Suomen kuningastarina on todennäköisesti nyt lopussa. Mutta kauniin
muiston on jättänyt itsestään se jalo ruhtinas, jonka maamme kerran
valitsi kuninkaakseen. Englanti ja Ranska eivät ole kansamme
keskuudessa voittaneet mitään kunniaa eikä rakkautta estämällä kaunista
tarinaa muuttumasta todellisuudeksi ja tekemästä kansaamme onnelliseksi.
Berliinissä joulukuun lopulla 1918.
Helmikuussa 1919 kirjoitti minulle prinssin uusi hovipäällikkö,
vapaaherra L. von Brandenstein, joka oli kuulunut Suomessa toimineisiin
joukkoihin, m.m.: "Minun täytyy usein kertoa Hänen Korkeudelleen
maastanne ja sen asukkaista, mutta silloin asuu hänen kasvoillaan
syvän surumielisyyden ilme. Hän ajattelee yhä maata ja sen asukkaita
mielenkiinnolla ja lämpöisellä rakkaudella, toivoo kaikille vain
parasta ja valittaa, ettei hän enää saa tunteitansa osoittaa."
Viimeksi tapasin prinssin toukokuun alussa, kun Sveitsistä palatessani
kävin Frankfurtissa. Prinssi ja hänen puolisonsa olivat ranskalaisten
miehitysviranomaisten luvalla tulleet kaupunkiin muutamaksi päiväksi.
Korkealla pariskunnalla oli paljon sekä yleisiä että yksityisiä huolia
kannettavana, mutta he puhuivat niistä tyynesti, ilman katkeruutta.
Suomen kohtalo herätti heissä lämmintä harrastusta, joskin he olivat
siihen nähden hieman levottomat. Prinssi lausui vakaumuksenaan, että
oli ollut onneksi maallemme, ettei hän ollut ennättänyt nousta Suomen
valtaistuimelle ennen suuren onnettomuudenpäivän tuloa. Maa oli siten
säästynyt monelta vaikeudelta. Siitä tietoisena hän tunsi olevansa
tyytyväinen, etteivät hänen omat toivelmansa olleet toteutuneet. Ehkä
se olikin onnellisinta hänelle itselleen.
Berliinissä oleva Suomen lähetystö.
Ennenkuin virallinen Suomen lähetystö saatiin perustetuksi Berliiniin,
oli sen edeltäjinä suomaisia, sodan aikana järjestettyjä toimistoja,
aluksi Wetterhoffin kanslia, sitten S. Sarion johtama »Finnländisches
Büro». Kummallakin oli sekä poliittinen tehtävä — olla Saksassa
harjoitetun propagandan keskuksena — että pikemmin ihmisystävällinen
tarkoitus, nimittäin suomalaisten erikoisesti lääkärien etujen
valvominen ja lähinnä heidän ja kotimaan välisen yhteyden
ylläpitäminen. Ensinmaimttu laitos kustannettiin Saksan yleisistä
varoista ja oli se suunniteltu aika suurenmoinen, jälkimmäistä
pidettiin yllä yksityisillä Suomesta saaduilla varoilla ja sen olot
olivat vähäisemmät ja niukemmat.
Kun tulin Saksaan, oli "Finnländisches Büro" vielä täydessä
toiminnassa. Sen hallussa oli ahdas mitaton huoneisto Nürnberger
Strassen 14-15:nnessä pohjakerroksessa pihan perällä. Huolimatta,
niistä suppeista puutteista, joissa toimisto työskenteli, tehtiin
siinnä, laajalle ulottuvaa ja hyödyllistä työtä. Herra Sario hoiti
tointansa varsin tarmokkaasti ja toimeliaasti saaden olla "Mädchen für
alles", kun oli kysymyksessä valvoa Suomen etuja Berliinissä ja koko
Saksassakin Vireänä avustajana propagandatyössä oli toimistolla ollut.
tohtori Richard Pohle.
Käytäessä valtakunnankanslerin kreivi Hertlingin luona tammikuun 6
päivänä 1918, jossa tilaisuudessa hän ilmoitti Saksan tunnustavan
Suomen itsenäiseksi valtioksi, lausui hän, minun asiaa häneltä
tiedustellessani, että uusi valtio voi esteettömästi kohta lähettää
virallisen edustajan Berliiniin. Ilmoitin tämän hallitukselle.
Hallitus päätti nimittää minut kysymyksessäolevaan toimeen ja pyysi
Tukholmassa olevan chargé d'affaires'in Gripenbergin välityksellä
keisaria suostumaan tähän nimitykseen. Helmikuun 2 päivänä ilmoitti
minulle von dem Bussche, että Hänen Majesteettinsa on tunnustanut
minut Suomen lähettilääksi Berliiniin, mutta ei nimellä chargé
d'affaires, vaan korkeampiarvoisena "Gesandt’ina" eli valtuutettuna
ministerinä. Helmikuun 20 päivän tienoissa minä sain valtuuskirjani.
Sen henkilökohtainen keisarille jättäminen täytyi siirtää toistaiseksi,
koska keisari oleskeli päämajassa, mutta ulkoasiainministerille
annettiin siitä jäljennös, ja siten oli Busschen ilmoituksen mukaan
Berliinissä oleva Suomen lähetystö käytännössä tunnustettu. Helmikuun
23 päivä voidaan merkitä tämän laitoksen viralliseksi syntymäpäiväksi.
Välttämättömät muodolliset käynnit ministerien, ambassadöörien ja
muiden ulkomaan lähettiläiden luona voitiin nyt suorittaa.
Jo sitä ennen oli Suomen lähetystö kumminkin jo aloittanut toimintansa,
yksinkertaisesti ja vaatimattomasti. Kirjeitä ja kyselyjä alkoi saapua
sotavangeilta, liikemiehiltä y.m., ja puheillamme kävi lukuisia
henkilöitä, joilla oli etuja valvottavina Suomessa tai jotka halusivat
jonkinlaisia tietoja. Hotellihuoneeni Fürstenhofissa ja sittemmin
Esplanadeissa muodostui lähetystön ensimmäiseksi pieneksi tyyssijaksi
ja siellä vallitsi sangen vilkas liike. Minun täytyi vuokrata itselleni
huone lisää ja ottaa palvelukseen vahtimestari, suomalaispoika,
ent. jääkäri Karvonen, joka prameili etehisessä ja juoksi asioita.
Ensimmäisenä kanslia-apulaisenani oli jääkäriluutnantti A.W Ström
ent. ylim. yleisen kirjaston amanuenssi. Hän oli jo parisen vuotta
oleskellut Saksassa pitäen huolta lomalle lasketuista tai erotetuista
jääkäreistä, joita oli siellä täällä maan eri osissa. Punaisen kapinan
Suomessa puhjetessa ilmoittautui suuri määrä ent. jääkäreitä, jotka
halusivat matkustaa kotiin ottamaan osaa taisteluun. Emme vielä silloin
voineet antaa suomalaisia passeja. Kotiin matkustaville täytyi hankkia
saksalaiset passit ja Ruotsin lähetystölle osoitetun suosituksen avulla
taata heille ruotsalainen passintarkastus. Useimpain heistä täytyi
saada myöskin matka-avustusta, toisille täytyi hankkia vaatteetkin.
Helmikuun 13 p:nä saapui Tukholmasta ensimmäisenä suomalaisena
kuriirina vapaaherra E.F. Wrede, josta sittemmin tuli
lähetystönsihteerimme, sekä muutamia päiviä myöhemmin herra
Y. Saastamoinen, joka oli liitetty lähetystöön erikoisesti
kauppa-asioita varten. Työ alkoi nyt kasvaa, kun kirjeenvaihto
saksalaisten viranomaisten kanssa lisääntyi ja virallisia kirjelmiä
oli lähetettävä kotimaahan, raportteja annettava j.n.e. Saimme
tarpeelliset passikaavakkeet ja aloimme antaa suomalaisia passeja,
jotka Saksan viranomaiset empimättä hyväksyivät. Joukko suomalaisia,
joitakin kymmeniä, saapui tänne suorittamaan erinäisiä tehtäviä ja
he tarvitsivat lähetystön apua eri suhteissa. Kävi välttämättömäksi
vuokrata oma huoneisto. Päätimme valita kalustetun yksityisasunnon
Wichmannstrassen 28:nnesta, Lützowplatzia vastassa olevasta
kulmauksesta. Siihen kuului viisi huonetta. Nürnbergerstrassen
varrella sijainnut suomalainen toimisto nyt lakkautettiin, ja sen
henkilökunta, herra H. Hornborg sekä toimiston kaikki kaikessa,
"kapteeni" Ekbom, ent. ahvenanmaalainen laivuri, muuttivat lähetystöön,
viimeksimainittu vahtimestariksi ja ekspeditööriksi. Wrede oli
lähetystönsihteerinä, Ström ja Saastamoinen attasheoina, edellinen
erikoisesti jääkäri- ja passiasioissa, jälkimmäinen kauppa-asioissa,
ja Hornborg oli kanslistina ja arkistonhoitajana. M. Gripenberg toimi
sotilasattasheana, hoiti aseiden ostoa ja teki sopimuksia niiden
saksalaisten kanssa, jotka tahtoivat astua Suomen armeijaan tai muuten
halusivat päästä Suomeen ottamaan vapaussotaan osaa. Maaliskuun alusta
lähtien toimi A. von Bonsdorff lähetystöneuvoksena poliittisissa
asioissa, ja oli hänen erikoistehtävänään seurata poliittisia
tapahtumia ja laatia ne poliittiset raportit, joita lähetystö toimitti
hallitukselle. Maaliskuun keskivaiheilla nimitettiin päätirehtööri
Wuolle lähetystöneuvokseksi kauppa-asioita varten ja puheenjohtajaksi
kauppakomissioniin, johon silloin kuului eräitä tänne saapuneita
liikemiehiä ja insinöörejä. Hänkin työskenteli lähetystössä. Professori
Erich, joka oli oleskellut Berliinissä aina maaliskuun keskivaiheille
saakka, etupäässä suomalais-saksalaisten sopimusten vuoksi, ei
ollut varsinaisesti lähetystön virassa, mutta oli sille suureksi
hyödyksi ja minulle suureksi avuksi. Hän laati alkuaikoina useimmat
ulkoasiainministeriöön jättämämme nootit. Lähetystön henkilökuntaa
täydennettiin vielä ottamalla palvelukseen kaksi konekirjoittajatarta,
suomalainen ja saksalainen.
Mitään tulo- ja menoarviota ei lähetystöllä aluksi ollut. Kaikki
oli vielä liian epävarmaa ja häilyvää. Minä määräsin palkat ja muut
menot parhaan harkintani mukaan ja noudattaen mahdollisimman suurta
säästäväisyyttä. Rahavaroja oli onneksi käytettävissä. Pyynnöstäni oli
Saksan hallitus jo joulukuun lopussa myöntänyt 100,000 Saksan markan
suuruisen luoton juoksevia menoja varten, ja helmikuun alussa minun
onnistui saada hallitus ennakolta vapauttamaan 8 miljoonaa Saksan
markkaa takavarikoituja Suomen valtionvaroja. Saksan hallituksen
määräyksen mukaisesti nämä varat asetettiin minun käytettäväkseni,
jotta Suomen kapinahallituksen mahdollisesti tekemät vaatimukset
vältettäisiin. Lähetystöä varten tarvittiin luonnollisesti vain
vähäinen osa, mutta varat tulivat hyvään tarpeeseen kaikenlaisissa
muissa valtion maksuissa, varsinkin niissä ostoissa, joita
kevättalvella tehtiin valtion laskuun sotilaallisten y.m. tarpeitten
täyttämiseksi.
Tässä yhteydessä sopii mainita, että ulkoasiainministeriö helmikuun
lopussa sai eräältä herra Useniukselta Tukholmasta nootin, jossa
komissario Sirolan pyynnöstä mainittiin, että Suomen komissariohallitus
peruutti valtakirjani olla Suomen lähettiläänä Berliinissä. Paperi
luultavasti joutui mainitun viraston eriskummallisuuskokoelmaan.
Tuntui varsin omituiselta, kun sai olla mukana luomassa osan Suomen
virallista hallintoa Saksan pääkaupunkiin, vapaan Suomen valtion
itsenäisyyden näkyvää ja kansainoikeudellisesti arvossapidettyä
ilmausta. Kovin tyytyväisin mielin katselin ensi kerran ovilevyä, johon
oli merkitty "Finnische Gesandtschaft". Lähetystöpäälliköstä alkaen
me olimme kaikin tottumattomia, diplomaattisiin ja lähetystötoimiin
kouluttamattomia. Mutta tämä toiminta-alahan olikin maallemme uusi
ja asia oli saatava alkuun. Niin ollen panin painoa siihen, että
sain henkilökunnan, jota elähdytti työnhalu ja jolla sitäpaitsi
oli hyvä kasvatus, yleissivistys ja käytöstapa. Sellaisilla
ominaisuuksilla varustettujen henkilöiden katsoin tarjoavan suurimmat
kehitysmahdollisuudet uudella uralla. On myöskin huomattava, että
lähetystön henkilökunta esiintymiseen ja käyttäytymistapoihin nähden
täytti ne vaatimukset, joita kulttuurikansaa edustavalle lähetystölle
asetetaan. Kansliassa suoritettavan työn järjestelyssä oli erittäinkin
vapaaherra Wredellä ja herra Strömillä suuria ansioita. Ensinmainittu
toimi samalla "seremoniamestarina". Hänen tehtävänään oli tutustua
niihin ulkonaisiin perinnäisiin muotoihin, joita lähetystön, sen
päällikön ja virkamiesten tulee noudattaa. Hänellä olikin siihen,
taipumusta. Minussa tämä seikka herätti vähemmän mielenkiintoa, mutta
tärkeätä oli esiintyä näissäkin asioissa moitteettomasti, jotta meitä
ei olisi mainittu toisia "huonommiksi". Meidän oli tälläkin alalla
tehostettava lähetystön ulkonaista mainetta.
Helmikuun lopussa me muutimme huoneistoomme, mutta kauan ei kestänyt,
ennenkuin tupa kävi liian ahtaaksi. Toimistohuoneemme, joka samalla
oli odotushuoneenamme, oli useinkin niin täpötäysi, että siellä oli
mahdoton työskennellä, ja kun useiden virkamiesten täytyi tehdä
työtä samassa huoneessa, oli erinomaisen vaikeata ottaa vastaan
niitä lukuisia saksalaisia ja suomalaisia, jotka erilaisten asiain
vuoksi kävivät lähetystössä. Jo maaliskuun keskivaiheilla meidän oli
pakko ryhtyä etsimään tilavampaa ja samalla edustavampaa huoneistoa.
Löysimme sellaisen, kaikkiaan 15 huonetta käsittävän huoneiston aivan
läheltä, Landgrafenstrasse 13, pohjakerroksesta. Landgrafenstrasse on
Lützowuferin ja Kurfurstenstrassen välinen hienoleimainen poikkikatu,
jonka varrella on huvilatyylisiä rakennuksia ja jota reunustavat
lehmukset ja kastanjat. Huoneisto oli kalustettava alusta loppuun ja
tämä ei ollut vallitsevissa oloissa mikään helppo eikä halpa tehtävä.
Berliinissä oleva Suomen lähetystö oli nyt saanut viihtyisän kodin,
jota ei tarvinnut hävetä sivullisillekin näyttää. Työ sujui siellä
hyvin, kaikkia elähdytti harrastus uuteen tehtävään, joka tarkoitti
Suomen ja suomalaisten maanmiestemme etujen valvomista Saksassa sekä
kotimaamme ja Saksan välisten poliittisten ja taloudellisten suhteiden
kehittämistä ja lujittamista. Sadat henkilöt, joiden joukossa oli
maanmiehiämme, saksalaisia ja muita ulkomaalaisia saivat täällä
vierailla suomalaisella pohjalla. Suomalaiset saivat täällä tuntea
olevansa kotonaan kuin omassa maassaan. Oli useinkin liikuttavaa nähdä,
kuinka vilpittömästi he siitä iloitsivat. Uusi Suomen lippu liehui
talon parvekkeelta ensi kerran, kun Hessenin prinssi Friedrich Karl oli
ensimmäistä kertaa lähetystössämme käymässä.
Nousukkuutta ja henkilökohtaisia salajuonia tosin ilmeni Berliinissä
toimivassa suomalaisessa diplomaattikunnassakin, mutta ne eivät onneksi
saaneet tilaisuutta siihen syvemmin juurtua. Yhteistyö vakiintui yhä
enemmän ja tuli mitä parhaimmaksi.
Lähetystön kanssa olivat kiinteässä yhteydessä suomalainen
kauppakomissioni, jossa aluksi toimi puheenjohtajana lähetystöneuvos
senaattori L. Ehrnrooth ja sittemmin tohtori J. Jännes, ja suomalainen
sanomalehtitoimisto, jota johti lehtori Öhquist. Kauppakomissioni,
johon kaupalliset asiat vähitellen kokonaan siirrettiin, muutti
lähetystön aikaisempaan huoneistoon Wichmannstrassen varrelle,
sanomalehtitoimistolla oli aluksi tyyssijansa entisessä suomalaisen
toimiston huoneistossa Nürnbergerstrassen varrella, mutta muutti
syksyllä aivan likellä lähetystöämme sijaitsevaan taloon.
Kauppakomissionissa oli henkilökunta sangen vaihtuvaa. Sen uskollisin
jäsen oli insinööri, sittemmin vuorineuvos Berndt Grönblom. Syksyn
kuluessa toimi lähetystössä ja kauppakomissionissa insinööri
E. von Frenckell, jonka tehtävänä lähinnä oli takavarikoituja
suomalaisia aluksia koskevien asioiden järjestäminen. Erinäisten
finanssi-teknillisten kysymysten vuoksi oleskeli Berliinissä
syksykuukausina pankinjohtaja A. Neovius, jonka tiedoista lähetystöllä
oli paljon hyötyä. Satunnaisiin ja poliittisella alalla toimiviin
avustajiimme kuului syksyn aikana myöskin varatuomari Hj.J. Procopé.
Saksalaisina lähetystön apulaisina olivat alusta pitäen salaneuvos
Alb. Müller saksalaista kirjeenvaihtoa ja siihen liittyviä muoto- ja
etikettiseikkoja varten sekä justitiariuksena tohtori H. Waldeck.
Lokakuussa 1918 vahvistettiin lähetystön vuosirahasääntö.
Henkilökuntaan nähden tapahtui tällöin se muutos, että luutnantti Ström
tuli toiseksi lähetystönsihteeriksi ja luutnantti Hornborg attasheaksi.
Toiseen attashean virkaan nimitettiin varatuomari A. Paloheimo.
Syksyllä henkilökuntaa vieläkin lisättiin. Etupäässä arkistoa varten
otettiin palvelukseen fil. maisteri neiti Aina Forsman ja maisteri R.
Ilmoni.
Kansliassa suoritettava työ lisääntyi alinomaa ja henkilöliikenne
kävi siellä kesän ja syksyn kuluessa yhä vilkkaammaksi. Lähetystön
kirjoihin merkittyjen tulevien ja menevien kirjeiden ja kirjelmäin
lukumäärä nousi ennen marraskuuta yhdeksännelle tuhannelle ja
annettujen passien luku noin 700:aan. Kauppakomissionissa työ lisääntyi
vieläkin suuremmassa määrässä tavarainvaihdon aljettua kesän ja syksyn
aikana Suomen ja Saksan välillä. Pitihän Berliinissä olevasta Suomen
lähetystöstä tulla maamme tärkein ja suurin ulkomainen edustuslaitos.
Niin me uskoimme, niin kotimaassa ajateltiin ja siltä näyttikin. Mutta
toisin kävi.
Kun Saksan suuresta katastrofista oli joku aika kulunut, tuli
lähetystössämme yhä hiljaisempaa. Matkustavien suomalaisten luku
väheni, passien saantia aljettiin tehdä vaikeaksi saksalaisille, jotka
halusivat matkustaa Suomeen, entente pääsi käsiksi meidän ja Saksan
välisiin kauppasuhteisiin, jotka vihdoin kerrassaan lopetettiin.
Poliittisetkin asiat vähenivät melkoisesti. Suomen ulkoasiain johto
alkoi suhtautua ynseämmin Saksaan. Ulkopoliittisen työn painopiste
oli siirtynyt Pariisiin ja Lontooseen ja huomasi kyllä, että ententen
tuulet puhalsivat yhä voimakkaampina yli Suomen. Berliinissä olevan
lähetystön ensimmäinen lyhyt loistokausi oli ohi.
Berliinissä tammikuulla 1919.
Ebertin luona käymässä.
Mikäli sain ulkoasiainministeriöstä kuulla, eivät tilapäiseen
vallankumoushallitukseen kuuluvat uudet miehet edellyttäneet, että
ulkomaiden lähettiläät kävisivät heidän luonansa kunniatervehdyksellä.
Minua kumminkin huvitti tavata uutta valtionpäämiestä, joten
ilmoitin hänelle kirjallisesti haluavani käydä hänen luonansa.
Valtakunnankansliasta sain tietää, että Ebert ottaisi minut vastaan
tammikuun 2 p:nä klo 1/2 2.
Wilhelmstrassen varrella sijaitsevaa valtakunnankanslerin palatsia
vartioivat vieläkin sotilaat, mutta Suomen lipulla varustettu
automobiili kulki esteettömästi portilla olevien vahtisotilaiden ohi
ja etehisessä ottivat tulijan vastaan kuten ennenkin ovenvartija ja
palvelijat, mutta ei aivan yhtä juhlallisesti ja kunnioittavasti
kuin aikaisemmin. Sain odottaa hetkisen samassa huoneessa,
jossa kreivi Hertlingillä oli tapana ottaa vastaan, Bismarckin
vastaanottosalongissa. Taulut riippuivat yhä paikoillaan, mutta
huonekalut olivat osalta poissa. Seinustalla seisovat tyhjennetyt
kirjahyllyt tekivät huoneen aution näköiseksi. Keskellä huonetta
olevaan pöytään oli liitetty kaksi pienempää, aivan toisenmallista,
joten syntyi tilapäinen, kömpelö pöytärykelmä. Todennäköisesti pitivät
"Volksbeauftragte" täällä täysistuntojaan. Huone oli menettänyt
ylhäisen leimansa.
Minun odottaessani ja tarkastellessani sisustusta ja ajatellessani,
millaisia muutoksia tämäkin huone oli saanut olla todistamassa,
astui sisään vanhahko harmaapartainen herra, joka sanoi olevansa
alivaltiosihteeri Baake, sosiaalidemokraatti ja ent. sanomalehtimies,
nykyään Ebertin oikea käsi. Ebert oli käskenyt hänen pyytää
anteeksi, että sain odottaa hetkisen. Baake ryhtyi keskustelemaan
Suomessa vallitsevista oloista, bolshevikivaarasta, siitä, miten
porvarillisten ja sosialistien suhde tulee muodostumaan, kuinka
valtiomuodon käy j.n.e. Vastasin vilpittömästi. Sitten hän kysyi,
tiesinkö missä Sirola oleskelee, mutta minä en voinut antaa varmaa
tietoa. Tiedustellessani, miksi kysymyksessäoleva henkilö erikoisesti
herätti hänen mielenkiintoansa, hän kertoi kohdanneensa S:n eräässä
sodan aikana Tukholmassa pidetyssä sosialistikongressissa. Tästä sain
aihetta valittaa, etteivät useimmat sosialistijohtajamme olleet voineet
vastustaa bolshevistista liikettä, vaan olivat tempautuneet mukaan.
Baakenkin mielestä se oli valitettavaa. Lisäsin, että Saksallakin
oli samaan vaaraan nähden olemassa ilmeinen todistus. Baake vastasi:
"Niin, kuten Haase." Viimeksimainitun ja muiden riippumattomien
kansanvaltuutettujen oli vähän aikaisemmin täytynyt luopua
hallituksesta epäluotettavan käytöksensä vuoksi.
Hetkisen kuluttua Ebert itse avasi viereisen huoneen oven ja pyysi
minua astumaan sisään. Kun olimme tervehtineet toisiamme istuutui hän
tuoliin työpöytänsä ääreen. Hän on vanttera, lihavahko viidenkymmenen
vuotias mies, kunniallisen ja sangen älykkään käsityöläisen näköinen.
Kun hän otti nenältään paksusankaiset silmälasinsa ja asetti ne
pöydälle, voi varsin hyvin ajatella, että hän oli hetkeksi tauonnut
tekemästä jotakin satulasepän työtä. On kumminkin pitkä aika siitä, kun
hän oli käsityöläisenä. Silloisen ja nykyisen ajan välillä on monta
sanomalehtimiehenä, poliitikkona ja valtiopäivämiehenä vietettyä vuotta.
Pyysin anteeksi, että vaivasin häntä käynnilläni, mutta huomautin
samalla aikovani muutaman päivän kuluttua matkustaa Suomeen ja
haluavani sitä ennen käydä kunniatervehdyksellä. Tahdoin vakuuttaa
hänelle, että Suomi tänä onnettomanakin aikana oli Saksan rehellinen
ystävä, joskin ulkonaisen hallituspolitiikan täytyi jossakin määrin
sopeutua maailman muuttuneeseen tilanteeseen. Huomautin, ettei
Suomi voi unohtaa Saksan sille antamaa apua. Ebert lausui olevansa
iloinen saadessaan tuon kuulla ja sanoi hyvin ymmärtävänsä, että
meidän täytyy pyrkiä ententen kanssa hyviin suhteisiin. Sanoin, että
minulle ja maanmiehilleni tuottaisi suurta iloa saada valtionpäämiehen
omasta suusta kuulla luottava, Saksan sisäisten olojen kehittymistä
koskeva lausunto. Hän vastasi, että tilanne oli erittäin vaikea ja
huolestuttava, mutta hän toivoi kumminkin, että kaikki selviytyisi.
Hän mainitsi lähinnä Schlesian hiilialueella ja Ruhrin seuduilla
sattuneet lakkolevottomuudet. Schlesiaan lähetettyjen neuvottelijain
oli onnistunut saada aikaan sopimus, jonka mukaan työläisten piti
palata töihinsä. Mitään kaivosten hävittämistä ei tultaisi sallimaan.
Jos sellaista sattuisi, puuttuisi sotaväki ehdottomasti asiaan.
Elintarveolot näyttivät sangen huolestuttavilta. Suoritettujen
laskelmain mukaan riittäisivät jauho- ja perunavarastot maaliskuun
alkuun, mutta silloin tarvittaisiin välttämättä tuontia ulkomailta,
jotta nälkämellakat voitaisiin välttää. Korkealle kiristettyjä
työpalkkoja ei teollisuus voisi ajan pitkään mitenkään kestää,
mutta tämän seikan olivat useiden tehtaiden työläiset jo älynneet
ja saksalaisten työläisten vaatimukset olivat kuitenkin ylipäänsä
siedettäviä. Muistettava on, huomautti Ebert, että he ovat kokeneet
neljä kovaa vuotta ja taipuvat ajattelemaan, että jokainen varakkaampi
ihminen on "Kriegsgewinnler". Jos kysymystä ei voitaisi ratkaista,
jos tehtaat täytyisi sulkea raaka-aineiden puutteen ja korkeiden
työpalkkojen vuoksi, niin sisäinen järjestys joutuisi suureen vaaraan.
Kansalliskokouksen Ebert katsoi taatuksi. Vaalien loukkaamattomuus
voitiin turvata lailla. Kokousta ei nähtävästi pidettäisi Berliinissä
vaan jossakin muussa paikassa, lähempänä Etelä-Saksaa, todennäköisesti
Weimarissa, osaksi siitä syystä, etteivät kadulta tulevat vaikutukset
häiritsisi työtä, osaksi poliittisista syistä, koska Etelä-Saksa
pelkäsi Berliinin vaikuttavan määräävästi asiain käsittelyyn.
Ebertin mielestä olisi Frankfurt, myöskin vuotta 1848 ajatellen,
ollut kansalliskokoukselle sopivin paikka, mutta se ei voinut tulla
kysymykseen, koska sijaitsi liian likellä miehitettyä aluetta. Voisi
näyttää siltä kuin kansalliskokous tahtoisi asettua ententen turviin.
Kun neljännestunnin keskusteltuamme erosimme, toivotti Ebert Suomelle
onnellista kehitystä ja kaikkea hyvää. Mieleeni jäi se vaikutelma, että
hän on viisas ja rehellinen mies, jonka katsantokanta on pohjaltaan
porvarillinen, ja että hän siinä korkeassa asemassa, jonne hänet on
nostettu, tahtoo työskennellä maansa hyväksi niin paljon kuin suinkin.
Ilmeisesti hän kumminkaan ei ole hallituksen johtavana voimana, jona on
pidettävä Scheidemannia.
Astuessani ulos Ebertin vastaanottohuoneesta tapasin etuhuoneessa
salaneuvos Riezlerin. Vaihdoimme joitakin sanoja. Hän muistutti
ensimmäisestä kohtauksestamme Tukholmassa syksyllä 1917 ja
miten kaikki on sen jälkeen muuttunut. Riezler on vanhastaan
valtakunnankanslerinpalatsissa kuin kotonaan. Hän oli ollut
Bethmann-Hollwegin uskottuja ja aina siitä lähtien oli hänelle uskottu
vaikeita ja hienotunteisuutta vaativia poliittisia kysymyksiä,
varsinkin itää koskevia. Uusi vallankumouksellinen hallituskin näytti
pitävän häntä käyttökelpoisena.
Berliinissä tammikuulla 1919.
Weimarissa helmikuun 6 p:nä 1919.
Jännityksellä ja levottomuudella odotettu kansalliskokouksen
kokoontumispäivä, päivä, jolloin "vallankumouksen" sijaan taas
tulisivat lailliset olot, oli valjennut. Ulkoasiainministeriö oli
ystävällisesti kutsunut lähetystöjen päälliköt naisineen olemaan läsnä
tässä juhlallisessa tilaisuudessa, jonka tuli aloittaa uusi ajanjakso
Saksan kansan historiassa. Levottomuudet ja mellakat eivät olleet
mahdottomia, mutta emme epäröineet noudattaa kutsua.
Kun aamulla klo 8 lähdimme Anhalter Bahnhofille, oli Berliini täysin
rauhallinen. Mikään ei viitannut siihen, että spartakisteilla
oli pahat mielessä ja että he olivat jotakin suunnitelleet täksi
päiväksi. Yleisesikunnan kautta olinkin kuullut, että he olivat
siirtäneet alkuaan täksi päiväksi suunnittelemansa vallankaappauksen
toiseen ajankohtaan. Junalaiturille johtavassa porraskäytävässä
oli teräskypärillä varustettuja sotilaita vahdissa, mutta
ulkoasiainministeriöstä saamamme passit avasivat meille tien.
Kutsuttujen käytettäväksi oli jätetty erikoinen salonkivaunu — aivan
tavatonta ylellisyyttä näinä aikoina, jolloin ihmisten muuten täytyi
matkustaa epämukavissa, täyteen ahdetuissa ja lämmittämättömissä
vaunuissa. Ententen rosvopolitiikka oli pitänyt huolta siitä, että
suurin ja paras osa Saksan rautateiden vaunustoa siirtyi Reinin
toiselle puolelle. Salonkivaunuun kokoontuivat ne diplomaattikunnan
jäsenet, jotka olivat ilmoittaneet olevansa halukkaat lähtemään
Weimariin, kaikkiaan 14 henkeä. Lähetystöpäällikköjä oli mukana Tanskan
ministeri, kreivi Moltke, Ruotsin ministeri, parooni von Essen,
Sveitsin ministeri Mercier, Persian lähettiläs Hussein Kuli-Kahn,
Liettuan lähettiläs Schaulys ja allekirjoittanut. Sitäpaitsi ottivat
retkeen osaa norjalainen ja hollantilainen lähetystöneuvos, Mexicon
sotilasattashea, eräs Turkin lähetystön virkamies ja kolme naista.
Seurueen oppaana oli sangen herttainen salaneuvos von Kühlmann
ulkoministeriöstä, ulkomaisten lähetystöjen juhlamenojenohjaaja.
Oli kaunis, aurinkoinen talvipäivä. Lumen koristama seutu, jonka
halki kuljimme, näytti pohjoismaiselta talvimaisemalta. Matka edistyi
häiriöittä. Pysähdyttiin vain kerran, Hallessa, lyhyeksi aikaa.
Täsmälleen neljän ja puolen tunnin kuluttua saavuimme tuohon Thüringin
kuuluisaan kaupunkiin, jonka suuriin kulttuurimuistoihin nyt liittyisi
merkittävä poliittinen tapahtuma. Asemalla meidät otti vastaan parooni
von Lenz, joka oli määrätty olemaan käytettävänämme Weimarissa. Vaunuja
oli meitä vastassa, mutta useimmat meistä mieluummin kävelivät kymmenen
minuutin matkan kaupungin halki Fürstenhofiin, joka muistaakseni
aikaisemmin oli nimeltään Russischer Hof. Sinne oli katettu runsas
aamiaispöytä, ja kun olimme osoittaneet, ettemme sitä halveksineet,
lähtivät muutamat meistä kaupungille. Ihmisiä parveili kaduilla,
varsinkin teatterin seuduilla, missä kansalliskokous oli saanut
tyyssijansa.
Päämääränämme luonnollisesti oli Goethehaus, mutta meillä oli
ainoastaan kymmenen minuuttia käytettävänämme, ellemme tahtoneet
myöhästyä kansalliskokouksen avauksesta klo 3.
Lähdimme teatteriin. Berliiniläiset poliisit valvoivat järjestystä
torilla ja läheisillä kaduilla. "Rautaisesta divisionasta" valittu
kunniakomppania seisoi torilla ja sotilassoittokunta soitti. Sotilaat
näyttivät kuriin tottuneilta ja kunnollisilta, aivan toisenlaisilta
kuin ne ryhdittömät sotilasjoukkiot, joita nykyään näkee Berliinin
kaduilla vaeltamassa [17] Toria ympäröivät talot komeilivat
liputettuina, Saksan ja Saksi-Weimarin väreissä. Ei näkynyt yhtään
yksinomaan punaista kangaskappaletta eikä mitään merkkiäkään ollut
havaittavissa siitä, että spartakistit olisivat aikoneet esiintyä
häiritsevästi. Kaikki oli tyyntä ja sopusointuista, mutta samalla niin
romantillista ja suurten henkien muistoihin kietoutuvaa kuin vain
Weimarin kaupungissa voi olla. Siellä, jos missään, ovat Saksan suuret
henget vielä jäljellä, sillä he muistuvat mieleen joka askelella.
Ebertkään ei voinut olla tervehdyspuheeseensa lainaamatta heidän
aarteitansa. Ja kumminkin uskaltaa tuskin toivoa, että he voivat
kohottaa meidän aikamme pieniä, auttamattomasti riitaisia ihmisiä
todellisen inhimillisyyden maailmaan.
Teatteri vaikutti kirkkaine sinisine ja valkoisine väreineen
miellyttävältä. Meille osoitettiin paikat entisessä hoviaitiossa,
joka sijaitsee ensi rivin perällä. Aitio oli iso ja hieno ja siitä
voi helposti nähdä koko teatterin. Se ei ole erikoisen tilava,
ei paljoa suurempi kuin Helsingin ruotsalainen teatteri, mutta
paljoa aistikkaampi. Näyttämö oli kokonaan rakennettu uudelleen,
muutettu puolipyöryköksi ja yhdistetty permantoon, jossa entiset
teatterituolit nyt olivat valtiopäiväistuimien virassa. Silloitettua
orkesteripalkkaa ja näyttämöä peittivät punaiset matot. Keskellä
pyörykköä olivat presidiopöytä ja puheenjohtajantuoli, jotka oli tuotu
valtiopäivätalosta. Molemmin puolin tätä pöytää, mutta hiukan sitä
edempänä olivat ministerien penkit. Permantoaitioiden koko rivi oli
poistettu ja niihin rakennettu permantopenkkejä. Sali oli juhlallisesti
koristettu köynnöksin ja lukemattomin kukin, mikä osoitti, että "Weimar
yhä vielä rakastaa kukkia kuten ennenkin." Ministeripenkkien kohdalle
oli sommiteltu runsaita syreeni- ja kielokoristeita.
Pian täyttivät salin edustajat, ja hallituksenjäsenet asettuivat
hekin paikoilleen. Presidiopöydän oikealla puolella istuivat Ebert
ja Scheidemann sekä heidän vieressään Landsberg, Noske ja Wissel.
Takimmaisessa penkissä näkyi Erzbergerin lihavat kasvot ja uusi
sotaministeri Reinhard. Hallituksen jäsenet näyttivät tyytyväisiltä.
He olivat saavuttaneet ensimmäisen tarkoitusperänsä, ja se ei ollut
tapahtunut ilman ponnistusta ja tahdonvoimaa. Rivitkin täyttyivät
viimeistä sijaa myöten kutsuvierailla.
Edustajakokous muistutti ulkonaisesti suurin piirtein katsoen vanhoja
valtiopäiviä, joskin vasemmistotyypit olivat silmäänpistäviä. Monia
valtiopäiväkiistelyistä tunnettuja hahmoja voi keksiä edustajain
joukosta. Joitakin naisenpäitä näkyi, mutta naispuolisia edustajia
oli niin vähän, etteivät he voineet painaa kokoukseen leimaansa.
Oikealla istuivat konservatiiviset, saksalainen ja saksalaiskansallinen
kansanpuolue, kreivi Posadowsky etunenässä, sitten seurasivat lähempänä
keskustaa kristillis-sosiaaliset, entinen keskuspuolue, joiden joukossa
näkyi iäkäs, harmaapartainen Groeber sekä Trimborn, ja demokraatit
ensimmäisine miehineen: Fischbeck (Preussin kauppaministeri), Fr.
Naumann, tunnettu kirjailija ja puhuja, sekä entinen varakansleri
Payer, hupainen würtembergiläinen. Vasemman puolen salia täyttivät
suurimmaksi osaksi vasemmistososialistit, joiden joukossa näkyi
useita naisia. Ylemmässä äärimmäisessä vasemmassa kulmassa olivat 22
riippumattoman sosialistin paikat. Etumaisena istui heidän joukossaan
epämiellyttävän, kavalan näköinen Haase.
Neljännestä yli kolmen soi kello ja Ebert nousi puhujalavalle.
Hän näytti varmalta ja tyyneltä ja aloitti puheensa osoittamatta
pienintäkään hermostuneisuuden merkkiä. "Meine Damen und Herren",
kuului ensi kerran saksalaisessa parlamentaarisessa kokouksessa.
Ebertin puhe oli hyvin harkittu, mutta siihen ei sisältynyt mitään
erikoista. Hän kosketteli lähinnä vallankumousta ja kansalliskokouksen
ehdotonta suvereenisuutta. "Vanhat kuninkaat ja ruhtinaat Jumalan
armosta ovat ainiaaksi hävinneet." "Saksan kansa on vapaa, jää
vapaaksi ja hallitsee tulevaisuudessa aina itse itseänsä." Sitten
hän puhui sodasta, jossa oli jouduttu häviölle ja vihollisten
kosto- ja väkivaltapolitiikan aiheuttamasta hädänalaisesta tilasta,
verrattomasta vääryydestä. "Varoitamme vastustajaa kärjistämästä
asioita äärimmilleen." "Älköön meitä pakotettako tekemään
kohtalokasta valintaa: joko nälkäkuolema tai häpeä. Sosialistisen
kansanhallituksenkin ja juuri sen tulee pitää kiinni tästä: mieluummin
pahinkin puute kuin kunniattomuus." Ebert huomautti, että Saksa
tahtoo yhtyä toisten valtioitten veroisena kansojen liittoon ja
vetosi kaikkiin maailman kansoihin saadakseen oikeutta Saksalle.
Hän kosketteli lämpimästi saksalaisen Itävallan liittymistä Saksan
tasavaltaan ja siirtyi sitten Saksan taloudellisiin, sosiaalisiin
ja sivistyksellisiin kehitysmahdollisuuksiin. "Huolestuttavalta
näyttää tulevaisuutemme. Mutta kaikesta huolimatta me luotamme
Saksan kansan luovaan voimaan, jota on mahdoton hävittää. Saksan
valta-aseman vanhat perusteet ovat ainiaaksi murtuneet. — — — Kuten
marraskuun 9 päivä 1918 on liittynyt maaliskuun 18:nteen 1848, samoin
on meidän täällä Weimarissa suoritettava siirtyminen imperialismista
idealismiin, maailmanvallasta henkiseen suuruuteen." Hän päätti
puheensa näin: "Käykäämme siis työhön, katse kiinteästi suunnattuna
suureen päämääräämme: Saksan kansan oikeuden puoltamiseen, lujan
saksalaisen demokratian perustamiseen ja sen täyttämiseen todellisella
sosiaalisella hengellä ja sosiaalisella laadulla. Siten me teemme
totta siitä, minkä Fichte merkitsi Saksan kansakunnan tarkoitukseksi.
Tahdomme perustaa oikeuden ja totuuden valtakunnan, joka perustuu
kaikkien niiden yhdenvertaisuuteen, joilla ihmiskasvot on."
Puhe lausuttiin kantavin äänin, mutta ilman mainittavaa lennokkuutta.
Se oli luonnollisesti sävyltään sosialistinen, mutta ylimalkaan
maltillinen, varsinkin kun ottaa huomioon, että sen piti eräs
valtiopäivien entisiä oppositsionipuhujia. Edustajain penkeiltä
tietysti kuului huudahduksia, mutta ne eivät sentään aiheuttaneet
meluisaa keskeytystä. Intohimoisimpia olivat äärimmäiset siivet.
Oikeisto ilmaisi olevansa tyytymätön vallankumoukseen ja vanhaan
järjestelmään kohdistuviin hyökkäyksiin. Riippumattomat purkivat
huudahduksin Ebertiin, Scheidemanniin ja Noskeen suuntautuvaa vihaansa.
Heidän välipuheluistaan Ebert ei huolinut mitään, mutta oikeisto sai
terävän ja mestaroivan muistutuksen, siitä ettei se ollut mitään
oppinut viime tapahtumista. Kun Ebert puhui saksalaisen Itävallan
Saksaan liittymisestä, kaikui salissa yksimielisiä suostumushuutoja, ja
kun hän esitti vastalauseensa sen johdosta, että Elsassia käsiteltiin
Ranskan maakuntana ja saksalaisia yhä pidettiin sotavankeina, kuului
voimakkaita pfui-huutoja. Puhe kokonaisuudessaan sai tosin osakseen
hyväksymystä ja kättentaputusta, mutta mitään innostunutta mielialaa se
ei kyennyt kokouksessa herättämään. Ebert ehkä itse uskoi kauniisiin
sanoihinsa ja tulevaisuuden lupauksiin, mutta hänen yleisönsä ei
suinkaan tullut vakuutetuksi niiden todenperäisyydestä.
Ebertin lopetettua puheensa ja siirryttyä paikalleen asettui
puheenjohtajan tuoliin ikäpresidentti, 78-vuotias sosialisti Pfannkuch.
Pidettyään kokoukselle lyhyen tervehdyspuheen hän otti käsille ne
juoksevat asiat, jotka kuuluivat päivän ohjelmaan. Kun oli tapahtunut
nimenhuuto, josta kävi ilmi, että 421 valitusta edustajasta 397 oli
saapuvilla, julistettiin kokous päätösvaltaiseksi. Seuraava istunto
määrättiin pidettäväksi seuraavana päivänä, jolloin presidion vaalin
piti tapahtua. Edeltäpäin tiedettiin, että enemmistösosialistien,
demokraattien ja kristillis-sosiaalisten muodostamassa yhtymässä tehdyn
sopimuksen mukaan sosialisti, tohtori David valittaisiin presidentiksi.
Tyynesti ja melkein kuin jokin liiketoimi oli tämä merkittävä kokous
tapahtunut. Hiljaa ja äänettöminä hajautuivat ihmiset. Ajan ja
tehtävän suuri vakavuus oli painanut leimansa mielialaan. Toisenlainen
oli mieliala Frankfurtissa 1848. Mitään vapaudenintoa ei nyt voinut
havaita. Mutta vaikutelma, ainakin se, minkä minä sain, oli etupäässä
hyvä. Monia hankauksia voidaan odottaa, mutta täytyy toivoa, että
kokouksen onnistuu vaikeammitta ulkoa- tai sisästäpäin aiheutuvitta
häiriöittä luoda Saksaan järjestyneet olot ja jossakin määrin ehjentää
sen silvottua ruumista ja sielua. Mutta on mahdollista sekin, että
uudisrakennustyö hukkuu sanoihin ja kiistoihin ja että toiminta syntyy
toisella taholla.
Kävelimme hetken aikaa tuossa hienossa kaupungissa, ostimme äskettäin
järjestetyn lentopostin tuomia Berliinin lehtiä ja palasimme hotelliin
juomaan iltapäiväteetä ja keskustelemaan matkatoveriemme kanssa
päivän vaikutelmista. Hallissa kohtasimme ulkoasiainministerin kreivi
Brockdorff-Rantzaun, joka oli saapunut toivottamaan ulkomaalaisia
vieraitaan tervetulleiksi Weimariin. Hänen piti muutaman päivän
kuluttua pitää suuri puheensa ulkopoliittisesta asemasta ja Saksan
suhtautumisesta siihen.
Käytettäviksemme jätetyillä ajoneuvoilla lähdimme asemalle,
missä meitä oli odottamassa salonkivaunu ja olosuhteisiin nähden
suurenmoinen päivällinen. Ainoastaan puoli tuntia myöhästyneinä me
saavuimme keskiyön aikaan Berliiniin. Tuo merkillinen päivä, helmikuun
kuudes, oli lopussa, kaikki oli käynyt hyvin, ja minä tunsin olevani
kiitollinen siitä, että vuoden kestäneen Saksassa oleskeluni jättämiin
moniin ja rikkaisiin muistoihin oli nyt liittynyt todistajana-olo
uudessa maailmanhistoriallisessa tapahtumassa.
Berliinissä helmikuulla 1919.
Eroaminen lähettilääntoimesta Berliinissä.
Toimeeni Suomen ensimmäisenä lähettiläänä Berliinissä sisältyi
erikoistehtävänä silloin sotilaallisesti voimakkaan ja, kuten voi
otaksua, sodan jälkeen poliittisestikin vaikutusvaltaisen Saksan suoman
tuen hankkiminen valtiolliselle itsenäisyydellemme. Tehtävä oli minulle
erittäin läheinen, ei ainoastaan Saksaan kohdistuvan myötätuntoni
vuoksi, vaan myöskin siitä syystä, että Saksa oli ainoa suurvalta,
jolta saatoimme silloin toivoa muutakin kuin koreita lauseparsia,
nimittäin syvempää ja käytännöllisempää riippumattomuutemme
harrastamista ja aktiivista apua sitä tehostettaessa Venäjää vastaan.
Tämä tehtävä muodostui samalla niiden pyrkimysten ja toiveiden
päätökseksi, jotka olivat minua maailmansodan aikana elähdyttäneet.
Tarkoitukseni ei ollut antautua kokonaan diplomaattiselle uralle.
"Diplomaattinen" harrastukseni on aina kohdistunut eräiden määrättyjen
positiivisten tehtäväin suorittamiseen eikä diplomaatintoimeen
ylipäänsä.- Tehtävä oli minulle tilapäistä asevelvollisuutta isänmaan
hyväksi, sellaisessa muodossa, joka vastasi pyrkimyksiäni ja johon
minulla katsottiin olevan tarpeelliset edellytykset.
Saksan valta-asemassa syksyllä 1918 tapahtunut suuri, odottamaton
muutos vaikutti luonnollisesti voimakkaasti ulkopolitiikkaamme.
Svinhufvudin-Paasikiven hallitus oli ulkonaisessa politiikassaan
noudattanut puhtaasti saksalaisia, lähemmin sanoen selvästi
oikeisto-saksalaisia suuntaviivoja. Se työskenteli saadakseen Saksan
keisarilliseen huoneeseen kuuluvan prinssin Suomen kuninkaaksi ja
sen ohjelmaan kuului sotilaallinen yhteistoiminta Saksan kanssa
Suur-Suomen luomiseksi. Tämä politiikka ei ollut aivan vapaa
eräänlaisesta kiihkoisänmaallisuudesta, joka oli luonnollisena
seurauksena vapaussodan loistavasta menestymisestä ja Saksan voimakkaan
sotilaallisen tuen luomasta tunnosta, ja se oli välttämättömän
johdonmukaisesti, vaikkapa vastoin toivomuksiammekin, johtanut
puolueettomuudestamme luopumiseen sodan aikana. Omasta puolestani en
voinut siihen joka kohdassa liittyä. Poliittisessa, taloudellisessa
ja sivistyksellisessä suhteessa näytti minustakin Saksa olevan se
ulkopuolellamme oleva valta, johon meidän oli lähinnä perustettava
valtiollinen itsenäisyytemme ja maamme kehkeytyminen, eikä ainoastaan
jonakin ajankohtana vaan myöskin tulevaisuudessa, mutta pitemmälle
menevä poliittinen ja sotilaallinen riippuvaisuus kuin minkä
vallitsevat olosuhteet tekivät välttämättömäksi, näytti minusta
epäviisaalta. Välienrikkoutuminen entente-valtojen kanssa, mikä voisi
jälleen repiä auki itsenäisyyskysymyksemme, piti mielestäni välttää,
mikäli mahdollista. Siihen olisi Saksan avustuksella suoritettu Venäjän
Karjalassa tehty valloitusyritys johtanut, ja luultavasti olisi myöskin
Saksan keisarin pojan valitseminen Suomen kuninkaaksi sodan kestäessä
katsottu riittäväksi välienkatkeamisen aiheeksi. Saksan hallituksella
ja parlamenttipolitiikalla ei sellaisia suunnitelmia ollutkaan. Niitä
kumminkin kannatti osa sotilaspiirejä ja eräin sotilaspoliittisin
edellytyksin myöskin Saksan armeijan ylijohto. Vielä vähemmän
ajateltiin Saksassa tehdä Suomi saksalaiseksi vasallivaltioksi, kuten
ententepiireissä tahdottiin edellyttää. Saksan Suomi-politiikka —
lukuunottamatta aktuaalisia strateegisia näkökantoja, jotka jossakin
määrin vaikuttivat Suomessa suoritettuun sotilaalliseen toimintaan
— tähtäsi siihen, että oli autettava luomaan voimakasta vapaata
Suomea, joka läheisesti liittyisi Ruotsiin sen kanssa suunnaten
politiikkaansa keskusvaltojen mukaisesti. Suomesta piti tavallaan
tulla Saksaa ja Ruotsia yhdistävä poliittinen silta. Siten voitaisiin
muodostaa Itämeren ympärille valtayhtymä, joka vastustaisi kaikkia
tätä sisämerta koskevia Englannin suunnitelmia. Saksalaisystävällinen
politiikkamme vapaussodan jälkeen ei ollut mitään pakkopolitiikkaa,
jonka aiheena olisivat olleet ulkoapäin asetetut vaatimukset, vaan se
johtui osalta kiitollisuuden- ja sympatiantunteista, osaksi puhtaasti
suomalaisista harrastuksista, sellaisina kuin johtavat henkilöt ne
silloin käsittivät. Se oli avointa, rehellistä politiikkaa. Ellen joka
kohdassa sitä omaksunutkaan, koskivat eroavaisuudet kumminkin enemmän
tämän politiikan kvantitatiivista kuin kvalitatiivista puolta.
Saksassa tapahtuneen luhistumisen jälkeen ulkopolitiikkamme
luonnollisesti oli suunniteltava jossakin määrin toisin. Emme voineet
yksipuolisesti rakentaa sellaiselle pohjalle, jonka kestävyys jo
oli pahoin järkytetty, nimittäin Saksan ulkonaisen valta-aseman
pohjalle. Tämän tunnusti myöskin Suomen silloinen hallitus. Sitä
pidettiin kumminkin niin "komprometteerattuna", ettei se voinut
säilyä. Ulkoasiainministeri Stenrothinkin, jonka politiikassa sentään
oli erittäin varovainen leima, täytyi erota. Mannerheim, joka oli
poliittisessa tarkoituksessa käynyt Englannissa ja Ranskassa, astui
Svinhufvudin sijaan, ja muodostettiin uusi — Ingmanin — hallitus,
jossa C. Enckell oli ulkoasiainministerinä. Ententen tuulet alkoivat
puhaltaa ulkopolitiikassamme yhä voimakkaammin, ja pian saattoi
raporttien ja toimenpiteiden nojalla havaita, että merkinantopaikat
olivat Pariisi ja Lontoo. Niissä saksalaisissa piireissä, joissa
Suomen asioita harrastettiin, — virallisissa ja yksityisissä —
suhtauduttiin objektiivisella saksalaisella tavalla varsin tyynesti
ja asiallisesti tähän muutokseen, jota pidettiin uuden valtatilanteen
luonnollisena seurauksena. Se käsitettiin pakolliseksi, nöyryyttäväksi
taipuvaisuudeksi eikä pelkän kukkaropolitiikan ilmaukseksi, jollaisia
oli saatu nähdä eräissä toisissa kansoissa. Olihan Saksalla itsellään
paljoa suurempi nöyryytys kestettävänään.
Saadakseni selville hallituksen poliittiset suuntaviivat ja kotimaassa
vallitsevan mielialan matkustin tammikuun alussa 1919 Helsinkiin.
Vaikutti suuressa määrin rauhoittavasti ja kohottavasti, kun
huomasi yksityisessä yhteiskuntaelämässä tunteiden ja sympatiain
olevan ylimalkaan ennallansa. Lämmin mieliala vallitsi siinä
jäähyväisjuhlassa, joka pörssiklubissa pidettiin Suomen palveluksesta
pakollisesti poistuneille saksalaisille upseereille (Ausfeldille,
von Colerille, Stahelille y.m.) ja johon minulla oli tilaisuus ottaa
osaa. Useimmat eronneen hallituksen jäsenet olivat läsnä. Vähemmän
tyydyttäviä olivat virallisista piireistä saadut vaikutelmat.
En tietenkään tarkoita henkilöitä, vaan heidän suhtautumistansa
ulkopolitiikkaan. Asianomaisissa ei mielestäni ilmennyt valtavimpana
piirteenä ilmeinen entente-ystävällisyys vaan pelokas varovaisuus,
ettei tekisi tai sanoisi mitään, mikä ei olisi ententen mieleen,
sekä tästä johtuva suuri myöntyväisyys. Varsinkin ranskalaisen
mielenlaadun pitkälle menevä silmälläpito minua hämmästytti. Tässä
ilmenevä poliittinen psykologia palautti mieleeni erään menneen,
henkilökohtaisesti kokemani ajanjakson historiassamme, joskaan
en jättänyt huomioonottamatta, että silloin oli poliittisten
ristiriitain ohella olemassa myöskin oikeudellisia. Varmaan oli sekä
viisasta että välttämätöntä, että hallituksemme pyrki lujittamaan
suhteitamme entente-valtoihin ja ennen kaikkea meillä oli syytä
etsiä Amerikan ystävyyttä. "Tervettä kansallista itsekkyyttä täytyy
olla jokaisessa kansassa, mutta on olemassa eetillisiä lakeja,
joita ei saa syrjäyttää." Lyhytnäköistä, kuten luullakseni kaikki
konjunktuuripolitiikka, oli tuo taipuisa aulius, jonka nojassa
entente suoranaisesti ja epäsuorasti saattoi käyttää puhevaltaa
sisäisissä asioissamme ja johtaa hallituksemme epäystävälliseen ja
epäritarilliseen käyttäytymiseen Saksaa kohtaan, siis kieltämään
ystävämme ja auttajamme siitä syystä, että häntä oli kohdannut
onnettomuus. Sitä tietä saatoimme ostaa itsellemme hetkeksi joitakin
etuja, mutta emme voineet ansaita itsellemme kansojen kunnioitusta,
ei edes länsivaltojen. Suuntautuminen Saksasta eroon ei sekään
minusta näyttänyt otolliselta, jos ei pysähdytty ainoastaan lähintä
tulevaisuutta tarkastelemaan. Vetäytyminen pois diplomaattisesta
toimestani, joka oli rakentunut aivan toisille edellytyksille, näytti
minusta täysin oikeutetulta. Mutta toisaalta uskoin suhteitteni ja
Berliinin johtavissa piireissä nauttimani luottamuksen nojalla, siellä
oleskelemalla ja toimimalla voivani lieventää uuden suunnan vaikutuksia
ja vastustaa niitä ulkoapäin tulevia ilmeisiä yrityksiä, joiden
tarkoituksena oli saada aikaan välien rikkoutuminen Suomen ja Saksan
kesken. Sitä ei kansamme varmaankaan halunnut eikä se voinut tuottaa
maallemme mitään pysyvää etua.
Hallituspiireissä kumminkin kohtasin sen varman käsityksen, että
paikalleni jääminen tuottaisi hallitukselle poliittisia vaikeuksia
ententen puolelta. En voinut itse arvostella, missä määrin käsitys oli
perusteltu, mutta en tahtonut edes näennäisestikään estää hallitusta
saavuttamasta tavoittelemiansa positiivisia tarkoitusperiä, lähinnä
itsenäisyytemme tunnustamista. Jotta eroaminen ei muodostuisi kovin
äkkinäiseksi, päätettiin että pyytäisin virkavapautta kolmeksi
kuukaudeksi ja sitten eroaisin.
Palattuani Berliiniin kävin tammikuun 29 p:nä tapaamassa Saksan
ulkoasiainministeriä kreivi Brockdorff-Rantzauta, annoin hänelle tiedon
virkavapaudestani ja odotettavissa olevasta eroamisestani sekä selitin,
hänen kysyttyään, mikä tuohon oli syynä. Korostin kuitenkin sitä, ettei
toimenpidettä ollut katsottava epäystävälliseksi teoksi Saksaa kohtaan
hallituksemme taholta. Rantzau esitti tämän johdosta mietteitä, jotka
hienotunteisuudesta jätän tässä mainitsematta.
Jäin kumminkin Berliiniin, osaksi kirjallisten töiden vuoksi, osaksi
voidakseni läheltä seurata sisäisten olojen kehittymistä Saksassa.
Lähetystön toimintaan en tietenkään ottanut osaa, mutta täytin
edustusvelvollisuuteni ja voin olla maallemme hyödyksi myöskin
niiden suhteiden nojalla, joita minulla oli. Ententen diplomatialle
ei oleskeluni Berliinissä virkavapaana ministerinä ollut kuitenkaan
miellyttävää, jonka vuoksi saatiin aikaan, että minun oli luovuttava
toimestani Suomen Berliinissä olevana lähettiläänä jääden käytettävissä
olevaksi ministeriksi. Asiasta annettiin minulle tieto maaliskuun
23 p:nä. Huhtikuun alussa minä anoin eroa ulkoasiainministeriön
palveluksesta.
Tuntui kaikesta huolimatta ikävältä lopullisesti luopua toiminnastani
Berliinissä, missä olin saanut osakseni paljon ymmärtämystä, ystävyyttä
ja luottamusta virallisten ja yksityisten piirien taholta ja missä
tiesin tehokkaalla tavalla voineeni hyödyttää maatani. Yhteistyö oli
lähetystössä ollut hyvä ja oli siitä sukeutunut kunnioituksen ja
kiintymyksen siteitä. Myöskin suhde diplomaattikunnan henkilöihin
oli ollut luottamuksen ja sydämellisyyden leimaama. Olin koettanut
panna erikoista painoa siihen, että Suomea täällä olisi pidetty
samanarvoisena kuin muita puolueettomia maita, Skandinavian maita,
Hollantia ja Sveitsiä.
Huhtikuun 2 p:nä olin jäähyväiskäynnillä kreivi Brockdorff-Rantzaun
luona, joka puhui varsin hyväntahtoisesti ja tunnustavasti
yhteistyöstä ja siitä hyvästä yhteisymmärryksestä, joka oli vallinnut
ulkoasiainministeriön ja Suomen lähetystön kesken. Keskustelimme
sitten poliittisesta tilanteesta ja Saksan sisäisestä asemasta. Hän
tahtoi katsella asioita niin toivehikkaasti kuin suinkin ja sanoi,
ettei hän puolestaan milloinkaan tule hyväksymään tunnotonta tai
kunniatonta väkivaltarauhaa. Siitä lyhytnäköisestä politiikasta, jota
entente hänen mielestään harjoitti, hänellä ei ollut kyllin voimakkaita
sanoja käytettävänään. Se saattoi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin,
jotka koskivat koko Eurooppaa, liittolaisia itseänsä ei suinkaan
vähimmin. Hän arveli, että tässä oli kaksi maailmankatsomusta keskenään
kamppailemassa, ja tässä kamppailussa, sanoi hän, "on Suomi samalla
puolella kuin Saksa". Lausunto tuotti minulle vilpitöntä iloa.
Muutamia päiviä myöhemmin sain kreivi Rantzaulta kirjeen, jossa hän
virallisemmin, mutta kuitenkin persoonallisen lämpimästi ilmaisi
omat ja ulkoasiainministeriössä toimivain työtoveriensa valittelut
eroamiseni johdosta ajatellen sekä asiallisia että henkilökohtaisia
hyviä suhteita, jotka olivat olleet välillämme vallitsemassa.
Kirjeessään hän lausui myöskin seuraavaa: "Enempää kuin T. Ylh.
en minäkään epäile sitä, että ne sympatian ja ystävyyden tunteet,
jotka isänmaanne vapauttamisesta saakka yhdistävät Suomen ja Saksan
toisiinsa, ovat jääneet ja tulevat jäämään pysyviksi, joskaan ne
kenties eivät olosuhteiden painon vuoksi voi päästä tällä hetkellä
selvästi ilmenemään."
Huhtikuun 6 p:nä me matkustimme Sveitsiin. Lähetystön jäsenet
saattoivat meitä asemalle. Tosin oli minun vielä määrä palata
Berliiniin, mutta joka tapauksessa oli nyt erottava tosin lyhyestä,
mutta tärkeästä ja vastuunalaisesta työkaudesta elämässäni.
Lugano, huhtikuussa 1919.
* * * * *
Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa minä oleskelin Helsingissä
järjestelemässä kotiin palaamistani ja muita yksityisiä asioita.
Tällöin sain ulkoasiainministeriöstä rapellikirjeeni, joka minun
oli vallitsevan tavan mukaan henkilökohtaisesti jätettävä Saksan
valtionpäämiehelle, nimittäin valtakunnanpresidentille Ebertille.
Saksan keisarille jättämäni vakuutuskirja oli ollut laadittu
saksaksi, Saksan valtakunnan presidentille antamani rapellikirje oli
ranskankielinen! Palattuani Berliiniin pyysin päästä Ebertin puheille,
mutta hänen täytyi lähteä Weimariin ottamaan osaa niihin tärkeihin
neuvotteluihin, joita siellä oli määrä pitää rauhanneuvottelujen
johdosta. Keskusteltuani asiasta ulkoministeriön kanssa lähdin sinne
kesäkuun 21 p:nä samalla kertaa kuin osa diplomaattikunnan jäseniä.
Matkan varrella tapasin valtiopäivämies tohtori Fr. Naumannin,
erään demokraattisen puolueen johtajia, joka hetkeksi istuutui
vaunuosastooni ja teki selkoa niistä mielialoista, joita puolueissa
ja kansalliskokouksessa vallitsi rauhanehtojen hyväksymiseen nähden.
Hän ennusti, että lopulta päätettäisiin ne allekirjoittaa, vaikka
enemmistö olikin vastustavalla kannalla. Kansalliskokous ei uskaltaisi
ottaa kiellosta vastatakseen. Ententen joukkojen marssiminen maahan
aiheuttaisi kaikilla aloilla sekasortoa, jota riippumattomat ja
spartakistit tulisivat käyttämään hyväkseen. Mutta kaikkein eniten
peljättiin sitä, että valtakunta siinä tapauksessa hajoaisi. Etelä-
ja Länsi-Saksa tahtoivat rauhaa millä ehdoilla tahansa. Oltiin
"virheellisessä kehässä". Tuo ennen niin voimakas isänmaanystävä
oli hyvin masentunut, melkeinpä murtunut. Audienssi oli määrätty
kesäkuun 21 p:ksi klo 2. Mainittuun aikaan minä saavuin entiseen
suurherttualliseen juhlalliseen linnaan, jossa jokainen huone puhuu
Tanden régime'in kieltä ja jossa nyt asustavat uudet miehet, entinen
satulaseppämestari Ebert etunenässä. Ulkomaisen lähettilään virkaansa
tulo ja virastaan luopuminen tapahtuu tavallisissa oloissa vakaantunein
juhlallisin menoin. Nyt elettiin à la guerre — selitti tilapäinen
juhlamenojen ohjaaja — ja koko asia muodostui yksinkertaiseksi
ja koruttomaksi, mikä olikin minulle mieluisinta. Tulin ensinnä
ulkoasiainministeriön edustajan, alivaltiosihteeri Langwert von
Simmernin luo. Sitten minut johdettiin valtakunnankansliaan. Siellä
minut heti otti vastaan salaneuvos Nadolny, joka valtakunnanpresidentin
kabinetin päällikkönä seurasi minua, kun minut pian senjälkeen
kutsuttiin Ebertin luo. Pidin puheeni, joka aikaisemmin oli jätetty
hänelle kirjoitettuna, ja jätin kirjeeni; Ebert vastasi moitteettomasti
ja koruttomasti, vilpittömin äänin ja katsein. Arvonimeä "Teidän
Ylhäisyytenne" ei käytetty kummaltakaan puolelta, sanoimme vain:
"Herra valtakunnan presidentti" ja "herra lähettiläs". Puheessani
minä muistutin siitä, kuinka Saksa oli ollut ensimmäisiä niistä
valtioista, jotka tunnustivat Suomen suvereeniseksi valtioksi ja
kuinka se antamalla sotilaallista apua oli ratkaisevasti tukenut
meitä taistellessamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Saksa oli
nyt menettänyt entisen valta-asemansa, ja tämä seikka oli vaikuttanut
meidänkin maamme ulkoiseen politiikkaan, mutta kansamme kiitollisuuden
ja sympatian tunteet Saksan kansaa kohtaan eivät olleet siitä
oleellisesti muuttuneet. Lausuin persoonallisena vakaumuksenani,
että henkisesti korkealle kohonnut Saksan kansa tulee kärsimysten
nuorruttamana ja jalostamana piankin jälleen saavuttamaan johtavan
aseman Euroopan kansojen perheessä. Mikään vieras kansa ei siitä
iloitsisi vilpittömämmin kuin suomalaiset.
Ebertin vastauspuhe kuului näin:
"Kiitän Teitä sydämellisesti ystävällisistä sanoistanne. Olkaa
vakuutettu siitä, että minä ja Saksan hallitus vilpittömästi
valitamme, että Te luovutte toimesta, jossa olette osannut voittaa
puolellenne ja pitää yllä uskollisia ja ystävällisiä suhteita kaikkiin
saksalaisiin virastoihin. Vapaan Suomen ensimmäisenä edustajana Te
olitte erikoisen sydämellisesti tervetullut Saksaan, sillä Teidän
urhean kansanne vapaustaistelu on alusta alkaen herättänyt meissä
mitä vilkkainta myötätuntoa. Niinpä vastasikin Suomen itsenäisyyden
tunnustaminen, jonka Saksan hallitus myönsi ensimmäisenä suurvaltojen
joukossa, koko Saksan kansan ajatustapaa ja toivomuksia. Se seikka,
että maanmiehiänne on kohtalomme näinä kovina aikoina liikuttanut,
ilahduttaa meitä erityisesti ja herättää meissä varmuutta siitä, että
saksalais-suomalainen ystävyys kestää sekä pahoina että hyvinä aikoina.
Samalla kuin minulla on kunnia ottaa vastaan eroamiskirjeenne, pyydän
saada mitä lämpimimmin toivottaa Teille henkilökohtaista menestystä ja
Suomelle suotuisaa ja onnellista kehitystä."
Tämän käynnin tehtyäni olin suorittanut viimeisen toimeni Suomen
lähettiläänä Saksassa.
Kaksi päivää viivyin vielä Weimarissa, en niinkään kaupungin
nähtävyyksien kuin siellä odotettavissa olevain tärkeiden
poliittisten ratkaisujen vuoksi. Jo samana päivänä, jolloin
kävin Ebertin luona, muodostettiin uusi hallitus. Demokraatit ja
Rantzau olivat kieltäytyneet hyväksymästä rauhanehtoja ja erosivat
hallituksesta, jonka muodostivat enemmistösosialistit ja keskusta.
Ministeripresidentiksi tuli entinen työministeri, sosialisti Bauer.
Sunnuntai, 22 päivä, oli tuo pimeä päivä. Minulle oli lähetetty
piletti, jolla pääsin diplomaattiparvekkeelle, ja voin siis olla
läsnä kansalliskokouksen istunnossa. Raskas tunnelma vallitsi, ja
edustajain kasvojenpiirteet osoittivat heidän saaneen kestää ankaroita
sielullisia taisteluja. Erzbergerin pyöreät, täysikuuta muistuttavat
kasvot näyttivät kuitenkin rauhallisilta ja melkein säteilivät
tyytyväisyyttä, kun hän oli istuutunut paikalleen ministeripenkkiin.
Puheita, niitäkin jotka päätyivät hyväksymiseen, kannatti isänmaallinen
tunne, joskaan se ei päässyt oikein ilmiliekkiin. Ei edes vanhoillinen
kreivi Posadowsky, saksalais-natsionalistien puhuja, kohonnut mihinkään
korkeaan lennokkuuteen. Riippumaton Haase ei voinut olla esityksessään
vihamielisesti hyökkäämättä sekä vanhan että uuden Saksan kimppuun.
Hänen puheensa olisi sopinut paremmin Versailles'hin kuin Weimariin.
Kävi kuten ennakolta tiedettiin. Kokouksen melkoinen enemmistö äänesti
allekirjoittamisen puolesta, mutta vaatien poistamaan ne pykälät,
jotka suoranaisesti koskivat Saksan kunniaa. Ahdistuksen ja raskaan
surun tuntein lähdin salista. Torilla jaettiin sähkösanomaa, joka
kertoi Saksan laivaston Scapa-lahdessa suorittamasta urotyöstä. Uutinen
vaikutti kohottavasti ja hetkeksi vapauttavasti. Seuraavana päivänä
saatiin kuulla, että liittoutuneet eivät hyväksyneet kansalliskokouksen
ehtoja. He vaativat täydellistä alistumista tai sodan uudelleen
aloittamista: joko — tahi. Vastustusvoima oli jo täysin hajonnut,
joten kansalliskokous taipui, joskin vastalausein. Helmikuun 6
p:nä, kansalliskokousta avattaessa Ebert oli lausunut: "Varoitamme
vastustajaa kärjistämästä asiaa äärimmilleen. Älköön meitä pakotettako
tekemään kohtalokasta valintaa: joko nälkäkuolema tai häpeä.
Sosialistisen kansanhallituksenkin ja juuri sen tulee pitää kiinni
tästä: mieluummin pahinkin puute kuin kunniattomuus." Tämä vakuutus ei
ollut kestänyt. Terveet voimat ovat hajallaan, mutta niitä on olemassa.
Ne tulevat jälleen kokoontumaan ja lujittumaan sitä mukaa kuin Saksa
rapautuu siitä kiihoituksesta, jonka alaisena se on ollut, ja pääsee
rauhaan.
Ennen kotiinlähtöä oleskelin vielä vähän aikaa Ylä-Baijerissa, lähellä
Partenkircheniä sijaitsevassa Elmaun linnassa, jonne Johannes Müller
on joitakin vuosia sitten asettunut asumaan. Minulla ei ollut tätä
ennen ollut aikaa oleskella siellä vieraana. Seutu oli toinen, mutta
ihmiset osittain samat, joiden seurassa olin kokenut sodan ensimmäiset
päivät. Elokuun 2 p:nä 1914 minulla oli ollut tilaisuus kuulla Müllerin
ensimmäinen sotaesitelmä; nyt, heinäkuun 30 p:nä 1919 hän piti
viimeisen esitelmänsä, joka koski "rauhantekoa". Versaillesin sopimus
oli allekirjoitettu edellisenä päivänä. "Olisi rikos", lausui Müller
esitelmässään, "olisi pilkkaa, jos tuota nimitettäisiin rauhaksi. Se
on valhe, johon emme millään ehdolla saa tehdä itseämme syypäiksi.
Viimeinen meille vielä mahdollinen vastalauseen muoto on, ettemme
tuosta sopimuksesta puhuessamme milloinkaan käytä sanaa rauha, sillä
todellisuudessa se on rauhan vastakohta. Viimeinen meille vielä
säilynyt Saksan suuruuden ja voiman jäännös on siinä, ettemme salaa
itseltämme mitään, vaan rohkenemme katsoa totuutta suoraan silmiin
ja päättävästi varjelemme omalaatuisuuttamme tältä sietämättömältä
todellisuudelta, niin että uskon pyhässä uhmassa vahvistumme
mahdottomassa asemassamme ja saamme voimia laskeaksemme peruskiven
kansamme uuteen rakennukseen."
Vaikutelmat ajan levottomuuden ja maailmanmullistusten
saavuttamattomasta mahtavan suuresta ja kauniista vuoristomaisemasta ja
ihmisistä, jotka uskaltavat luottaa oikeuden voittoon ja Saksan kansan
korkeaan tehtävään henkisenä tekijänä koko maailman kehityksessä, otin
mukaani kotimatkalleni.
Viitteet:
[1] "Auch ich wünsche aufrichtigst, dass der Anteil, den Deutschland än
der Neubegründung und Sicherstellung des selbständigen Staates Finnland
hat, eine gute Grundlage für die deutsch-finnischen Beziehungen bildet,
und hoffe dass deren Weiterentwickelung vom Geiste gegenseitigen
Vertrauens und guter Nachbarschaft beseelt sein wird."
[2] "Auf Grund Ermächtigung Seiner k. und. k. Apostolischen Majestät
bin ich von seiner Exzellenz dem Herrn Minister des k. und k. Hauses
und des Äusseren beauftragt. an seiner Stelle von der von Ibnen, MM.
Hll. überbrachten Notifikation der Unabhängigkeit Finnlands Akt zu
nehmen und, Ihrem Wünsche willfahrend, im Namen der osterr.-ungarischen
Monarchie die selbständige Republik Finnland anzuerkennen. Indem ich
diesem Auftrage hiermit nachkomme, gebe ich namens der k. und k.
Regierung dem Wunsche Ausdruck, dass in der Epoche, die für Finnland
angebrochen ist, sich die Beziehungen zwischen östreich-Ungarn und dem
neuen Staate auf der Basis der Sympathie und des freundschaftlichen
Interesses immer mehr vertiefen und ausgestalten mögen."
[3] "General Hoffmann: Ich liabe folgendes zu erklären: Nach hier
vorliegenden Nachrichten werden in Finnland nicht, wie mehrfach
seitens der russischen Regierung erklärt wurde, die russischen
Truppen zurückgezogen, sondern im Gegenteil verstärkt. Derartige
grosse Truppenverschiebungen entspreehen nicht dem Geist des hier
geschlossenen Waffenstillstandes; ich muss deswegen gegen diese
Truppenverschiebungen protestieren.
Herr Trotzki: Soweit mir bekannt, ist seit der Zeit der Unterzeichnung
des Waffenstillstandes die Zahl der russischen Truppen in Finnland
auserordentlich vermindert worden. Ich übernehme es dem Herrn General
Hoffmann zu beweisen. Ich bin zwar nicht genügend vertraut mit
militärischen Gesichtspunkten, ich glaube aber doch, dass in Finnland
unsere Truppen nicht deutschen Truppen gegenüberstehen."
[4] "Oberstleutnant Thesleff übersendet mir vor Abfahrt der Angehörigen
des 27. Jägerbatallions ein Danktelegramm, das mich hoch erfreut hat.
Möge die Fahrt der jungen Finnländer und ihre glückliche Landung
ein gutes Vorzeichen für die Zukunft ihrer Heimat werden, deren
Entwickelung und Kräftigung mir auch ferner am Herzen liegen soll zum
gemeinsamen Segen für unsere beiden Länder. Möge das finnische Volk vor
allem von der Ueberzeugung durchdrungen werden, dass nur zielbewusstes
Zusammenfassen aller Kräfte unter Hinternsetzung von Sonderwünschen
und ein eiserner Wille den Sieg, aller Schwierigkeiten zum Trotz.
schaffen kann. Ludendorff." — — — "Die warmen Wünsche für mein
Heimatland und Exzellenz' feste Zuversicht bezüglich seiner Zukunft
geben mir Gewissheit, dass wir auf die Unterstützung der Obersten
Heeresleitung auch in unserer jetzigen Notlage rechnen können. Was
Exz. ausgesprochen, wird für meine Regierung und die regierungstreuen
Truppen eine starke Aufmunterung sein in dem schweren blutigen Kampfe
für Heimat, Freiheit und gesetzliche Ordnung gegen Feinde, die auch
Feinde Deutschlands, seiner Kultur und Staatsorganisation eind."
[5] Lause kirjeessä kuului:
"Teillä on oikeus, jos se näyttää otolliselta, tiedustella, eikö Saksa
suostuisi suoraan ja aseellisesti tulemaan Suomen avuksi. Mitään
suurempia joukkoja ei nähtävästi olisi tarpeen. Miehiä ja innostusta
täällä on, kun vaan saamme upseereja ja kokonaisia spesiaali-,
tykistö-, lento-, insinööri-, automobiili- y.m. osastoja. Saksa voisi
varmasti näin menettelemällä ja uhkaamalla Suomesta käsin Pietaria,
pakoittaa Smolnan millaiseen rauhaan tahansa, samalla kun se täten
liittäisi Suomen tunteet läheisesti Saksaan. Maihinnousu ei aiheuttane
suurempia vaikeuksia."
[6] Sähkösanoman sanamuoto oli seuraava:
Suomen armeijan ja suomalaisen talonpoikaissotajoukon nimissä pyydän
T. Ylh. lausumaan H.M. Keisarille syvän kiitollisuutemme meille
lähetetystä avustuksesta, jota ilman emme nyt voisi lujasti ja
voimakkaasti suorittaa Suomen Vapaustaistelua. T. Ylh.llennee lausun
persoonallisesti vilpittömän kiitollisuutemme ja rohkenen samalla
esittää seuraavat näkökohdat, jotta saksalaisen sotilasretkikunnan
maalle tuoma apu tulisi todelliseksi ja tehokkaaksi. Pyydämme saada
ehdottaa seuraavaa: 1) Että saksalaiset joukot sinä hetkenä, jolloin
ne astuvat Suomen maaperälle, asetetaan suomalaisen ylijohdon
alaisiksi. 2) Että retkikunnan päällikkö Suomen kansalle osoitetussa
julistuksessaan selittää, ett'eivät saksalaiset joukot ole tulleet
Suomeen sekaantuakseen Suomen kansan sisäisiin taisteluihin,
vaan auttaakseen Suomea sen taistellessa maahamme omavaltaisesti
tunkeutuneita vieraita murhaajajoukkoja vastaan. Ellei niin tehdä,
voisi suomalaisten alamaisuustunne helposti tulla loukatuksi ja monet
Suomen kansankerrokset voisivat saada aihetta vuosisatoja kestävään
katkeruuteen ja luokkavihaan. Ylempänä mainittujen olosuhteiden
vallitessa katson olevani oikeutettu Suomen armeijan nimessä
tervehtimään voitokkaita, urhoollisia saksalaisia joukkoja ja lausumaan
heille Suomen kansan lämpimän kiitoksen vapaustaistelumme avustamisesta.
Mannerheim.
[7] "So bin ich der festen Ueberzeugung, dass die finnischen und
deutschen Truppen treue Waffenbrüdershaft halten werden und ihre
gemeinsame Arbeit unseren Völkern zum Segen gereichen wird."
[8] Ei Bernhardt, kuten Thesleff mainitsee kirjassaan "Upplevelser under
krigsåren". Samoin kirjoittajan mainitsema tilaisuudessa läsnäollut
keisarin lanko ei ollut Meiningenin perintöprinssi, vaan herttua Ernst
Günther.
[9] "An die Herren Bevollmächtigten Finnlands.
Für das Mir aus Anlass der Unterzeichnung der ersten Verträge zwischen
dem Deutschen Reich und Finnland gesandte Telegramme und die darin
zum Ausdruck gebrachte Gesinnung sage Ich Ihnen Meinen wärmsten Dank.
Auch Ich wünsche aufrictigst, dass der Anteil den Deutschland an der
Neubegründung und Sicherstellung des selbst&ndigen Staates Finnland
hat, eine gute Grundlage für die deutsch-finnischen Beziehungen bildet,
und hoffe, dass deren Weiterentwicklung vom Geiste gegenseitigen
Vertrauens und guter Nachbarschaft beseelt sein wird."
[10] Suomessa tunnetun eversti von Redernin veli.
[11] Malmedy kuuluu siihen alueeseen, joka rauhanteossa luovutettiin
Belgialle.
[12] Tuskin kahta kuukautta myöhemmin satoi taas ranskalaisia ja
englantilaisia granaatteja tuohon onnettomaan rauniokaupunkiin.
[13] Tässä hotellissa pidettiin muutamia kuukausia myöhemmin aselepoa
koskevat neuvottelut.
[14] Teidän Ylhäisyytenne!
"Persoonallinen kiintymys."
Kun mies, jolle on uskottu oman maansa diplomaattinen edustus
vieraan hallituksen luona, samalla kun hän kotimaassaan korkeassa
asemassa ollen nauttii yleistä kunnioitusta ja myötätuntoa ja joka
sitäpaitsi voi laskea edukseen monien ikävuosien kokemukset, vakuuttaa
jollekin toiselle, tähän päivään saakka tuntemattomalle henkilölle
persoonallista kiintymystä, niin on se siinä määrin tavatonta, että
viimeksimainittu henkilö on oikeutettu sen nojalla luulottelemaan
itsestään jotakin.
Kiitän Teitä! Käsitän sananne niinkuin ne on lausuttu ja iloitsen
lahjasta, jonka niissä Teiltä saan. Että täällä-olonne ja osoittamanne
aulius ovat minua ilahduttaneet, lienee Teidän Ylhäisyytenne
ymmärtänyt. Teihin tutustuminen täydensi mitä parhaiten maanmiestenne
minuun tekemää vaikutelmaa ja loi minuun rohkeutta kulkea luottavasti
eteenpäin sitä tietä, jolle olen lähtenyt. Monikin asia saanee jossakin
määrin toisen muodon kuin miltä alkuaan näytti, mutta siitä Te voitte
ja Teidän tuleekin olla vakuutettu, että minä olen tekevä voitavani,
jotta me löydämme toisemme, kansanne ja minä!
Kannattakaa siis aikomustani, jonka tulen panemaan käytäntöön ja jota
Suomi tarvitsee pelastuakseen vajoamasta tasavaltaisten haaveiden ja
turmeluksen sekavaan pyörteeseen, sillä mikäli voin havaita, on se
eräs niitä harvoja maita, joiden kansat ovat sydämeltään puhtaita ja
koskemattomia.
Lehdistä näette, ettei minulle täältä käsin koidu vaikeuksia
_ainoastaan_ sosialistiselta taholta. _Itselleni_ en tahdo mitään,
_Suomelle_ sitä, mikä on oikeata ja parasta. Se uskokaa ja siinä
pysykää. Sanomalehtimelu ei koske minuun.
‒ ‒ ‒ ‒ ‒