Suu meill' ei käyntiä, ei käynti suuta
hidastanut, vaan haastain kiirehdimme
me eteenpäin kuin pursi purjetuuleen.
Ja varjot, jotka näytti kaksikertaa
kuolleilta, kummastuvin silmäkuopin
mua ahmi, huomattuaan, että elin.
Ja minä, jatkain puhettain, nyt lausuin:
»Hitaammin ehkä nousee hän kuin nousis
hän yksin; vaan on siihen syy tuo toinen.[267]
Mut virka, tiedätkö, miss' on Piccarda[268]
ja onko huomattavaa henkilöä
tään kansan joukossa, mi niin mua katsoo?»
Hän vastas: »Sisareni kaunis, hyvä--
en tiedä, kumpaa enemp' ollut lie hän--
Olympon korkeudessa riemuitsevi
jo kruunustaan.» Ja lisäs: »Suotu täällä
on julki tuoda nimi kunkin, koska
näkömme kuihduttanut niin on paasto.
Ja tää»[269]--hän näytti sormellansa--»Luccan
on Buonagiunta, ja tuo lähin,[270] jolta
enempi muit' on kasvot kaventuneet,
käsivarsin kantoi Pyhää kirkkoamme;
mies Tours'in oli, ja hän paastoo vuoksi
Bolsenan viinin nyt ja ankeriaan.»
Nimitti monta yksittäin hän muuta,
ja kaikki näytti tuosta iloitsevan,
niin etten yhtään yrmykästä nähnyt.
Pureksi nälkäisenä tyhjää ilmaa
Ubaldin dalla Pil'[271] ja Bonifacius,[272]
mi kansaa paljon kaitsi sauvallansa.
Marchese-herran[273] näin, nyt janoisemman
kuin muinen juodessaan Forlissa, jossa
hän kuitenkaan ei koskaan kylläks saanut.
Mut niinkuin se mi valikoiden katsoo,
valitsin nyt ma Luccan miehen, joka
mua enemmän kuin toiset tirkisteli.
Hän kuiski jotakin; ja kuin 'Gentucca'[274]
ma kuulin sieltä, missä kärsi vaivaa
hän oikeuden, tuon heitä kalvavaisen.
»Oi sielu», sanoin, »sa, mi kiihkeältä
niin näytät kanssain haastamaan, nyt äänes
kohota, puhu iloks kumpaisenkin!»
»On nainen, vielä hunnuton», hän vastas,
»min kautta mieltyvä oot kaupunkiini,
sit' ihmiset vaikk' kuinka moittineekin.
Tää ennus myötä ota matkallesi;
ja jos mun kuiskeeni sun harhautti,
sen tosiseikat sulle selvittävät.
Mut virka, näänkö edessäin sen miehen,
mi säkeet uudet loi, näin alkavaiset:
_Ah, naiset, joill' on tieto lemmen taian_.»[275]
Ma hälle: »Olen mies, mi vaarin otan
kun lempi haltioi, ja minkä sydän
edellä sanelee, sen panen kirjaan.»
»Oi veikko», virkkoi hän, »nyt nään sen solmun,
mi sulki mun, Notarion, Guittonen[276]
tuon uuden, armaan tyylin suloudesta.
Ma hyvin huomaan, kuinka sanelijaa
kynänne tarkkaan, liki saattelevat;
mut niin ei varmaan kynät tehneet meidän.
Ja syvemmin jos katsoo, aavat alat
on meidän tyylistämme teidän tyyliin.»
Ja nyt hän vaikeni kuin tyytyväisnä.
Kuin linnut, Niilin virran talvivieraat,
keräytyy parviin joskus taivahalle
ja rivitysten nopeammin lentää,
niin koko joukko varjo-vainajien
pois kääntyi, kiirehtäen askeleitaan,
keveinä tahdon vuoks ja laihuutensa.
Ja niinkuin mies, mi juoksemaan jo väsyi,
jää jälkeen seurastaan ja harvaan astuu,
siks kunnes rauhoittuvat rinnan palkeet,
niin päästi eellensä nyt lauman pyhän
Forese, jäljessä mun kanssain tullen,
ja virkkoi: »Milloin nähdä saan sun jälleen?»
»En tiedä», vastasin, »kuink' kauan elän;
mut niin ei paluuni lie nopsa, että
sit' ennen tahtoni ei rannall' oisi.
Näät paikka,[277] johon asumaan oon pantu,
käy päivä päivältä vain kurjemmaksi
ja näyttää tuomitulta perikatoon.»
Hän mulle:[278] »Heistä syyllisimmän näen
hevosen hännässä ma laahautuvan
päin laaksoa, miss' sovitust' ei synnin.
Rutommin aina joka askeleella
elikko rientää, kunnes murskaa hänet
ja jättää ruumiin rujon, muodottoman.
Nää kierrä kauan kappaleet ei taivaan»--
täss' ylös katsoi hän--»kun selväks sulle
se käy, jot' en voi selvemmin nyt virkkaa.
Sa jälkeen jääös nyt! Näät niin on kallis
tääll' aika, että kadotan ma liikaa,
jos tasajalkaa taivallan sun kanssas.»
Kuin joskus joukost' eroo ratsahien
ritari joku laskein täyttä laukkaa,
ens ryntäyksen kunniaa näin etsein,
erosi meistä askelin hän pitkin;
jäin tielle minä noiden kahden kanssa,
elämän suurten entispäälliköiden.
Kun päässyt eellemme niin kauas oli,
hänt' ettei enää silmä erottanut
kuin järkeni ei sanojansa äsken,
läheltä mulle raskahat ja tuoreet
näkyivät oksat heelmäpuun, nyt toisen,
kun sinnepäin juur' kääntynyt ma olin.
Koholla kourat kansaa näin sen alla,
mi huusi lehdille, en tiedä, mitä,
kuin lapset kiihkeät ja turhakielet
rukoilevat ja rukoiltu ei vastaa,
vaan oikein heitä himoon yllyttääkseen
ylhäällä pitää, näyttää makupalan.
He sitten poistuivat kuin pettyneinä;
ja me nyt lähestyimme puuta suurta,
mi kyyneleet ja pyynnöt parhaat torjuu.
»Ohitse käykää liki astumatta!
Puu korkeammall' on, jost' Eeva puri,
ja tää on kasvanut sen siemenestä.»
Väliltä lehvien näin lausui joku;
siks sivu lähekkäin Vergilius, Statius
ja minä käytiin äärtä nousevata.
Se jatkoi: »Kirotuita muistakaatte
te pilven poikia,[279] jotk' kaksin rinnoin
Teseusta vastaan juopuneina soti;
ja juutalaisia, vuoks juomatavan
joit' ottanut ei Gideon, kun kulki
hän vuoriltansa sotaan Midianin.»[280]
Tien puoleen toiseen tungettuina käytiin
näin kuullen syntejä nyt kurkun, joita
mokomat seuraa saavutukset kurjat.
Ja laajetessa ladun yksinäisen
taas tuhat askelt' ehkä astuttihin
vait ollen, vaipuneina mietteisiimme.
»Te kolme, mitä miettien te käytte?»
äkisti ääni soi; ma siitä säikyin
kuin pelkuri tai hepo pillastunut.
Ojennuin katsomaan, ken olla saattoi,
eik' koskaan puunna metalli tai lasi
sulatus-uunissa niin punaisena
kuin näin ma erään, joka virkkoi: »Nousta
jos tahdotte, on tänne käännyttävä;
ken rauhaa etsii, tätä tietä kulkee,»
Näkönsä häikäisi niin silmät multa,
ma että käännyin jälkeen opettajain
kuin mies, mi kulkee korvakuulon mukaan.
Ja niinkuin airueena aamunkoiton
tuoksahtaa tuulen toukokuisen henkäys,
lemulla kukkain, ruohon kyllästetty,
niin tunsin otsallani tuulenleyhkän[281]
ja sulan huomasin ma suihkavaksi,
mi tuoksui Taivahan ambrosialta,
ja sanat kuulin: »Autuaat, joit' armo
niin valistaa, heili' ettei kurkun ilot
halua liikaa lietso rintaluihin,
vaan että korkein heille ain on kohtuus!»[282]