Jo liekki tyynnä, pystysuorass' seisoi
taas vaieten ja meistä etääntyen
luvalla lempeen Runoniekan, koska
läheni toinen liekki jälleen meitä
katseemme kääntäin kohti kärkeänsa,
mi haastoi sanoin epäselvin, oudoin.
Kuin äänell' oman tekijänsä mylvi
Sisilian härkä[152] ensi kertaa (oikein
se oli viilarille vasken julman),
ja kaikui kauttaaltaan tuon kurjan tuskaa,
niin että elävältä tuntui aivan
ja kärsivältä kuva kuparinen;
noin liekin ääniks, sähinäksi tulen
sulivat ensin sanat surulliset
kuin tietä, väylää löytämättä. Sitten
kun olivat ne liekin päähän päässeet
sen saaden samaan väreilyyn, min niille
nielussa antanut ol' ihmiskieli,
tuon kuulimme: »Oi sinä, jolle puhun,
lombardian-kieltäni ken haastoit äsken,
sanoen: 'Mene, en sua enää härnää',
ma joskin myöhästynyt hiukan lienen,
äl' epää jäädä puhumaan mun kanssain,
näät, etten itse epää, vaikka palan!
Jos juur' oot tähän tummaan piiriin tuotu
latinalaisten maasta suloisesta
mi kaiken syyni kehto on, niin virka,
sodassa vaiko rauhass' on Romagna?[153]
Ma olin vuorten laps Urbinon luota,
Tiberin lähtehitten tienohilta.»
Tähystin alas tarkkaavaisna vielä,
kun Mestarini mua koski, virkkoi:
»Latinalainen on hän, haasta sinä!»
Ja minä, valmihina vastaamahan,
näin virkoin viipymättä nyt: »Oi sielu
mi siellä piilet syvyydessä, koskaan
ei ollut eikä ole maa Romagnan
sodaton sydämissä ruhtinainsa;
mut ollut julki sotaa ei, kun läksin.
Ravenna seisoo kuin jo vuodet seisoi;
sen päällä valvovi Polentan[154] kotka,
min siipi koko Cerviankin[155] peittää.
Se kaupunki,[156] mi kerran kauan kesti,
ja monta ranskalaista suisti surmaan,
nyt kyntten vihreäin on vallitsema.
Verrucchion[157] Hurtat, vanha ynnä nuori,
nuo, jotka pitivät Montagnan[158] pahoin,
hampaitaan käyttää, miss' on käyttäneetkin.
Lamonen[159] ja Santernon kaupunkeja
tuon kentän valkeen jalopeura johtaa,
mi vaihtaa karvaa joka vuoden-aikaan.
Ja se, min äärtä Savio huuhtoo,[160] samoin
kuin välill' on se tasangon ja vuoren,
välillä vapaan ynnä orjan vaappuu.
Nyt pyydän sua kertomaan, ken olet;
kovempi muita jos et liene tässä,
nimesi maailmassa säilyköhön.»
Humisi hetken liekki, niinkuin tulen
on tapa, sitten sinne tänne kieli
tuo liikkui, lausui sanat seuraavaiset:
»Jos uskoa ma voisin vastaavani
miehelle, joka päälle maan taas pääsee,
tään liekin tutkain eipä liikkuis enää.
Mut koska, jos ma oikein kuullut olen,
elossa päässyt viel' ei täältä kukaan,
en pelkää häpeää, vaan sulle vastaan.
Mies olin miekan, sitten munkkiköyden;
noin vyötettynä sovitusta toivoin
ja varmaan täyttynyt tuo toivo oisi,
jos Ylipappi--hälle turma!--syössyt
mua ei ois rikoksiini entisihin;
tuo miks ja kuinka tapahtui, saat kuulla.
Niin kauan kuin ma olin luuta, lihaa
ja mulla muoto emon suoma oli,
en tehnyt töitä leijonan, vaan ketun.
Tiet tunsin salaiset ja juonet kaikki
ja vilpin taitehen niin tarkoin taisin,
maan ääriin että maine tuosta kulki.
Kun tulleeni näin tuohon ikään, jossa
jokaisen pitäis purjehensa alas
jo laskea ja koota laivatouvit,
minulle inhoks kääntyi mielutyöni,
ma kaduin syntejäin, sain munkkikaavun--
mua raukkaa, ah! Ois auttanut se kyllä.
Mut päämies uutten farisealaisten,[161]
mi kävi sotaa Lateranon luona,
(ei kera saraseenein, juutalaisten,
vaan kanssa vihollisten kristittyjen,
joiss' yhtään ollut voittajaa ei Acren,
ei kaupankävijää sulttaanin maiden)
ylintä tointaan, arvoansa pyhää
ei kunnioittanut, ei kaapuani,
mi muinoin laihtumaan sai kantajansa;
vaan kuin Sylvester-paavin[162] Constantinus
valitsi auttajaksi rohtumistaan,
hän minut kutsui lääkärikseen, että
hän parantuisi vihan-kuumeestansa;
ma vaikenin, kun pyys hän neuvoani
sanoilla haastain humalaisen. Sitten
hän mulle virkkoi: 'Älä pelkää mitään!
Sun päästän synneistäs, ja mulle neuvot,
ma kuinka Penestrino-linnan valtaan.
Avata voin ja sulkea myös taivaan
kuin tiedät: tuohon avaimet on mulla,
edeltäjäni hylkimät.' Nuo vakaat
todistuskappaleet mua kannustivat,
siks että vaieta en voinut enää,
vaan virkoin: 'Isä, koska siis mun peset
synnistä, johon nyt ma syöksyn, kuule:
luvata paljon, vähän pitää! Siinä
se keino, jolla voitat linnan ylvään!'
Kun kuolin, noutamaan mua sai Franciscus,[163]
mut hälle virkkoi kerubini musta:
'Äl' ota sitä, väärin teet sa mulle!
Mun orjieni joukkohon hän kuuluu,
kun vilppiin neuvoi; siitä asti minä
tukasta pidellyt oon miestä sitä.
Ei synninpäästöä voi saada, joka
ei kadu; eikä kadu, joll' on himo,
sen kieltää käsitteiden ristiriita!'
Voi, mua kurjaa, kuinka säikähdin ma,
kun minuun tarttui hän ja virkkoi: 'Ehkä
et luullut logiikkaa mun ymmärtävän!'
Luo Minoksen mun vei, mi kahdeksasti
selkäänsä tuimaan hännän kiersi, virkkoi
sit' ensin purtuansa raivoisasti!
'Tää vilpin tuleen vikapää on!' Niinpä
nyt kadotettuna sa näät mun täällä,
puvussa tässä, jossa kuljen, kärsin.»
Puheensa näin kun päättänyt hän oli,
pois liekki vaikeroiden väistyi, kääntäin
ja vääntäin karkeansa terävätä.
Nyt kera Oppahani paasisiltaa
kävimme kohti kaarta kuilun, missä
ne palkan saa, jotk' eripuraa kylväin,
sydämet särkein, syntikuormaa kasaa.