Oi huolta houkkaa kuolevaisten heimon
kuink' ovat puutteelliset päätelmänne,
jotk' alas lyövät siipienne lennon!
Lain-oppiin yksi, lääketietoon toinen
syventyi, kolmas papinpaikkaa haki,
pyys valtaa neljäs, rikos, vilppi myötään.
Tuo rosvosi, tuo julkitoimen otti,
tuo uupui orjuudessa lihanhimon
ja tuo taas uppos omaan laiskuuteensa.
Sill' aikaa minä, tuosta kaikest' irti,
Beatricen kanssa taivahille nousten
niin kunniakkaan voitin vastaan-oton.
Palannut taas kun joka varjo[128] oli
pisteesen kehän äskeiseen, taas hiljaa
kuin kynttilä se kantimessaan seisoi.
Ja liekin sisältä, mi ensin mulle
puhunut oli, valkeudessaan kasvain
minulle loihe muudan lausumahan:
»Ijäisen ollen valon kirkastama,
ma siihen katson, siitä löydän aattees
ja myöskin niiden alkusynnyt syvät.
Epäilet, tahdot, että sanoin selvin,
avoimin selittäisin haasteloni,
niin että ois se ymmärrykses mukaan,
kun lausuin äsken näät:[129] 'se hyvin höystää,'
ja taas:[130] 'ei toinen siihen noussut tietoon';
mut täss' on tarpeen tehdä tarkka ero.
Kaitselmus, joka hallitsee maailman
syvällä neuvollaan, min pohjaan koskaan
ei kantanut eik' kanna silmä luotu,
sääs kaksi ruhtinasta[131] seuralaisiks
sen morsion, min ylkä huutain kovaa
itsensä vihki hälle verin pyhin,
hän että astuis armastansa kohden,
ois turvassa ja oma yljän yksin,
sivulla urhon kahden uskollisen.
Yks heistä hehkui tulta serafien,
taas toinen viisautensa vuoks maan päällä
kerubein kirkkautta kauas paistoi.
Toisesta haastan, sillä kumpaa heistä
vain kiittänenkin, kahta kiitän silloin,
näät samaan kumpikin ne pyrki maaliin.
Välillä on Tupinon ynnä joen,
mi virtaa vuorelta Ubaldon pyhän,
maa heilimöivä, rinne vehmas, jolta
Perugia, kautta Porta Solen, kylmän
ja kuuman saa, ja suree taempana
Nocera, Gualdo kohtaloaan kovaa.[132]
Rinteellä tällä, missä on se loivin
Aurinko[133] kerran syntyi maailmalle
kuin usein luona Gangeksen se nousee.
Ken puhuu paikasta siis siitä, älköön
Ascesiks sitä mainitko, ei kyllin
se sano, sanoo vasta oikein: Itä.
Tyyssijastaan[134] se viel' ei loitoll' ollut,
kun alkoi maan jo tuta antaa voiman
hänelle suodun suurta lohdutusta.
Jo nuorna näät hän riitaan joutui kanssa
isänsä vuoksi naisen,[135] jolle ovet
kaikk' kiinni ovat niinkuin kuolemalle.
Ja eessä hengellisen virkakunnan
ja isänsä hän nai tuon naisen, sitten
mi aina rakkaammaksi hälle kävi.
Ens miehestänsä leskenä hän yli
ykstoista sataa vuotta hyljittynä
ol' odottanut kosijaansa uutta.
Ei auttanut, ett' tiettiin, kuinka hänet
löys kauhistaja maailman Amyklaan[136]
majassa tyynnä, kun hän kutsui tuota.
Eik' auttanut, ett' uljas, uskollinen
hän oli Kristukselle ristinpuulla,
sill' aikaa kun Maria alhaall' itki.
Mut etten liian hämärästi haastais,
tajua Köyhyys ja Franciscus noiksi
rakastavaisiks, joista pitkään puhuin.
Se riemu, rauha, joka heistä paistoi,
herätti kummastusta rakkautta
ja suloisuutta pyhän mietiskelyn,
niin että avojaloin arvon Bernhard[137]
lepohon tuohon juoksi, juostessaankin
viel' ehtivänsä luullen liian verkkaan.
Oi, outo rikkaus! Oi, tosi hyvyys!
Egidius,[138] Sylvester samoin seuras
myös ylkää, rakkaudesta morsiameen.
Läks sitten tämä mestari ja isä
naisensa kanssa ynnä perhekunnan,
joill' oli vyö jo nöyrä uumenillaan;
pelosta eikä katsonut hän alas
siks, että ol' hän poika Bernardonen,
ei siks, ett' oli näkö hällä halpa.
Ei, lailla valtiaan hän päätöksensä
esitti jyrkän Innocentiukselle,
näin saaden veljeskunnalleen ens luvan.
Kun sitten karttui lauma köyhä hänen,
min elo kumma kunniaksi Taivaan
paremmin lauluin oisi laulettava,
niin toisen kruunun kultalehdin vihki
Honoriuksen kautta Henki Pyhä
taas ylipaimenen tään tahdon hurskaan.
Halaten marttyyriutta kun hän sitten
sulttaanin korskan eessä Kristuksesta[139]
ja hänen seuralaisistansa saarnas,
havainnut kypsäks ei hän kääntymykseen
maan kanssa sen; siks ettei aikaa hukkais,
Italian yrttitarhaan taas hän palas.
Välillä Tiberin ja Arnon vuori
on jylhä, siinä viimeks vihki Kristus
haavoilla hänet kaksivuotisilla.[140]
Kun tää, mi hänet valikoi niin hyvään,
pois kutsui hänet saamaan Taivaan palkkaa,
jonk' oli ansainnut hän nöyryydellään,
hän perinnöksi oikeaksi jätti
rakastamansa naisen veljillensä,
kehottain heitä lempeen uskolliseen.
Sen naisen helmasta tuo kirkas henki
palasi omaan valtakuntahansa,
ja hänen ruumiilleen ne paarit riitti.
Nyt mieti, mikä oli virkaveli,[141]
ken purtta Pietarin ol' arvollinen
merellä aavall' ohjailemaan oikein!
Ja mies se oli patriarkka meidän,
niin että ymmärrät: ken häntä seuraa,
hän hyvän kantaa lastin laivassansa.
Mut hänen laumansa niin uutta ruokaa[142]
nyt himoo, ettei toimeentulla voi se
jakautumatta eri laitumille.
Ja mitä etempänä lampahansa
hänestä harhailee, sen tyhjempinä
ne utareiltaan kotihinsa palaa.
On niitäi, jotka vaaran nähden liki
pysyvät paimentaan, mut harvat on he;
kaavuiksi heille vähä vaate riittää.
Siis jos mun sanani ei heikot liene,
jos tarkasti mua kuunnellut sa olet
ja pannut mielees, mist' on ollut puhe,
lie osittain ees tyydytetty toivees,
ja puun sa nähnet, jota hakatahan,
ja munkin ymmärrät, ken äsken lausui:[143]
'mi hyvin höystää, jos ei joudu harhaan'.»