Entisyys ja nykyisyys.
Maamme eräässä pitäjässä on eräs vankka talonpojan talo. Se sijaitsee
ison järven rannalla, luonnon ihanalla paikalla. Vuorattu ja keltaiseksi
maalattu kaksikerroksinen vinkkelipytinki seisoi kauniisti ja loivasti
järveen päin viettävällä mäen rinteellä. Toisella puolen pihaa oli
toinen pienempi pytinki, sekin kaksikerroksinen, vuorattu ja maalattu.
Molemmat pytingit olivat ulkoa ja sisältä hyvässä kunnossa, samoin
muutkin taloon kuuluvat huoneet. Kanniainen on talon nimi.
Vanhoista ajoista asti oli talo ollut varakas, jolla ajalla talon
asukkaat olivat polvesta polveen käsissänsä pitäneet pitäjän kunnia- ja
luottamusvirkoja. Niin kaukaa kuin voitiin muistaa olivat he tunnetut
rehellisiksi, ymmärtäviksi ja kunniallisiksi ihmisiksi; siitäpä tuo
luottamus, kunnioitus ja ehkäpä varallisuuskin.
Siitä on kulunut aikaa yli viidenkymmenen vuoden, josta tämä kertomus
alkaa. Silloin oli talossa kaksi veljestä; Juho oli vanhemman ja Lauri
nuorimman veljen nimi. Molemmat veljekset olivat naineita miehiä.
Juholla ei ollut yhtään lasta, mutta Lauri oli onnellisempi siinä
suhteessa, sillä hän oli avioliitossa saanut yhden pojan ja useita
tyttäriä. Tuo poika oli vanhin lapsista ja sedän kunniaksi sai hän
nimekseen Juho. Hänestä siis tuli Juho Laurin poika ja hän se on, joka
tulee olemaan kertomuksen pää-esineenä.
Veljekset olivat hyvässä sovinnossa keskenänsä, sillä heissä asui vielä
kauvan talossa vallinnut hurskaus, siltä ainakin näytti. Talo asuttiin
nytkin hyvin toimellisesti kaiken puolesta. Ja kun talo oli hyvissä
pohjavaroissa, niin oli tuloja monelta taholta: hyvästi hoidettu talous
antoi hyviä tuloksia ja lainoissa olevat rahat toivat vuosittain korkoa,
joiden vuoksi varallisuus talossa nytkin karttui karttumistaan. Talouden
tarvetten yli jääneet rahat jaettiin aina vuoden lopussa rehellisesti
veljesten välillä, oikein tilin jälkeen, minkä Lauri teki, sillä hän oli
kaiken talouden hoitaja, vaikka oli nuorempi Juhoa. Noista noin
karttuneista vuosituloista teki kumpanenkin veli eri kassansa. Juhon ei
tarvinnut koskaan kuluttaa vuosisäästöjänsä, sillä olihan hänellä kaikki
elämän tarpeet saatava varakkaasta kodistansa. Kun ei hänellä ollut
lapsia, ei hänen tarvinuut heidänkään tähtensä mitään kuluttaa, vaan sai
panna kaikki säästöön, mitä oli osaksensa saanut. Hän ei lainannut
koskaan erikoisia rahojaan, vaan säilytti niitä eräässä kaapissa
ylimmäisen kerroksen kamarissa, missä hän säilytti muitakin
tavaroitansa, vaikka hän muutoin itse asui saman rakennuksen
alimmaisessa kerroksessa. Pienempi pytinki olikin yksin-omaisesti hänen
ja vaimonsa hallussa, missä he asuivat erillänsä talon muun väen
elämästä ja touhusta; sinne tuotiin heille valmiina ruoka ja juoma sekä
muut elämän tarpeet.
Toisin oli Laurin elämän laita. Hänellä oli lapsia ja lapsethan
kuluttavat niin paljon. Hän ei siis voinutkaan kaikkia erityisiä
vuositulojansa panna säästöön, vaan hänen täytyi kuluttaa niitä yhteen
ja toiseen tarpeesen. Vaikkeivät hänenkään erikoiset varansa menneet
kaikki yksityisiin tarpeisin, ei hän kuitenkaan voinut salaiselta
kateudelta katsella vanhimman veljensä täysin säästyneitä ja melkoiseksi
kasaantuneita vuosisäästöjä. Hän olisi ne niin mielellään suonut
joutuvan omiin, ja niin vihdoin perillistensä käsiin. Hän kyllä älysi
veljensä kuoleman jälkeen niin käyvän, mutta hän älysi myös, että Juhon
vaimo perii niistä osansa, vaikkei veli tekisikään jälkisäädöstä, missä
tapauksessa hän perisi kaikki. Tuo ajatus kiusasi Lauria yötä ja päivää,
niinkuin painajainen. Kauan salasi hän tuota mielipidettään, mutta se
varttui ja vahvistui yhä kiinteämmäksi ja viimein ei hän voinut sitä
salata vaimoltaan ja pojaltaan; poika olikin jo siinä ijässä, että hän
käsitti täydellisesti asian. Laurin vaimo ei hyväksynyt tuota miehensä
mielipidettä. Hän koki alusta alkain tukahduttaa sitä, sillä hänen
terävä, kristillismielinen älynsä kohta huomasi, että miehensä sydämeen
oli päässyt tunkeumaan väärä rikkauden suru.
Molemmat veljekset olivat paikkakunnassa nytkin arvossa pidettäviä
miehiä, ja heillä molemmilla oli yhteiskunnallisia luottamusvirkoja. He
olivat siivo-luontoisia miehiä jokaista, niin köyhää kuin rikastakin
kohtaan. Koko talon väki kävi ahkerasti kirkossa, ja hyvä sopu vallitsi
koko talon väen kesken -- kuinkas muutoin.
Kenties oli heissä liikaakin siivoluontoisuutta, ainakin Laurin suhteen,
sillä lapset saivat kasvaa mielivaltansa mukaan, aivan niin kuin heidän
itse halutti. Väärä elämän katsantotapa, väärä elämän huoli oli ensin
juurtunut isän sydämeen; sitähän istutti tietämättään lapsienkin
mielipiteisiin, ja siemen lankesi hyvään maahan, sillä onhan ihmisen
aivoitus paha hamasta lapsuudesta. Kaikkien parhaiten kuitenkin näytti
poika käyttävän hyväkseen tuota höllyyttä, sillä jo aikaisin alkoi
hänelle ilmestyä pahoja ja rivoja tapoja. Laurin vaimo oli kristillinen
ja siveä ihminen. Hän varasi aina lapsiansa, eikä antanut heidän
pieniäkään rikoksiansa sivu mennä muistuttamatta ja nuhtelematta heitä
niistä. Mutta sitäpä ei Lauri kärsinytkään. Lastensa kuulten sätti ja ja
nurkui hän vaimonsa käytöstä lapsiansa kohtaan ja puolusti pieniä
rikoksellisia äitinsä nuhteita ja muistutuksia vastaan. Erittäinkin
poikaansa, tuota ainoaa talon perillistä, viljeli hän niinkuin
silmäteräänpä äitin nuhteilta ja varaamisilta, ja peitteli hänen
rikoksiansa niin paljon kuin suinkin voi. Tämä tuli siitä, että hän
rakasti tuota ainoaa poikaansa kaikella luonnollisella isän rakkaudella,
ja sentähden ei hän sallinut kenenkään, ei edes hänen äitinsäkään,
tekevän pojalle millään tavalla minkäänlaista mielipahaa. Äiti näki
suurella sydämen-surulla, kuinka vahingollisesti isän käytöstapa
vaikuttaa lapsiin. Hän koki usein kahdenkesken siitä miehellensä
puhella, mutta ei se mitään vaikuttanut, sillä Laurin katsantotapa pysyi
vaan semmoisena. Tämän tähden itki äiti monta itkua. Kuitenkaan ei tuo
heidän keskinäinen ristiriitaisuutensa tullut kenenkään tietoon, sillä
äiti kantoi mykkänä kuormaansa ja talon elämä näytti olevan entisellään.
Laurin lapset eivät olleetkaan mitään erinomaisen pahoja ja rivoja. He
olivat hiljaisia ja siivoja, kun vaan saivat päänsä nauttia ja tehdä
välistä semmoistakin, mikä ei ollut oikein. Mutta kun vaan niistä heitä
muistutettiin ja kiellettiin huomattiin aivan pian, mitä isän
puolustaminen oli vaikuttanut: silloin tulivat he hävyttömiksi
suupaltoiksi ja pitivät vääriä tekojansa oikeina.
Kaikista noista lasten vähäpätöisistä rivouksista huolimatta, elettiin
talossa edelleenkin rauhallista ja sovinnollista elämää. Semmoisenaan
riensi aika eteenpäin mitään erinomaista tapahtumatta, se vaan, että
Laurin lasten, erittäinkin pojan elämä, kävi yhä rivommaksi ja
sietämättömämmäksi. Tämmöisen hiljaisen edistymisen ohella kului aika
niin, että poika Juho oli kohta parinkymmenen vuoden vanha. Mutta
viimeiseltä oli hän jo useat kerrat julkisesti juovuksissa ja osallisena
useassa tappelussa. Kuiskittiinpa kerran, että hän olisi ollut
vaeltamassakin, mutta sen kuultuansa nosti Lauri poikansa puolesta
semmoisen metelin, että kiittivät ihmiset, kun saivat olla hiljaa.
Vanhat veljekset olivat jo ikäpuolia, sillä naimiseen mennessään olivat
he yli tavallisen naima-ijän. Setä Juho oli tullut kivuloiseksi. Hän ei
käynyt missään työssä, sillä ei hän siihen kyennyt. Hän eleli ja oleili
vaan toisella puolen kartanoa olevassa pienemmän pytingin kamarissa,
kuten parhaiten taisi. Hänestä pidettiin kaiken puolin hyvä huoli ja
kaikki elämän tarpeet kannettiin hänelle sinne. Kaikki osoittivat setä
Juholle kunnioitusta, yksin poika Juhokin. Mutta sairaloinen setä ei
kärsinyt häntä. Kylmiä ja tönkeitä sanoja antoi hän vastaukseksi, jos
poika Juho milloin yritteli hänelle jotakin puhumaan, usein antoi sairas
selvin sanoin tiedoksi, että hän saisi mennä. Tämä ei kuitenkaan estänyt
sairaan hyvää hoitamista kaikin puolin. Hänelle laitettiin vaimonsa
avuksi erityinen hoitaja ja hänen elämänsä koetettiin tehdä niin
puutteettomaksi ja mukavaksi kuin suinkin mahdollista oli.
Eräänä kertana tuli Lauri sairaan ja riutuneen veljensä kamariin. Sairas
oli siellä yksinään, sillä Lauri oli semmoisen hetken valinnut. Sairas
makasi vuoteessansa riutuneen ja kuluneen näköisenä, ja hengitti tiheään
ja raskaasti. Kaukaan aikaan ei puhunut kumpikaan mitään, mutta Juho
loi Lauriin kolkkoja kysyväisiä silmäyksiä.
"Sinä näytät huononevan aika ajalta", sanoi Lauri viimein, katkaisten
äänettömyyden.
"Niin minä teen", vastasi Juho lyhyesti, kolkosti ja kylmästi.
"Minun luullakseni ei mahda loppusi enään olla kaukana", pitkitti Lauri.
"Ei mahda -- siitähän tuntuu voimat alkavat vähetä".
"Mieleeni on juolahtanut eräs asia; jaksaisitko sitä kuunnella?"
"Eräs asia! Mikä se olisi?!"
"Sinulla on paljon rahoja koossa".
"Onhan noita joita kuita tuhatmääriä; entä sitten?" sanoi sairas ja
katsoi Lauria kolkosti ja kysyvästi silmiin.
"Sinä näyt kohta jättävän tämän maallisen majan; sinä et tarvitse
silloin enään rahoja: testamenttaa rahasi kirjallisesti minulle!"
esitteli Lauri.
"Semmoistako asiaa sinulla olikin? Mutta sitä en tee koskaan", sanoi
sairas jäykästi.
"Jos et minulle sitä saata tehdä, niin anna rahasi pojalleni!?" pitkitti
Lauri.
"En kenellekään ja pojallesi kaikkein vähemmän", sanoi sairas kolkosti.
"No, miksikä niin? Hänhän on ainoa talon perillinen ja ainoa sukumme
kunnia", sanoi Lauri, hämmästyneenä sairaan veljensä jäykästä puheesta.
"Sukumme kunnia! -- Sanotko, Lauri, niin? Sukumme häpeä hän on nytkin
jo, mitä sitten vasta. Minä aavistan pojastasi pahaa ja hän on kerran
perinpohjin häväisevä sukumme mainehikkaan kunnian", sanoi setä Julio
ennustavaisesti.
"Mistä syystä sinä semmoisia ennustat?" kysyi Lauri.
"Sinä olet lapsesi kasvattanut löyhästi", sanoi setä Juho.
"Niin! Kyllä sinun on hyvä niin sanoa, jolla ei ole lapsia, etkä tiedä
vanhimman rakkaudesta mitään".
"Väärä vanhimman rakkaus on sinulla ollut. Minä olen aikaa havainnut,
minkä kaltainen sinun vanhimman rakkautesi on. Sinä olet julkisesti
puolustanut lastesi pieniä pahoja tekoja ja se käytöksesi on vaikuttanut
lapsissasi sen, että he ovat saaneet väärät käsitteet, väärät
mielipiteet ihmisen elämän velvollisuuksista ihmisenä ja kansalaisena.
Se on kyllä tosi, ett'ei itselläni ole ollut lapsia, mutta minä olen
kerran itse ollut lapsena ja hyvin kyllä muistan mitenkä meitä
kasvatettiin. Eivät meidän vanhempamme antaneet pieniä eikä isoja
rikoksiamme mennä muistuttamatta, nuhtelematta eikä rankaisemattakaan,
jos niin tarvittiin, eikä heiltä sentään puuttunut hellää ja lapsiansa
rakastavaa vanhimman sydäntä; se oli oikeaa vanhimman rakkautta, jota
sinä väärällä tavalla koetat itsellesi anastaa. Niin kauvas kuin sukumme
historiaan voimme taaksepäin tunkea, näemme esivanhemmissamme asuneen
kristillisen mielen, jonka valossa he ovat polvesta polveen kasvattaneet
lapsiansa kurituksessa ja Herran nuhteessa. Sinä olet suvussamme
ensimäinen löysä lasten kasvattaja ja minä pelkään pahaa, sillä hedelmät
alkavat jo näkyä", puhkesi setä Juho puhumaan.
"No mutta eiväthän, herrantähden, nuot minun lapseni ole tehneet mitään
erinomaisempia pahoja töitä", puolusteli Lauri.
"Tosi sekin, ett'eivät he ole vielä mitään semmoista tehneet,
jonkatähden olisivat joutuneet kruunun käsiin, mutta pojastasi alkaa jo
kuulua pahoja huhuja ja Jumala sen tietää, kuinka pian se siksi tulee.
Heillä on tusinoittain päivässä pieniä rikoksia ja epärehellisyyksiä,
jotka kaikki jäävät nuhtelematta ja rankaisematta, jonkatähden he nyt jo
pitävät väärän asian ja teon oikeana ja jos he jossakin noudattavat
ihmisyyttä, pitävät he sen ulkonaisena pakollisena velvollisuutena,
mutta sisällinen vakuutus heissä sanoo, että se on väärää", sanoi setä
Juho.
"Sinä olet, veljeni, tänään erinomaisella kärtytuulella!" sanoi Lauri,
ikäänkuin lepyttääksensä mielestänsä tällä kerralla tuimaa veljeänsä.
"Minä en ole kärtytuulella; tuo asia on kauvan painanut minua ja nyt
olen sen sanonut; se vaan oli totuutta, jota nyt olet kuullut, mutta
jonka sinä näyt otaksuvan joksikin muuksi", sanoi setä Juho.
"Niin, mutta jos et sinä anna rahojasi minulle, etkä pojalleni, niin ne
joutuvat suvusta pois, vieraan käsiin", sanoi Lauri, ikäänkuin unhottaen
tuon ikävän veljensä nuhdesaarnan ja päästäksensä taas käsiksi sydämensä
hartaimpaan asiaan, nimittäin setä Juhon -- rahoihin.
"Kenenkä vieraan käsiin?" kysyi setä Juho.
"Niinkuin tiedät, ei vaimollasi ole mitään osaa meidän talon
kiinteistössä, mutta rahasi saattaisivat joutua kaikki, kuolemasi
jälkeen, hänelle ja hän saattaisi ne kaikki hutiloiden ympäri maailmaa.
Siinä tapauksessa joutuisivat rahat pois suvusta; paras on, että annat
rahasi minulle, taikka pojalleni, vaimosi kyllä saa elääksensä talosta
kuolinpäiväänsä asti".
"Minun vaimoniko on vieras?! Minä en pidäkkään vaimoani vieraana,
niinkuin sinä ehkä teet", sanoi setä Juho.
"No mutta, Juho! Olemmehan koko ikämme olleet hyvässä sovussa
keskenämme, kuinka sinä nyt saatat olla noin riitaisa?" sanoi Lauri,
joka ei vielä ollut heittänyt toivoaan.
"Niin olemmekin olleet ja sen olemme tehneet tavallisesta
ihmisvelvollisuudesta ja sovintomme on ollut meille itsellemme ja muille
ihmisille hyödyksi. Mutta en olisi sinusta, Lauri, semmoista uskonut,
että minun pitää kuolemaisillani ollessani sinulta ostaa, eli toisin
sanoen, sinulle maksaa tuo veljellinen rakkautesi ja vielä niin
kalliilla hinnalla kuin rakkaan vaimoni mieron tielle saattamisella!
Häpeä, Lauri! Sinun vehkeesi ovat häpeälliset ja synnilliset. Mihinkään
toisen etuja loukkaavaan toimeen en minä rupea. Minä toivoisin, että
jättäisit minun nyt rauhaan!" sanoi setä Juho, nähtävästi väsyneenä ja
kauhistuneena veljensä iljettävistä vehkeistä.
Lauri lähti nyt toivotonna pois setä Juhon kamarista. Ensi aikoina tuon
keskustelun jälkeen, näytti hän alakuloiselta ja tuon alakuloisuuden
synnytti varmaanki pettynyt toivo. Hän tiesi veljellään olevan puhtaita
rahoja useampia tuhansia; niitä oli hän toivonut omaksensa ja se toivo
-- väärä halu -- oli saastuttanut hänen sielunsa. Nuot veljensä
omistamat rahat olivat säästöjä yhteisistä tuloista ja senvuoksi
tuntuivat ne Laurista aivan omilta rahoiltansa. Jos kohtakaan ei tuo
setä Juhon vaimo ollut osallinen heidän kiinteistöönsä, oli hän
kuitenkin perillinen kaikkeen miehensä irtaimistoon, kolmannelta osalta,
ja saattoihan jäykkä veli antaa testamentin kautta omansakin
vaimollensa, ja se tunto ja tieto vaivasi kovin Lauria.
Lauri ei kuitenkaan näyttänyt tuon keskustelun jälkeen tylymmältä eikä
kylmemmältä veljelleen kuin ennenkään, sillä hänellä oli jäljellä
kuitenki vielä sukunsa siivous ja hän katsoi häpeäksi riitauta kipeän
veljensä kanssa. Ei Lauri myös kertaakaan puhunut kenellekään heidän
välillänsä tapahtuneesta keskustelusta, eikä tavaran himostaan
veljeltänsä; lieneekö hän sitten noista asioista puhunut oman perheensä
kanssa? Varma vaan on, että poika Juho tuli tuon keskustelun jälkeen
kylmäksi, tylyksi ja hävyttömäksi setä Juholle ja hänen vaimollensa.
Setä Juho tuli nyt oikein sairaaksi ja silmin nähtävä oli, ettei hänen
loppunsa ollut kaukana. Sairasta hoidettiin hyvästi jos, hyvästi, eikä
valkea sammunut koskaan öillä hänen sairashuoneestansa. Sairaan vaimo ja
eräs piika valvoivat vuoroon yöt päivät hänen vuoteensa vieressä.
Näyttipä siltä, kuin Laurikin olisi unhottanut veljensä rahat, sillä
hänkin kävi usein katsomassa sairasta ja niillä kerroilla ei hän
kertaakaan sanallakaan maininnut niistä mitään. Lieneekö sairaan
viimeiset puheet vaikuttaneet sen, taikka kammoiko hän kuolemaa noin
silmien edessä ollessa?
Setä Juho huononi huononemistaan ja läheni loppuansa. Vuorokauden aika
katsottiin häntä loppuvaksi ja koko talon väki seisoi myötäänsä hänen
sairasvuoteensa vieressä melkein liikkumatta. Kuoleva sairas oli
täydellä järjellä viimeiseen hengenvetoonsa asti. Hän puhui harvaan ja
heikosti, mutta hänen sanansa olivat painavia. Kättä vienosti puristaen,
puhui hän vielä siinäkin Laurille ja pyysi hänen ottamaan vaaria
lastensa kasvatuksesta. Kaikki läsnä-olevat tulivat liikutetuiksi
kuolevan viimeisistä puheista ja Laurinkin silmissä havaittiin
kyyneleet. Eihän se kummaa olekaan, jos ihmissydän heltyy tuona
painavana hetkenä, jolloin niin tärkeä matka on aloitettava, jolloin
ihminen lähtee töistänsä palkkaa saamaan ja nauttimaan, ja jolloin hän
lähtee sille tielle, jolle kaikki viimein lähtevät ja jolta ei yksikään
vielä ole koskaan palannut. -- -- Useinkin nuot kuolinvuoteen vieressä
heltyneet sydämet kovettuvat yhtä pian kuin ne heltyvätkin: kun tapaus
unohtuu, unohtuvat tunteetkin ja maailman meno, humu ja touhu saa vallan
sydämessä.
Olikohan nuot Laurin kyyneleet sen laatuisia, että ne olivat pysyväiset
sydämessä? Ajattelikohan hän tuossa veljensä kuolinvuoteen vieressä
todellakin ottaa vaaria lastensa kasvatuksesta, semminkin kun kuoleva
veljensä sitä vielä viimeisillänsäkin niin hartaasti pyysi? Nekin
kysymykset jätämme tulevien tapausten vastattavaksi.