Jo Päivä painui[18] taivaanrantaan, jonka
meridianin piste korkein päällä
Jerusalemin päilyvi, ja yöhyt,
sen vastakehää kiertäväinen, jätti
jo Ganges-virran, kerallansa Vaaka,
min pudottaa se kädestään, kun voittaa;
niin että siinä, missä olin, posket
Auroran armaan punavalkeuiset
jo kellahtui, kuin ollut ois hän vanha.
Me vielä seistiin merenrantamalla
kuin miehet, jotka askeltansa miettii,
kun mieli vaeltaa, mut ruumis seisoo.
Ja katso, niinkuin usein aamun suussa
Mars punertavi halki usman sankan
alhaalla lännen puolla, päällä meren,
niin mulle näkyi--jospa näkyis vieläi!--
nopea valo, merta kiitäväinen;
sen kanss' ei lintu lentänyt ois kilpaa.
Kun tuosta silmän käänsin tuokioksi
ja Oppaaltani tiedustella tahdoin,
se oli suureksi jo seijastunut.
Sivulla kumpaisellakin sen näin ma
jotakin valkeaa, ja alempana
taas toista valkeaa, mi siitä välkkyi.
Avannut suutaan viel' ei Mestarini,
kun sivuvalkeat jo siiviks muuttui;
hän silloin tunsi merta matkaavaisen
ja huusi: »Joudu, joudu polvillesi!
Kätesi risti! Enkel' on hän Luojan,
saat nähdä moisia nyt toimijoita.
Kas, kuink' on halvat hälle ihmiskeinot,
ei kelpaa airo eikä purje hälle,
vain siivet soutimiksi kaukorantain.
Kas, kuinka hän ne taivahalle nostaa
ijäisin sulin ilmaa halkoellen;
ei muutu ne kuin sulat luonnon-luomat.
Läheten meitä kirkkaammalta aina
Jumalan lintu näytti tuo, siks kunnes
sen valkeutt' ei silmä voinut sietää.
Ma maahan katsoin. Nyt hän saapui rantaan,
sous pursin nopsin ja niin kevein, että
ei vedenpintaan tullut piirtoakaan.
Perässä seisoi ruorimies tuo taivaan,
autuuden tulikirjat kasvoillansa,
satainen saattueena henkiparvi.
_In exitu Israel de Aegypto_[19]
lauloivat kaikki yksi-äänisesti
ja loppuun saakka virren veisasivat.
Hän sitten ristinmerkin tehtyänsä
pois kiisi nopsaan niinkuin tullut oli;
mut kaikki rantaan syöksyivät nyt vainaat.
Olevan outo näytti paikka heille,
katsoivat kaikki ympärilleen, niinkuin
se katsoo, jonka silmä uutta kohtaa.
Aurinko valkeutta kaikkialle
nyt ampui, karkoitettuansa Kauriin
vasamin varmoin keskitaivahalta.
Tulijat nuo kun meidät huomasivat,
sanoivat: »Tien jos tietänette, meitä
te neuvokaa nyt vuoren kukkulalle.»
Vergilius vastasi: »Te uskonette
meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme
me myöskin matkalaisia kuin tekin.
Tulimme juuri, hetki teitä ennen,
mut tietä toista, jyrkkää niin ja jylhää,
meist' että leikiltä tää nousu näyttää.»
Ja sielut, jotka hengityksestäni
näkivät, että vielä eloss' olin,
nyt kalpenivat iki-ihmetellen.
Kuin juostaan kuulemahan uutisia
viestiltä, lehvää öljypuun mi kantaa,
välittämättä väen tyrkinnästä,
niin sielut onnelliset nuo nyt kiintyi
mun kasvoihini, melkein unhottaen,
heill' että kulku oli kaunistumaan.
Näin erään heistä eespäin käyvän, mua
syleilläkseen niin suurell' armaudella,
ma että tahdoin saman tehdä hälle.
O, varjot turhat harha-hahmoinenne!
Kolmasti hänet käsivarsin kiersin,
kolmasti rintaani vain omaa painoin!
Vuoks ihmeen, luulen, väri multa muuttui,
mut varjo hymyili ja taapäin siirtyi
mun häntä kiihkeästi seuratessa.
Mua pysähtymään pyys hän lempeästi;
ma silloin tunsin hänet, sanoin hälle,
hän että hetken haasteleis ja viipyis.
Hän vastasi: »Kuin rakastin ma sua
ruumiissa, niin nyt siitä vapaanakin.
Siks viivähdän. Mut sa miks kuljet, minne?»
»Casella,[20] ystävä, teen matkan tämän
ma palataksein paikkaan, mistä olen»,
näin minä. »Mut miss' ollut oot niin kauan?»
Hän virkkoi: »Vääryyttä ei mulle tehty,
tään pääsyn vaikka monta kertaa kielsi
hän, joka henkilön ja hetken määrää.
Tahtonsa[21] näät on tahdost' oikeasta.
Mut kuut' on kolme nyt hän tänne tulla
sovussa suonut jokaisen, ken tahtoi.
Minäkin, joka meren äärell' olin,
miss' suolaiseksi Tiberin käy aalto,
sain armon hältä päästä purtehensa.
Taas suulle virran tuon hän siivet suuntaa.
Näät sinne aina keräytyy ne, jotka
ei suistu raisun Akeronin rantaan.»
Ma hälle: »Vienyt laki uus jos sulta
ei muistoa ja ääntä laulun lempeen,
mi mieltäni niin usein viihdytteli,
suvaitse virkistää taas sieluani,
mi tänne tullut ruumihinsa raskaan
keralla on ja uuvuksissa ihan.»
_Rakkaus, mi hengessäni haastelevi_,[22]
noin alkoi laulun hän niin suloisesti,
se että vielä sisälläin nyt soipi.
Mun Oppaani ja minä, muukin seura,
mi siinä oli, nauttivan niin näytti
kuin kaikk' ois ollut poissa mielen paino.
Kun lauluansa hartahasti tuossa
me kuuntelimme, silloin arvon vanhus
jo huusi: »Mitä tää on, henget hitaat?
Mi hullu seisahdus! Mi huolettomuus!
Vuorelle rientäkää, pois suomut saakaa,
jotk' eivät Luojaa teidän nähdä salli!»
Kuin kyyhkyt syömätouhussansa nokkii
jyviä, ruohonpäitä rauhallisna,
vaill' ylpeyttään tavallista,--äkin
eväänsä jättävät, kun ilmestyvi
jotakin, joka säikähyttää heitä
ja huolella myös suuremmalla uhkaa;
niin joukko äsken saapunut tuo jätti
nyt laulun sekä kohti vuorta riensi
kuin rientää mies, mi tiedä viel' ei, minne;
ja mekin oltiin yhtä nopsat lähtöön.