»Oi sinä, tuolla puolen virran pyhän!»
sanainsa kärjen nyt hän käänsi minuun,
jot' oli terät leikanneet jo niiden,
ja jatkoi viipymättä: »Virka, virka,
tää totta onko! Moinen syytös vaatii
sun tunnustustas välttämättömästi.»
Mun voimani niin voivuksissa oli,
ett' ääni tyrehtyi, kun koetti, ennen
kuin pääsi elintensä pälkähästä.
Hän hetken vartoi, virkkoi: »Miksi emmit?
Minulle vastaa, sillä Leten vesi
pahoja viel' ei vienyt muisteloitas.»
Häpeä ynnä pelko yhtyneinä
pakotti suuni myöntymään niin hiljaa,
sit' että ymmärtää voi silmä yksin.
Kuin joutsi liian viritetty laukee
ja katkee kaari, jänne sen, niin että
vasama voimatonna lentää maaliin,
niin puhkesin tään taakan raskaan alla
ma huokauksihin ja kyyneleihin
ja ääni vitkastui jo väylähänsä.
Hän taas: »Kun toivoni sa tahdoit täyttää,
mi sua johti rakastamaan Hyvää,
jok' onkin ainoo pyyteen arvollinen,
mitk' etees sattui kaivoshaudat, kahleet,
kun turhaks sulle matkan määrä tuli
ja jätit kaiken pyhän pyrkimyksen?
Ja mitkä edut, mitkä viehätykset
näkyivät muiden kulmaluilla, koska
sun täytyi kulkus heitä kohden kääntää?»
Ma syvään huokasin ja katkerasti
ja vastaamaan mull' ääntä tuskin oli
ja vaivoin huuleni sen muodostivat.
Näin lausuin itkein: »Seikat ajalliset
mun tieni käänsi viehätyksin viekkain,
heti kun nähnyt en ma kasvojanne.»
Ja hän: »Sa vaikka vaikenisit taikka
kieltäisit, mitä myönnät, syntis sentään
ois selvä: Tuomari sen moinen tietää.
Mut suusta omasta kun synnin syytös
tuo puhkee, kääntyy vasten miekan terää
kovasin meidän oikeutemme eessä.
Kuitenkin että erehdyksiäsi
häpeisit sekä voimakkaampi oisit,
kun toiste sulle soi seireeni-laulu,[357]
nyt kuivaa kyynellähtehes ja kuule;
saat tietää, kuinka suuntaan vastakkaiseen
ois kuoltuain sun ollut kuljettava.
Suloa moist' ei sulle luonto, taide
tarjonnut kuin sen ruumiin kauniin verho,
joss' elin ma ja jok' on maaksi tullut.
Jos kautta kuoloni tää korkein kauneus
katosi suita, mikä houkutella
sua enää saattoi seikka kuolevainen?
Kun sattui sinuun ensi nuoli turhan
ajallisuuden, ois sun tullut nousta
mun jäljestäin, mi ijäinen jo olin.
Sopinut painua ei siipes, lisää
näin saamaan haavoja, ne neito taikka
muu antoi turhuus lyhyt-auvollinen.
Kaks, kolme kertaa linnunpoika pettyy;
mut kun sen kasvanut on sulka, turhaan
virität verkon,[358] nuolin noudat sitä.»
Kuin lapset häpeissänsä mykistyvät
ja kuuntelevat silmät maahan luoden
ja katuvat ja syynsä tunnustavat,
niin minä nyt. Mut hänpä jatkoi: »Koska
niin suret kuulemias, nosta partas,
syvemmin surren sitä, mitä näet!».
Helpommin nousee maasta tammi, koska
Italian tuuli sitä irti tempoo
tai rajumyrsky Iarban valtakunnan[358]
kuin leukani nous hänen käskystänsä;
näät kun hän kasvojani 'parraks' sanoi,
ma hyvin tunsin myrkyn tarkoitetun.
Ja kun ma kohotin nyt kasvot, näin ma,
nuo että ensimmäiset luodut Luojan
lepäsi kukkiensa kylvännästä;
ja silmäni, viel' epävarmat, huomas
Beatricen kääntyneenä pedon puoleen,
mi olio yks on kaksin luontoinensa.
Hän alla hunnun tuollapuolen virran
viherjän sentään kauniimp' entistänsä
niin oli kuin ol' kauniimp' ennen muita.
Mua katumuksen nokkonen niin poltti,
muut' että kaikkea, mi houkutellut
ol' lempeni, nyt tunsin vihaavani.
Niin mursi itsetuntemus mun mieltäin,
ett' taintuneena maahan kaaduin; kuinka
mun sitten kävi, tietää seikan syypää.
Kun sydän taas toi mulle voimaa, Naisen[359]
tuon yksin-laulavaisen näin; hän yllein
kumartui, virkkoi: »Tartu, tarraa minuun!»
Mun puroon pannut kaulaa myöten oli
ja vetäen mua takanaan hän kulki
veen päällä köykäisnä kuin sukkulainen.
Kun liki päässyt olin rantaa pyhää,
»_Asperges me_»[360] niin suloisesti soivan
ma kuulin, ettei kynä, aatos riitä.
Sylinsä aukas Nainen kaunis, otti
käsiinsä pääni ja sen painoi puroon
niin syvälle, ett' täytyi vettä niellä.
Mun sitten nosti, pestyn johti minut
kisahan noiden neljän kauniin neitseen,
ja kaikki sulkivat mun syleilyynsä.
»Taivaalla tähdet, täällä immet oomme;
jo ennen kuin Beatrice astui alas,
olimme säätyt häntä palvelemaan.
Silmäinsä eteen viemme sun; mut niiden
valolle armahalle hijoo katsees
muut kolme, jotka syvemmälle näkee.»
Lauloivat noin; ja sitten kanssaan veivät
mun kohti jalopeura-kotkan rintaa,
miss' seisoi meihin päin Beatrice. Siinä
virkkoivat: »Älköön levätkö nyt silmäs!
Olemme tuoneet sun smaragdein[361] eteen,
sua vastaan joista aseet otti Amor.»
Halua tuhat, kuumempaa kuin tuli,
mun painoi silmät silmiin loistavihin,
jotk' yhä katsoi kohti aarnikotkaa.
Kuin peiliin kuvastuvi Päivä, samoin
näin siinä kaksoispedon kangastuvan,
muodoissa molemmissa vuoron perään.
Lukija, ymmärrät, ett' ihmettelin,
kun itsensä sen seisovan näin hiljaa,
mut valhekuvassansa vaihtelevan.[362]
Iloisin hämmästyksin tuossa nautti
mun sieluni nyt sitä mannaa, joka
samalla nälkää luo kuin kyllästyttää.
Läheni silloin neittä kolme, tahtiin
ihanan enkel-laulun karkeloiden,
mut liikkein arvokkaammin, ylhäisemmin.
»Beatrice, käännä pyhät silmäs, käännä»,
he lauloivat, »päin uskollistas, joka
sua nähdäkseen niin pitkät tiet on tullut.
Armosta meitä kohtaan, häntä kohtaan
suus aukaise, ett' ilmestyisi hälle
kauneutes toinen, jonka kätket vielä.»
Oi, heijastus sa ikivalkeuden!
Ken kalpeni Parnasson lehtoloissa,
syvältä niin sen lähtehistä juoden,
ett' ei ois heikko henkensä, jos tahtoo
kuvata sellaisena sun kuin olit,
kun varjos soitollaan sua tarhat Taivaan
ja kun sa ilmi alta hunnun astuit!