Podkolesin ja Kotshkarev (tulevat).
KOTSHKAREV. Miksi kotiin? Joutavia! Miksi kotiin?
PODKOLESIN. No, mitä minä sitte tänne jäisin. Olenhan jo sanonut
hänelle kaikki, mitä minun piti sanoa.
KOTSHKAREV. Siis olet avannut hänelle sydämesi?
PODKOLESIN. No, se nyt taisi jäädä tekemättä, sydäntäni en vielä
avannut.
KOTSHKAREV. No, sepä vasta juttu! Miksi et avannut.
PODKOLESIN. Sinä tahtoisit siis, että puhumatta ensin mistään muusta,
äkkiä tunkeilevan ihmisen tavoin sanoa: "Neitiseni, minä nain teidät!"
KOTSHKAREV. No, mistä te puhelitte, mitä tyhjää lörpöttelitte
kokonaista puoli tuntia?
PODKOLESIN. Puhelimme kaikista asioista, ja minun täytyy tunnustaa,
että minä olen hyvin tyytyväinen: mitä suurimmalla mielihalulla vietin
aikani.
KOTSHKAREV. Kuuleppa, Podkolesin, ajattele nyt itse, milloin me tämän
kaiken ehdimme? Puolen tunnin perästä täytyy näet jo ajaa kirkkoon
vihille.
PODKOLESIN. Mitä, oletko järjiltäsi? Jo tänään vihille!...
KOTSHKAREV. Miksi ei?
PODKOLESIN. Jo tänään vihille?
KOTSHKAREV. No, itsehän sinä suostuit, sanoit, että kun toiset sulhaset
on ajettu pois, nait viipymättä.
PODKOLESIN. En minä nytkään tahdo sanaani syödä, mutta ei kuitenkaan
nyt paikalla; pitää nyt edes kuukausi antaa levähdysaikaa.
KOTSHKAREV. Kuukausi!
PODKOLESIN. Niin, tietysti.
KOTSHKAREV. Oletko tullut hulluksi, mitä?
PODKOLESIN. Ei missään tapauksessa kuukautta vähemmän?
KOTSHKAREV. Johan minä olen illallisenkin tilannut, pölkkypää!
Kuulehan, Ivan Kusmitsh, elä nyt ole itsepäinen. Veli-hopea, nai nyt.
PODKOLESIN. Hyvä jumala! mitä sinä puhut? Nyt heti?
KOTSHKAREV. Podkolesin, minä pyydän. Jos et tahdo itsesi tähden, niin
ainakin minun vuokseni.
PODKOLESIN. Mahdotonta.
KOTSHKAREV. Mahdollista, hyvä veli, kaikki on mahdollista; no elä nyt
oikuttele, sydänkäpyseni!
PODKOLESIN. Ei, kyllä minä en voi; se on epämukavaa, aivan epämukavaa.
KOTSHKAREV. Mitä epämukavaa? Kuka sinulle sen on sanonut? Ajattele
itse, olethan sinä viisas mies; minä en puhu tätä sinulle
liehakoidakseni sinua, en sentähden, että sinä olet ekspeditööri, vaan
rakkaudesta sinuun, sulasta rakkaudesta... No, jo riittää tuo
härkäpäisyytesi! Päätä nyt, kuten järkevä mies ainakin.
PODKOLESIN. Jos sen voisin, niin minä...
KOTSHKAREV. Ivan Kusmitsh! rakas kulta ystävä, armas! No, tahdotko että
minä lankean polvilleni eteesi?
PODKOLESIN. Minkä vuoksi?...
KOTSHKAREV (Lankeaa polvilleen.) No, katso, minä olen polvillani
edessäsi! Itse nyt näet, minä rukoilen sinua. En ikänäni tule
unhottamaan tekemääsi palvelusta, elä nyt vastusta, rakas!
PODKOLESIN. Mahdotonta, hyvä veli, aivan mahdotonta.
KOTSHKAREV (Nousee suuttuneena.) Sika!
PODKOLESIN. Ole hyvä, hauku itseäsi.
PODKOLESIN. Tyhmä ihminen! En vielä koskaan ole tuollaista nähnyt.
PODKOLESIN. Hauku, hauku.
PODKOLESIN. Ja ketä varten minä hommailin ja puuhailin. Kaiken tein
ainoastaan sinun hyväksesi, hölmö. Mitä hyötyä siitä minulle olisi
ollut? Minä jätän sinut aivan paikalla. Mitä sinä minua liikuttaisit?
PODKOLESIN. Kuka sinua on pyytänyt hommailemaan. Jätä vain, ole niin
hyvä.
KOTSHKAREV. Mutta sinähän joudut perikatoon, ethän sinä voi ilman minua
yhtään mitään tehdä. Jos et mene naimisiin, niin koko ijäksesi jäät
samallaiseksi hölmöksi.
PODKOLESIN. Mitä se sinua liikuttaa?
KOTSHKAREV. Sinun puolestasi olen tässä puuhannut, senkin kollo.
PODKOLESIN. Minä en kaipaa sinun apuasi.
KOTSHKAREV. No, mene sitte helvettiin.
PODKOLESIN. Menen kyllä.
KOTSHKAREV. Sinne sinä joudatkin.
PODKOLESIN. Mitä siitä -- sinne menenkin.
KOTSHKAREV. Mene, mene, ja taittukoon jalkasi mennessäsi. Sydämestäni
toivon, että juopunut ajuri kaataisi sinut päistikkaa kaikkein
pahimpaan paikkaan. Riepu sinä olet, etkä mikään virkamies! Minä
vannon, että meidän välimme ovat nyt lopussa, eläkä tule enää koskaan
minun silmieni eteen!
PODKOLESIN. En tulekaan.
(Menee).
KOTSHKAREV. Mene perkeleen, parhaan ystäväsi luo! (Avaa oven ja huutaa
jälestä.) Tolvana!