Tuon joukon paljous ynnä haavat heidän
olivat multa silmät sumentaneet,
ne että itkeä vain ikävöivät.
Vergilius virkkoi: »Mitä katsot vielä?
Miks silmäs vielä syvyydessä viipyy,
joukossa raukkain raajarikkoisien?
Noin tehnyt muissa et sa onkaloissa.
Lukea jos sa heidät tahdot, muista,
kakskolmatta on peninkulmaa laakso;
ja kuu jo ehti alle jalkojemme.
On aika lyhyt, mikä meille suodaan,
ja muuta näkemistä viel' on sulia.»
Ma hälle: »Huomannut jos oisit syytä,
min vuoksi tuonne tuijotin ma alas,
mun ehkä suonut viivähtää sa oisit.»
Mut pois hän kulki, minä jäljessänsä,
noin hälle vastaten ja tuohon virkkain
lisäksi: »Siinä syvänteessä, johon
tähystin silmin niin ma tarkkaavaisin,
ma luulen, kärsii joku heimostani
syyn vuoksi, josta siell' on palkka paha.»
Hän mulle: »Älköön tästä lähtein enää
hänessä ajatukses askaroiko;
sa hänet jätä, muuhun mieles käännä.
Näät pikkusillan alla näin ma hänen
sua sormin uhkaavan ja osoittavan;
hän nimelt' on Geri del Bello,[177] kuulin.
Niin olit silloin kiintynyt sa toiseen,
mi muinoin oli Altaforten herra,
hänt' ettet huomannut, ja niin hän poistui.»
»Oi, Mestari», ma virkoin, »kuolemansa
verinen, kostamaton vielä, vaikka
häpeä sama kohtas toisiakin,
lie häntä suututtanut, siks hän poistui
minulle puhumatta, luulen; minä
sit' enemmän nyt häntä surkuttelen.»
Näin haastain saavuimme me paikkaan, josta
seuraava kuilu kalliolle näkyis,
jos valoisampi oisi, pohjaan saakka.
Seisoimme päällä Malebolgen majan
viimeisen, näimme käytävät sen kaikki
ja munkit mustat luostarin tään lujan.
Mua vastaan silloin valitukset satoi
kuin nuolet, sääli kirkas kärkenänsä,
niin että käsin peitin korvat kiinni.
Soi tuska, kuin jos heinäkuun ja syyskuun
välillä sairaaloista ois Maremman,
Sardinian ja Valdichianan kaikki
kipu ja kurjuus koottu yhteen kuiluun;
ja löyhkä moinen onkalosta huurui
kuin raatoin mätäneväin, haisevien.
Astuimme alas viime törmää pitkin
tuon töyryjonon, vasent' aina suuntaa,
ja nyt ma nähdä saatoin kuiluun, jossa
tuo palvelija Herran ylvään, Oikeus
erehtymätön, iskee väärentäjät,
jotk' ovat kirjoitetut siihen kirjaan.
En luule, että kamalampi näky
Aiginan kansan kaiken sairaan oli,
kun ilma täys niin oli taudin saastaa,
ett' eläimetkin kuoli, maankin madot,
ja saaren vanha sukukunta jälleen,
mikäli runoniekat vakuuttavat,
pääs eloon siemenestä muurahaisten;[178]
niin kurja nähdä oli kuilu synkkä
läjittäin voihkivine vainajineen.
Yks virui toisen vatsan päällä, toinen
taas hänen harteillansa, kolmas koki
tietänsä tummaa nelinkontin käydä.
Astuimme askel askeleelta, hiljaa,
vait katsoen ja kuullen sairahia,
jotk' eivät jaksanehet jaloin seista.
Nojaavan kaks näin toisihinsa, niinkuin
patoja kylitysten lämmitetään,
ruvessa ruumis kaikki kummallakin.
Ja viel' en nähnyt tallirengin sukaa
niin nopsaan käyttävän, kun herra vartoo,
tai sen, mi tahtoo päästä nukkumahan.
kuin kumpikin he kynnenkärjillänsä
repivät ruumistansa raivokkaina
tuon syyhyn vuoksi, jok' ei koskaan lakkaa.
Ja kynnet kyntivät niin ruvettumaa
kuin perkkaa veitsi pintaa lahnan taikka
muun kalan vielä suuri-suomuisemman.
»Oi sa, ken sormin kuorit itseäsi»,
eräälle heistä virkkoi Oppahani,
»taas niillä nipistäin kuin pihtiraudoin,
niin totta kuin sun kyntes kestäköhön
ijäti työssä tuossa, lausu, onko,
latinalainen joku joukossanne!»
»Latinalaiset kurjat kumpainenkin
olemme tässä», valittain hän vastas,
»mut sinä ken, mi meiltä kysyit sitä?»
Oppaani hälle: »Olen saattelija
tään miehen, joka vielä elää, hälle
kaikk' kuilut helvetin ma näyttää aion.»
Yhteinen murtui tuki heiltä silloin,
vavisten kumpikin nyt kääntyi minuun,
ja muutkin, jotka sanain kaiun kuuli.
Minulle aukes mieli Mestarini,
hän lausui: »Haasta, mitä tahdot, heille!»
Ja minä haastoin, koska hän niin tahtoi:
»Niin totta kuin maan päällä muisto teidän
muretko älköön mielist' ihmisien,
vaan säilyköön all' auringon se monen,
keit' ootte, virkkakaa, ja kansaa mitä?
Minulle tuota kertomasta älköön
kipunne inho teitä kauhistako.»
Näin toinen: »Olin mies Arezzon,[179] saattoi
mun roviolle Albero da Siena,
mut syy ei surmani mua tänne tuonut.
Hänelle lausuin tosin leikilläni,
ett' ilmaan nousta muka siivin voisin,
ja hän, tuo tuhma, mutta utelias,
mun taitoani tahtoi nähdä; minä
ruvennut kun en Daidaloksen virkaan,
hän tuosta poltatti mun piispallansa.
Mut kuiluun viimeisehen, kymmenenteen,
vuoks alkemian, jota harjoitin ma,
tuomitsi minut Minos pettymätön.»
Ma Mestarille: »Onko ollut koskaan
niin tuhmaa, turhaa kansaa kuin on Sienan?
Ei riitä siinä edes ranskalainen!»
Sen toinen spitalinen kuuli, lausui:
»Pois lue Stricca[180] toki, hän, mi taisi
niin hyvin panna tavaransa talteen!
Ja Niccolo, mi ensin keksi, että
saa neilikasta hyvän ruokahöysteen;
sen sitten omaksuikin Siena kaikki.
Pois lue joukko[181] myöskin, jossa tuhlas
Caccia d' Asciano viinitarhat, metsät,
ja Abbagliato aivojensa älyn.
Mut että tietäisit, ken kanssas yhtä
niin mielt' on Sienan miesten kesken, katso
mua tarkoin, etkö tunne kasvojani.
Capocchion[182] varjo olen, alkemistin,
metallin-väärentäjän; muistat minut,
jos oikein katson sua, muistat, että
apina aimo olin luonnon suuren.»