Niin rakkaus synnyinkaupunkiin mun valtas,
ma että heti poimin lehvät maasta
ja hälle annoin, min jo ääni sortui.
Tulimme rajalle nyt, missä toinen
eroopi kolmannesta pyörö; siellä
oikeuden kauhistava käyttö nähdään.
Asiat oudot oikein kertoakseni,
ma virkan, että kankahalle tultiin,
mi yhtään kasvia ei yllään kärsi.
Tuo murheen metsä ympäri sen saartaa
ja metsän saartaa kaivoshauta synkkä;
me pysähdyimme nummen äärtä liki.
Maaperä oli soraa kuivaa, nuivaa,
senkaltaista kuin olla maassa mahtoi,
min pintaa polki kerran Caton[67] jalat.
Oi, taivaan kosto, kuinka peljättävän
sun pitäis olla jokaiselle, joka
lukevi, mitä silmin siellä näin ma!
Näin siellä sieluin alastonten sarjat,
kaikk' itkemässä kurjuuttaan; ja näytti
kuin ollut kullekin ois eri laki.
Makasi maassa selällänsä eräät,
taas toiset kyyryllänsä istui, toiset
käveli lakkaamatta, taukoomatta.
Lukuisin lauma oli kävelijäin
ja pienin vaivoissansa makaavien,
mut herkin heillä kieli vaikerrukseen.
Tään yli hiekkameren satoi tulta
hitaasti, suurin hiutalein, kuin sataa
alpeilla lunta levätessä tuulen.
Kuin Aleksander kuumass' Intiassa
satavan näki sotajoukkons' yli
maan päällä vielä palavaisten liekkein,
min vuoks hän käski sotilaansa maata
kovasti polkea, ett' yksitellen
tuliset lieskat jalan alla sammuis:
näin siellä lankes ikiliekki alas,
mi hiekan hehkutti kuin taula hehkuu
tulusten työstä, lisäten näin vaivaa.
Siell' lakkaamaton kävi kätten tanssi,
nuo kurjat milloin sieltä, milloin täältä,
kun tulta tuoresta pois karistivat.
Ma lausuin: »Mestari, mi kaikki voitat,
piruja noita paatuneita paitsi,
me jotka kohtasimme portin luona,
sa virka, ken on pitkä tuo, mi torju
ei tulta, tuimass' uhmassansa maaten,
kuin sade tää ei häntä korventaiskaan!»
Hän itse,[68] kuullen, mitä Mestarilta
hänestä kysyin, huusi: »Kuolemassa
ma sama oon kuin elämässä olin.
Zeus uuvuttakoon seppoansa, jolta
hän vihoissansa vaajan tuiman tempas,
mi minuun iski viime hetkelläni.
Hän muutkin yksitellen uuvuttakoon
ääressä Mongibellon[69] mustan ahjon,
noin huutain: 'Auta, auta, oi Vulcanus!'
niinkuin hän teki Flegran[70] taistelossa.
Mua vastaan iskeköön hän voimin kaikin,
iloa vaan hän ei saa kostostansa!»
Oppaani silloin voimakkaasti lausui,
moist' etten ennen häitä ääntä kuullut:
»Oi Capaneus, sun rangaistukses juuri
se on, ett' ylpeytes ei koskaan raukee.
Tuot' ilman raivoas ei vaiva mikään
riittäisi rankaisemaan mieles uhmaa!»
Suin vienommin hän mulle virkkoi: »Teban
kuningassaartajasta seitsemästä
tuo oli yks. Hän herjas Jumalata
ja vielä samaa herjamieltä näyttää.
Mut niinkuin hälle lausuin, uhman juuri
tuo miesi ansaitsikin rintanauhaks.
Mua seuraa nyt, ja varo, ettet jalkaas
aseta hietikolle hehkuvalle,
vaan aina tarkoin metsän äärtä poljet.»
Tulimme vaieten nyt siihen, missä
metsästä puro pieni pursuu esiin;
mua vielä pöyristää sen punaväri.
Kuin hetteestä Viterbon hersyy oja,
min veden portot keskenänsä jakaa,
niin yli hietikon tää virta vieri.
Sen pohja kivettynyt oli, samoin
sen rannat ja sen rantain töyräät; tuosta
ma huomasin sen paikaks ylimenon.
»Kaikesta, minkä näyttänyt oon sulle
senjälkeen kuin jäi meiltä taakse portti,
min kynnys kielletty ei keltään ole,
niin merkittävää mitään nähnyt vielä
et silmilläs kuin puro tää sun eessäs,
mi yllään liekit kaikki sammuttavi.»
Nää sanat mulle lausui Oppahani.
Siks anoin, että tiedon yhtä runsaan
hän antais kuin jo antoi tiedonhalun.
»Keskellä merta maa on autioitu»,
hän puhui, »Kreta nimeltään, min päämies[71]
syytöntä vielä johti ihmiskuntaa.
On siellä vuori, muinoin virkistämä
purojen, puiden, nimeltänsä Ida;
nyt autio kuin jäännös entis-ajan.
Kehdoksi varmaksi sen Rea[72] kerran
valitsi pojalleen, ja kätkeäkseen
tuon itkut, käski huutaa, laulaa, soittaa.
Vuoressa seisoo pitkä, pysty vanhus,[73]
päin Damiataa[74] selkä, silmänluonti
päin Roomaa niinkuin kuvastintaan omaa.
Sen pää on kultaa hienoimpaa, sen rinta
ja käsivarret pelkkää hopeata,
muu vaskea taas varren haarautumaan,
siit' asti rautaa, paitsi että hällä
savesta oikea on jalka, johon
hän kovemmin kuin toiseen jalkaan nojaa.
Jokaisen osan, paitsi kullan, kautta
käy rako, josta kyyneleitä tippuu;
ne kokoontuvat, luolan kovertavat
ja muodostavat laaksoon tähän juosten
joet Akeronin, Styxin, Flegetonin;
käy niiden kulku sitten kuiluun tuohon
ahtaasen, niissä loppuu alasmeno,
Kokyton muodostain; en sitä sulle
kuvailla tahdo, saat sen itse nähdä.»
Ma hälle: »Jos tuo joki juoksee tänne,
kuin kerroit, meidän maailmasta, miksi
se vasta näkyy tämän törmän alta?»
Hän mulle: »Tiedät, pyöreä on paikka,
ja joskin kauaksi jo tullut olet,
vasenta äärtä pohjaa kohti pyrkein,
et koko ympyrää sa käynyt ole;
siks sulle uusi joku jos on seikka,
sun tuost' ei tarvis hämmästystä näyttää.»
Ma hälle vielä: »Mestari, miss' ovat
Lete ja Flegeton? Sa toisen sanot
tulevan kyynelistä? Mutta toinen?»
»Iloni ovat kysymykses kaikki»,
hän lausui, »vaan tuon punakuohu-virran
ois luullut vastaavan jo toiseen sulle.
Letenkin näät: et alangossa täällä,
vaan siellä, missä sielut peseytyvät,
kaduttu, poistunut kun syy on kaikki.»
Hän vielä virkkoi: »Nyt on aika meillä
tää metsä jättää. Seuraa jälkiäni,
tien antaa äyräs meille, jok' ei hehku,
ja jonka yllä tulihuurut sammuu.»