Kun Kaarlesi, sa kaunis, oi, Clemenza,
tuon oli opettanut, kertoi mulle
hän vilpit,[95] jotka heimons' saisi tuta.
Mut »Vait», hän sanoi, »vuodet vieriköhöt!»
Siks virkan vain, ett' oikea on suru
kohtaava niitä, jotka teitä loukkas.
Ja henki jo tuon valon pyhän oli
päin Päivää kääntynyt, jost' autuus virtaa,
kuin kohden Hyvää kaikki-tyydyttävää.
Oi, sielut houkat, herjan, vilpin viemät,
te, jotka Hyvää moista hyljeksitte
ja turhuutehen kiinnitätte katseen!
Ja katso, toinen näistä hohtavista[96]
mua lähestyi ja kirkkaudessaan kasvain
osoitti tahtonsa mun mieleen olla.
Beatricen silmät, mua tarkkaavaiset,
kuin äsken antoi mulle merkin armaan,
hän että suostui sulotoivohoni.
»Ah vastaa, sielu autuas», ma virkoin,
»pyyntööni heti ynnä näytä, että
sinussa heijastella voin, mit' tuumin.»
Ja valo, mulle vielä outo, äsken
jost' ääni lauloi, loihe lausumahan
kuin se, jonk' ilo vain on tehdä hyvää:
»Tienoossa ilkeän Italian siinä,[97]
mi välillä Rialton on ja Brentan,
Piaven virranvetten, kumpu kohoo,
ei korkea, mut kummun kukkulalta
laskeusi alas kerran soihtu,[98] joka
sen seudun kaiken saattoi kauhun valtaan.
Olimme vesat saman juuren; minä
Cunizza nimeltäin, ja täällä loistan,
kun minut voitti valo tähden tämän.
Mut iloll' itsellein suon anteheksi
syyn kohtalooni enkä sure sitä,
mi rahvaallenne oudolt' ehkä näyttää.
Tää valo,[99] mulle lähin, taivahamme
ihastus kirkas ynnä kallis, jätti
maan päälle maineen, jonka sammumista
saa monet uottaa uudet vuosisadat.
Siis päätä, kannattaako hyvin elää,
ett' ensimmäistä elo toinen seurais!
Noin eipä tuumi nykyrahvas tämä,
min rajat määrää Etsch ja Tagliamento[100]
ja jok' ei kadu kuritettunakaan.
Mut pian on Padova värittävä
veet suonsa, jotka huuhtelee Vicenzaa,
kun niin on väärämielinen sen kansa.[101]
Ja missä Sile ja Cagnan[102] käy yhteen,
päin pystyin eräs hallitsee, mut häntä
jo varten valmistetaan linnunpaulaa.
Siks itkevä on Feltro paimenensa
tuon pahan tekoja, niin riettahia,
ett' tullut kukaan moisten vuoks ei Maltaan.[103]
Ois tarpeen sammiota liian laajaa,
jos mieli mahtua Ferraran veren,
ja uupuisi, ken unssein punnitseisi
tään papin kiltin vuodattamaa verta
vuoks puolueen; mut moiset lahjat taitaa
sopia hyvin seudun elintapaan.
Jumalan tuomioita heijastavat
kuvastimet, joit' Troneiks[104] nimitetään,
ja siks, min virkoin, oikeaa on meistä.»
Hän vaikeni, ja näytti kuin ois toiseen
hän kääntynyt, näät samaan tanhupiiriin
palasi hän, miss' ennen ollut oli.
Tuo toinen autuas, jo mulle kuulu,
säteili silmänäni niinkuin hieno
rubini, joka auringossa säihkyy.
Näät ilo synnyttävi siellä hohteen
kuin hymy täällä, mutta helvetissä
käy varjo tummaks sielun tuskan mukaan.
»Jumala kaikki näkee, hänet sinä»,
ma lausuin, »sielu autuas, niin että
ei tahto mikään sua piillä saata.
Kuink' äänelläs, jok' iki tenhoo taivaat
ja yhteissointuun soi serafein kanssa,
pukuna joill' on kolmet siipiparit,
sa et mun toivoani tyydyttäisi?
En vartois kysymystäs, jos sun nähdä
syvältä voisin niinkuin sinä minut.»
»Avarin allas,[105] johon virtaa vesi
merestä siitä, joka seppeleenä
maanpiirin kaiken kiertää», näin hän alkoi,
»välitse rantain riitaisten niin kauas
välähtelee, se että, ennen missä
loi horisontin, luo meridianin.
Tään altaan äärell' asuin, Ebron, Macran
välillä, joka juoksuin lyhvin leikkaa
Toskanan maiden ynnä Genuan rajan.
Ja melkein samat päivänlaskut, -nousut
Buggeall' on ja kotikaupungillain,
min hurme kuumiks sataman sai aallot.[106]
Nimeni Folco[107] oli maassa tuossa,
mi tunsi mun, ja niinkuin taivas tämä
minuhun vaikutti, nyt siihen minä.
Enempi lempinyt näät ei lie Dido[108]
Sikeuksen, Kreusan murheeks, siksi
kuin tukka sopimattomaks sen näytti;[109]
eik' enemp' impi Rodopen,[110] min petti
Demophoon, eikä myös Herakles, koska
hän Iolea sydämessään kantoi.
Mut tääll' ei kaduta, vain hymyillähän;
syyn muisto mennyt meilt' on; valta yksin,
mi kaitsee, järjestää, on meille autuus.
Havaitaan täällä taide, luomakuntaa
mi kaunistaa, ja viisaus, mi ohjaa
alemmat alat ylempäinsä mukaan.
Mut että toivees, tämän taivaan luomat,
sa kaikki täytettyinä täältä veisit,
mun vielä täytyy etemmäksi mennä.
Sa tahdot tietää, ken mun vierelläni
säteilee valkeudessa säihkyvässä
kuin veessä kirkkahassa päivänpaiste.
Se Rahab[111] on, mi siellä rauhaa nauttii;
hän yhdyskuntahamme kuuluu, hälle
tää tarjoo korke'imman autuus-asteen.
Tää taivas, jossa maailmanne varjon
on päätepiste,[112] hänet otti vastaan
Kristuksen voittotieltä muita ennen.
Johonkin taivahasen jätettävä
hän oli varmaan merkiks voiton, joka
käsillä molemmilla[113] kerran saatiin.
Pyhässä maassa, joka paavin mieltä
niin vähän murhettavi nyt, hän kerran
ens voittokunniata Josuan auttoi.
Sun kaupunkis,[114] mi sen on saalas, joka
muit' ennen kääntyi selin Luojahansa
ja jonka niin on kyynelöity kateus,
tuon tuottaa, kylvää pahan kultakukan,[115]
mi harhaan vienyt lampaat on ja vohlat,
kun tehnyt suden on se paimenesta,
Sen vuoksi Evankelium laiminlyödään
ja kirkko-isät, Dekretalioita
vain tutkitaan, niin että reunat mustuu.
Sit' etsii paavi ynnä kardinalit;
ei aatos heillä Nazzaretiin jouda,
miss' siivet suihki kerran Gabrielin.
Mut Vatikani ja muut paikat Rooman
pyhäiset, haudoiks urhojoukon tulleet,
mi tietä Pietarin on taivaltanut,
pian pääsevät on irstaudesta irti.»[116]