KOTSHKAREV. Onko maailmassa nähty koskaan ennen moista ihmistä?
Sellainen tolvana! No, jos totta ruvetaan puhumaan, niin hyvä se olen
minäkin. Sanokaa, olkaa hyvä, enkö minä ole tomppeli, enkö minä ole
tyhmä? Miksi minä ahkeroin, kiljuin kurkkuni kuivuksiin? Sanokaahan,
mikä hän on minulle? sukulainenko? Ja mikä minä olen hänelle --
lapsenpiika, täti, anoppi, kummi, vai mikä? Minkä saatanan tähden,
mistä syystä minä huolehdin hänestä, en anna itselleni hengen rauhaa,
vieköön visakinttu hänet kokonaan. Piru yksinään tietää, mistä syystä
minä hänen hyväkseen hommailen. Kysyppä joskus ihmiseltä, mitä varten
hän puuhaa? Ja hän? Tuommoinen heittiö! Mikä vastenmielinen,
konnamainen naama! Sinut, älytön raavas, sietäisi ottaa käsille ja
näpsähyttää sitte hyvästi vasten nenää, korvia, suuta, hampaita -- joka
paikkaan. (Suutuksissaan tekee muutamia näpsäyksiä ilmaan.) Harmillista
tässä on se, ettei hän välitä mistään -- surukaan häneen ei pysty, ei
pysty mikään, sama, jos kaasi vettä hanhen päälle. Tämä on
sietämätöntä. Hän menee asuntoonsa, panee sohvalle pitkäkseen ja imee
piippuaan. Mikä inhottava luontokappale! On niitä inhottavia naamoja
maailmassa muitakin, mutta tämän ilettävämpää ei voi ajatellakaan. Et
voi keksiä vastenmielisempää naamaa, Jumal'auta, et voi keksiä! Mutta
ei, menenpä tahallanikin ja tuon sen toimettoman lurjuksen takaisin!
Minä en anna hänen livahtaa pois, vaan menen ja tuon sen konnan
takaisin.