pyhät meihin kääntyi, saaden
uudesta askareestaan auvon uuden.
Virkahti noista sopusointuisista
nyt valo, joka mulle kertoi äsken
Jumalan köyhän miehen kumman elon:
»Kun lyhde yksi valmis on ja vilja
sen talteen otettu, jo toista puimaan
mua ajaa armas voima rakkauden.
Sa luulet: rinnassa, min kylkiluusta
tuo luotiin kaunis-poski, jonka himo
niin kallihiksi kävi maailmalle,
ja rinnassa tuoss' iskemässä keihään
mi ennen, myöhemmin niin paljon korvas,
se että vastas kaiken synnin määrää,
niin paljon valkeutta kuin ihmisluonto
voi mahduttaa niiss' asui, antamata
sen voiman, joka kumpaisenkin teki.
Siks sitä oudoksut, mit' yllä sanoin,
kun kerroin, ettei hänen vertaistansa
ois ollut, jonka valo viides kätkee.[164]
Nyt silmäs aukaise mun sanoilleni,[165]
näe väitteeni ja uskos suhtautuvan
niin totuuteen kuin piiriin keskipiste.
On kuolematon sekä kuolevainen
vain heijastusta aattehen min siittää
Herramme rakkaus; näät valo tämä
elävä, joka lähtehestään virtaa--
ei Hänest' erillään, ei Rakkaudesta,
mi heidän kerallansa kolminaistuu--
hyvyydessänsä säteens' yhdistävi
yhdeksään taivaaseen, kuin heijastimeen,
yhdeksi itse ijäisesti jääden.
Sielt' alimpiin se asioihin virtaa
niin heikenneenä porras portahalta,
ett' tuokioittain vain se vaikuttavi.
Tarkoitan hetki-vaikutteilla näillä
ma luotuja, joit' taivas-liike siittää
siementä ilman taikka siemenestä.
Mut vaha niiden, kuin sen muovaajakaan,
ei ole samanlainen; siks voi muoto
ihanteen peittää vähän taikka paljon.
Ja siksi sama puu voi heelmän kantaa,
lajinsa mukaan, hyvän taikka huonon;
näin synnytte te myöskin eri kyvyin.
Jos vaha valmistettu täysin oisi
ja Taivas korkeimmassa voimassansa,
esiintyis leimamerkin täysi loisto.
Mut luonto aina tuossa virheen tekee
kuin taideniekka, joll' on tottumusta,
mut jonka koura täräjääpi työssä.
Jos Näkemyksensä[166] taas lämmin Rakkaus
kirkkaasti kiintää Alkuvoimallansa,
se täydellisnä aineeseensa tarttuu.
Näin tehtiin kerran maa, ett' arvollinen
se kruunulle ois luomakunnan kaiken;
näin kerran Neitsyt siunatuksi tuli.
Hyväksyn siis sun mielipitees; koskaan
ei ihmisluonto ole ollut moinen
kuin noiden kahden, eikä moiseks tule.
Jos puhettani nyt en jatkais, varmaan
sanasi ensimmäiset oisi silloin:
'Tuo kuinka siis on vailla vertaistansa?'
Mut että näkyis, mikä näy ei vielä,
sa muista ken hän oli, kuinka pyysi
hän silloin kuin ol' hällä vaalinvalta.
Niin lienen haastanut, sa että voinet
kuvailla kuninkaan, mi viisautta
pyys hyvin käyttääksensä valtikkaansa.
Ei pyytänyt hän tähti-liikuttajain[167]
lukua tietää eikä summaa, minkä
suo välttämätön kera puolinaisen,
ei onko _primum motum_ myönnettävä
tai voiko piirtää puoli-ympyrähän
ken kolmiota ilman suoraa kulmaa.
Jos tään, ja mitä äsken lausuin, huomaat,
kuningasviisauden verratonta
älyä tähtää nuoli aatokseni.
Sanaani[168] 'noussut' jos nyt silmäs siirrät,
tajuat, tarkoitin ma valtiaita;
on heitä monta, mutta harva hyvä.
Puheeni täten tarkistaa sun täytyy;
ja näin se yhtyy uskoosi, mi sulla
ens taatost' on ja Riemust' ihmiskunnan.
Tää olkoon jaloillesi lyijy, että
laill' uupuneen sa hidas oisit seikkaa
epäämään, myöntämään, jot' et sa tiedä.
Näät houkkain parvess' on se tuiki tuhma,
ken miettimättä myöntää taikka kieltää;
hän kumpaisessakin on yhtä houkka.
Useesti tapahtuu näät, että taipuu
päin mäntyyn mielipide liian nopsa,
ja sitten järjen sitoo itserakkaus.
Ken totta kalastelee taitamatta,
hän rannalle ei tullut turhaan yksin,
vaan vielä pahempana sieltä palaa.
On tuosta esimerkit maailmalle
Bryson,[169] Parmenides, Melissus, monet
vaeltajat, jotk' eivät tietä tienneet.
Näin Arius, Sabelliuskin,[170] jotka
tekivät raamatulle veitsen virkaa
ja turmelivat oikean sen hahmon.
Myös älkööt liian nopsat tuomitsemaan
inehmot olko lailla sen, mi laihon
jo ennen kypsymistä arvostelee.
Näät pitkin talvikautta korren olen
karuna, piikkisenä nähnyt, mutta
se vihdoin kantoi kukan latvassansa.
Ja nähnyt haaksia oon, jotka suoraan,
nopeesti halkoi merta kaiken matkaa,
mut hukkui satamaansa saapuessa.
Siis älköön joka ukko, akka luulko
viisautta Luojan tuntevansa, nähden
kuink' yksi varastaa ja toinen uhraa:
tää ehkä lankee, nousee edellinen.»