Ol' hetki, jolloin Auringon ens säteet
käy sinne, missä veri vuos sen Luojan,
ja jolloin Ebron yli vaaka nousee
ja Ganges hehkuu keskipäivän alla;[305]
noin seisoi Aurinko, ja päivä painui,
kun Enkel' Luojan edessämme seisoi.
Iloisna äyrääll' liekin ulkopuolla
se lauloi noin: »_Beati mundo corde_»,[306]
äänellä ihmis-ääntä kirkkaammalla.
Ja sitten: »Ette pääse, sielut pyhät,
etemmä tulta tuntematta; siihen
siis käykää, kuulkaa laulut sieltä soivat!»
Noin lausui meidän liki tultuamme;
mun muuttui mieli tuota kuullen niinkuin
ma öisin elävänä pantu hautaan.
Käteni ristin, katsoin tulta, syntyi
minussa kuvat ihmisruumihista,
joit' olin ennen nähnyt poltettavan.
Oppaani hyvät mua kohden kääntyi.
»Mun rakas poikani», Vergilius virkkoi,
»asua täällä vaiva voi, ei kuolo.
Sa muista, muistahan ... ah, enkö turvaan
sua vienyt seläss' itse Geryonin![307]
Lähellä Luojaa näin mit' aikaan saankaan?
Siis usko varmaan, tuhat vuotta vaikka
sisällä seisoisit tuon liekin, päästäs
ei karvaa yhtään korventaa se voisi.
Ja jos sa luulet ehkä, että petän,
lähesty sitä, omin kourin koe
tee vaattees liepehellä varmuudekses.
Nyt poista pelko, poista pelko kaikki,
käy tänne, eespäin, tule turvallisna!»
Ma siinä seisoin, vaikka tunto käski.
Jurona jäävän paikallein mun näki,
ja lausui hiukan suuttuneena: »Muista,
Beatricesta ett' erottaa se sinut!»
Kuin Pyramus, mi kuullen Tisben nimen,[308]
loi häneen silmän vielä kuolemassa,
kun heelmät silkkipuun sai veripunan,
niin taipui myös mun jyrkkyytein; ma käännyin
viisaasen saattajaan, kun kuulin nimen,
mi aina kumpuaa mun mielessäni.
Pudisti päätään hän ja virkkoi: »Kuinka?
Tähänkö jäämme?» ja kuin lasta mua
hymyili, jota heelmin houkutellaan.
Mun eellä sitten tulehen hän astui
ja pyys, ett' tulis viime miesnä Statius,
mi meidät koko tien ol' erottanut.
Tulehen tultuani sulaan lasiin
ma syössyt oisin viileyttä etsein,
niin suunnaton tuon palon paahde oli.
Isäni lempeä mua vahvistaakseen
Beatricesta vain puhui käydessänsä;
»On niinkuin näkisin jo silmät hänen.»
Meit' ääni johti, tulen tuolta puolen
mi lauloi; ja me tarkaten vain sitä
tulimme liekeistä nyt nousukohtaan.
»_Venite benedicti patris mei_»[309]
sisältä valon soi niin kirkkaan, että
mun voitti se, ei sietää silmä voinut.
Soi vielä: »Päivä painuu, ilta lankee;
siks älkää viipykö, vaan kiirehtikää
niin kauan kuin ei tummu lännen taivas.»
Nous suoraan polku läpi paaden, suuntaan
sellaiseen, että eessäni ma kaihdoin
sätehet Auringon jo alenevan.
Vain harvat noustu oli porras-asteet,
kun varjo haihtui; tuosta oivalsimme,
ma ynnä viisaat, painuneeksi Päivän.
Ja ennen kuin ol' yhdenlaiseks tullut
yön taivas kaikin avaruuksinensa
ja pimeys näköpiirin piirittänyt,
valitsi kukin vuoteeksensa portaan;
näät enempi kuin halun nousta mursi
tään vuoren luonto meissä voiman siihen.
Kuin vuohet märehtien hiljenevät,
vaikk' oli äsken vilkkaat kallioillaan
ja nopsat, ennen kuin ne kyllin söivät;
varjossa vait, kun Päivä paahtaa, lepää
ne kaitsemina paimenen, mi sauvaan
nojauten täyttää tehtäväänsä siten;
ja niinkuin lammaspaimen, yöpyväinen
loitolle kodistansa, luokse lauman,
pedoilta metsän sitä varjellakseen;
olimme sellaiset nyt kaikki kolme:
he niinkuin paimenet, ma niinkuin vuohi,
molemmin puolin vuoren saartamina.
Vain vähän näkyi ulkomaailmata,
mut siitä vähästä näin tähdet, paljon
suuremmat, kirkkahammat tavallista.
Noin tuumien ja tähtiin tuijotellen
mun uni valtas, uni ennustava
useinkin uutta, joka viel' ei totta.
Ol' hetki, luulen, jolloin sattui vuoreen
idästä ensi säteet Venus-tähden,
mi näyttää hehkuvan ain lemmen tulta.
Unessa näin ma naisen nuoren, kauniin,
mi kulki nurmikolla kasteisella
ja poimi kukkia ja laulun lauloi:
»Jokainen tietäköön, ken tietää tahtoo,
ett' olen Lea[310] ja nää sormet sorjat
vain liikkuu seppeltäni solmiaksein.
Kuvastimessa kaunis olla tahdon,
siks kaunistaun, ja Rakel-sisko jätä
ei koskaan peiliään, vaan päivät istuu.
Kauniita nähdä silmiään hän kaipaa
kuin minä soristauta sormin omin;
ilonsa nähdä on, mun toimess' olla.»
Jo hohto, huomenruskon eellä käyvä,
mi pyhiinvaeltajaa riemastuttaa,
kun palajaa hän kotiin lähenevään,
pimeyden poisti joka ilmansuuntaan,
uneni myös sen kera; siksi nousin,
ja nousseet oli suuret mestaritkin.
»Se suloheelmä,[311] jota kuolevaiset
monelta oksalta niin huolell' etsii,
sun nälkäsi on tänään tyydyttävä.»
Vergilius nää sanat mulle virkkoi,
eik' ollut koskaan ole antimia
senvertaisia mieltä miellyttämään.
Niin tuonne päästä halu päälle halun
minussa syntyi, että siivet lentoon
jok' askeleella kasvaviksi tunsin.[312]
Kun käyty oli koko porras-polku
allamme aina viime astehesen,
katseensa kiinnitti Vergilius minuun
ja virkkoi: »Nähnyt tulen ajallisen
nyt oot ja ijäisen; sa paikass' olet,
miss' omin voimin voi en enää mitään.
Älyllä, taidoll' oon sun tänne tuonut;
huvisi oma oppaakses nyt ota,
tiet jyrkät ohi on, on ohi ahtaat.
Kas Aurinkoa, joka otsaas paistaa,
kas ruohoa, kas puita, kukkasia,
joit' itsestään maa täällä ilmi loitsee!
Sikskuin ne silmät kauniit, jotka itkein
sun mulle uskoi, tulee iloisina,
voit istahtaa, voit käydä kesken kukkain.
Nyt sanaa, merkkiä mult' ällös varro;
on tahtosi nyt vapaa, suora, terve,
ja väärin ois sit' olla seuraamatta;
suon sulle itses yli kruunun, mitran.»[313]