Mr Henry Gowan ja koira olivat jokapäiväisiä vieraita huvilassa, ja
hääpäivä oli määrätty. Aiottiin kutsua suuri joukko Barnacleja, jotta
tämä ylen ylhäinen ja ylen laaja suku loisi niin paljon loistoa tähän
avioliittoon kuin näin hämärä tapahtuma yleensä saattoi sietää.
Koko Barnacle-suvun kokoaminen olisi ollut mahdotonta kahdesta syystä.
Ensiksi, koska ei löytynyt niin suurta rakennusta, johon tämän
loistavan suvun kaikki jäsenet ja omaiset olisivat mahtuneet. Toiseksi,
olipa missä hyvänsä auringon tai kuun alla brittiläisen valtakunnan
hallussa vaikkapa kuinka kapea maakaistale ja siinä valtiovirka, niin
tarrautui siihen aina joku Barnacle; pystyttipä kuka hyvänsä rohkea
merenkulkija lipputangon mihin maailman kolkkaan tahansa, ottaen sen
haltuunsa Britannian nimessä, niin lähetti verukevirasto, kohta löydön
tultua tunnetuksi, sinne jonkun Barnaclen, asiapaperitukko kainalossa..
Mutta vaikkei edes mahtavan Prosperon olisi onnistunut kutsua kokoon
Barnacleja kaikilta meren ja maan ääriltä, joka paikasta, missä vain
oli vähän työtä (paitsi vahingontekoa) ja paljon palkkaa, niin oli
kuitenkin varsin helppoa saada kokoon aimo liuta Barnacleja. Tämän
tehtävän otti mrs Gowan itse huolekseen; hän kävi usein mr Meaglesin
luona, uusia nimiä listallaan, ja neuvotteli vanhan herran kanssa,
ellei tämä ollut (kuten tavallisesti oli laita näihin aikoihin)
toimessa vaakalautasten ja rahalapion ääressä, tarkastamassa ja
maksamassa tulevan vävynsä velkoja.
Erään häävieraan saapuminen oli kuitenkin mr Meaglesille paljoa
mielenkiintoisempi ja tärkeämpi kuin ylhäisimmänkään Barnaclen
odotettu vierailu, vaikkei hän suinkaan ollut tunteeton tällaisen
seuran tuottamalle kunnialle. Tämä vieras oli Clennam. Mutta Clennam
oli antanut lupauksen tuona kesäiltana puiden alla ja piti sitä
pyhänä, katsoen ritarillisessa mielessään sen vaativan häneltä
monenlaisia velvollisuuksia. Itsensä unohtamisessa ja hienotunteisessa
palvelevaisuudessa hän ei milloinkaan horjahtanut, haluten joka
tilaisuudessa olla hänelle apuna; ensi työkseen hän vastasi mr
Meaglesille hilpeästi: »Tietysti minä tulen.»
Hänen yhtiökumppaninsa Daniel Doyce oli mr Meaglesille kompastuskivenä,
sillä tämä arvoisa herrasmies pelkäsi muutenkin levottomassa
mielessään, että Daniel sekoitettuna viralliseen barnaclelaisuuteen
aikaansaisi räjähdyksen, vaikkapa itse hääaterialla. Tämä kansallinen
pahantekijä kevensi kuitenkin hänen mieltänsä tulemalla Twickenhamiin
pyytämään, vanhan ystävän oikeudella ja sellaiselle suotuna etuna,
ettei häntä kutsuttaisi häihin. »Sillä», selitti hän, »koska minulla,
ollessani tekemisissä näiden herrasmiesten kanssa, oli tarkoituksena
täyttää yhteiskunnallinen velvollisuuteni ja palvella isänmaata ja
heillä puolestaan oli tarkoituksena estää minua siitä kiusaamalla
ja väsyttämällä minua, niin on parasta, ettemme syö ja juo yhdessä,
ikäänkuin olisimme samaa mieltä tästä asiasta». Mr Meaglesiä huvitti
suuresti hänen ystävänsä omituisuus, ja hän kohteli tätä tavallista
suojelevammin ja anteeksiantavammin, vastatessaan: »Hyvä, hyvä, Dan,
saatte kulkea omaa oikullista tietänne.»
Ajan lähestyessä koetti Clennam tyynesti ja vaatimattomasti näyttää
Henry Gowanille haluavansa osoittaa hänelle niin paljon vilpitöntä ja
epäitsekästä ystävyyttä kuin toinen vain halusi ottaa vastaan. Mr Gowan
puolestaan kohteli häntä tavalliseen huolettomaan tapaansa, osoittaen
hänelle muka luottamustaan, joka ei ensinkään ollut sitä.
»Katsokaas, Clennam», sattui hän huomauttamaan kerran keskustelun
kuluessa, heidän kävellessään huvilan läheisyydessä noin viikkoa
ennen häitä, »minä olen toiveissani pettynyt mies. Senhän te kyllä jo
tiedättekin.»
»Enpä todellakaan oikein ymmärrä millä tavoin», vastasi Clennam hiukan
ymmällä.
»No», selitti Gowan, »kuulun luokkaan tai ryhmään tai perheeseen tai
sukuun tai miksi haluatte sitä nimittää, joka olisi voinut huolehtia
tulevaisuudestani viidelläkymmenellä eri tavalla, mutta joka on
päättänyt olla tekemättä sitä ensinkään. Niin että nyt olen vain köyhä
taiteilijaparka.»
Clennam aloitti jo: »Mutta toiselta puolen —», kun Gowan keskeytti
hänet.
»Niin, niin, tiedän kyllä. Olen saanut osakseni sen suuren onnen, että
kaunis ja herttainen tyttö rakastaa minua ja että minäkin rakastan
häntä täydestä sydämestäni.»
(»Onkohan sitä paljoakaan sinulla?» ajatteli Clennam, mutta häpesi tätä
ajatustaan.)
»Ja että olen saanut appi-isän, joka on erinomainen ihminen ja
antelias, kiltti ukko. Mutta sittenkin, toisenlaisia suunnitelmia
pestiin ja harjattiin lapsenpäähäni lastenkamarissa, vein ne sitte
mukanani kouluun, jossa itse pesin ja harjasin pääni, ja tässä olen nyt
ilman niitä, ja näin olen toiveissani pettynyt mies.»
Clennam aprikoi (ja sitä tehdessään häpesi taas itseään), oliko Gowanin
tarkoituksena puhuessaan pettymyksistään tehostaa yhteiskunnallista
asemaansa, jonka hän sulhasena toi pesään omaisuutenaan ja jonka
huomioonottaminen jo oli ollut vahingoksi hänen elämäntyöllensä,
ja saattoiko se missään suhteessa herättää hyviä toiveita ja olla
miksikään hyödyksi.
»Mutta ette toki katkerasti pettynyt kuitenkaan, otaksun», sanoi hän
ääneen.
»En, hitto vie, en katkerasti», nauroi Gowan. »Sukulaiseni eivät ole
sen arvoisia — vaikka ovatkin miellyttäviä ihmisiä ja pidän heistä
oikein paljon. Muuten on hauska näyttää heille, että tulen toimeen
ilman heitä ja että he puolestani saavat mennä vaikka hiiden kattilaan.
Ja sitäpaitsi useimmat ihmiset ovat pettyneet elämässään, tavalla tai
toisella, ja nämä pettymykset vaikuttavat heidän kehitykseensä. Mutta
ihana tämä maailma silti on, ja minä rakastan sitä!»
»Se on nyt kauniina edessänne», huomautti Arthur.
»Kauniina kuin kesäinen virta», huudahti toinen innostuneena, »ja
kautta Jupiterin, minä ihailen sitä hehkuvasti ja haluan palavasti
päästä sen kilparadalle. Se on maailmoista paras! Ja kutsumukseni! Se
on kutsumuksista paras, eikö totta?»
»Täynnä mielenkiintoa ja kannustavaa innostusta, luulisin», vastasi
Clennam.
»Ja petosta ja teeskentelyä», lisäsi Gowan nauraen, »älkäämme unohtako
sitä. Toivon pystyväni siihen; mutta tässä juuri ilmenee, että olen
pettynyt mies. En luultavasti kykene suhtautumaan siihen kyllin
vakavasti. Meidän kesken puhuen pelkään olevani juuri sen verran
katkeroitunut, etten kykene siihen.»
»Kykene mihin?» kysyi Clennam.
»Ylläpitämään sitä. Auttamaan itseäni vuorostani, kuten muut minun
edelläni ovat tehneet, suostumaan teeskentelyyn ja petkutukseen.
Teeskentelemään tekeväni työtä, opiskelevani, kärsivällisesti
odottavani, palvovani taidettani, uhraavani sille monta yksinäistä
päivää, luopuvani monesta hauskuudesta sen tähden, eläväni siinä ja
niin edespäin — lyhyesti, suostumaan teeskentelyyn, kuten tapa vaatii.»
»Mutta tuleehan miehen pitää arvossa omaa kutsumustaan, olipa se
mikä hyvänsä, ja ajatella olevansa velvollinen työskentelemään siinä
ja vaatimaan sille ansionmukaista arvoa, eikö niin?» tuumi Clennam.
»Ja teidän kutsumuksenne, Gowan, ansaitsee kyllä tämän palvonnan ja
palveluksen. Ja tunnustan uskovani kaiken taiteen ansaitsevan sitä.»
»Kuinka hyvä ihminen te olette, Clennam!» huudahti toinen pysähtyen
katselemaan häntä, ikäänkuin vastustamattoman ihailun valtaamana. »Mikä
mainio toveri! Te ette ainakaan ole milloinkaan pettynyt. Se on helppo
nähdä.»
Tosissa sanottuna olisi tämä ollut niin julmaa, että Clennam varmasti
päätteli sen olevan vain leikkipuhetta. Gowan laski pysähtymättä
kätensä hänen olalleen ja jatkoi keveästi ja nauraen:
»Clennam, en halua häiritä yleviä unelmianne ja maksaisin jotakin (jos
minulla jotakin olisi) voidakseni elää tällaisessa ruusunpunaisessa
sumussa. Mutta mitä ammatissani teen, sen teen kaupaksi. Ja sen, mitä
me kaikki toverit teemme, sen teemme kaupaksi. Ellemme tekisi työtämme
myytäväksi mahdollisimman hyvästä hinnasta, emme tekisi sitä ensinkään.
Koska se on työtä, on se tehtävä; mutta se on kylläkin, helposti tehty.
Klikki muu on hölynpölyä. No, tällainen hyöty (tai vahinko) teillä on
siitä, että olette oppinut tuntemaan toiveissaan pettyneen miehen:
saatte kuulla totuuden.»
Olipa hänen kuulemansa mitä hyvänsä ja ansaitsipa se tämän nimen
tai jonkun muun, niin se jäi joka tapauksessa Clennamin mieleen.
Se juurtui sinne niin, että hän alkoi pelätä Gowanista koituvan
itselleen ainaista huolta ja että hän oli hyötynyt varsin vähän tai ei
ollenkaan luopuessaan kuvitellun miehen turhista unelmista, tuskasta
ja ristiriidoista. Hän huomasi, että hänen rinnassaan yhä riehui
taistelu: toisella puolen oli hänen lupauksensa esittää Gowan vain
hyvässä valossa mr Meaglesille ja toisella hänen pakolliset huomionsa
Gowanista, jotka eivät suinkaan asettaneet tätä hyvään valoon. Eikä hän
voinut täysin varata omaa tunnontarkkaa luontoansa niitä epäilyksiä
vastaan, että hän mahdollisesti vääristeli ja väritti huomioitansa,
ei voinut rauhoittua muistuttamalla itselleen, ettei hän milloinkaan
tahallaan pyrkinyt tekemään näitä huomioitaan, vaan olisi mielellään ja
helpottuneena välttänyt niitä. Sillä hän ei milloinkaan voinut unohtaa
sitä, mitä oli ollut, ja hän tiesi aluksi tunteneensa vastenmielisyyttä
Gowania kohtaan pelkästään siitä syystä, että tämä oli tullut hänen
tiellensä.
Näiden ajatusten ahdistamana alkoi hän toivoa, että häät olisivat
ohi, Gowan nuoren vaimonsa kanssa matkalla ja hän itse jätettynä
täyttämään jaloa tehtävää, johon oli sitoutunut. Tämä viimeinen viikko
oli todella levotonta aikaa koko talolle. Petin tai Gowanin nähden oli
mr Meagles säteilevä, mutta Clennam oli useammin kuin kerran tavannut
hänet istumassa vaakakuppien ja rahalapion ääressä näkemättä niitä
kyynelsumulta ja usein myös nähnyt hänen katselevan rakastavaisia
puutarhassa tai muualla, heidän sitä huomaamattaan, kasvoillaan entinen
varjo, jonka Gowan oli luonut niihin. Taloa järjestettäessä suurta
tapahtumaa varten joutui moni pieni muisto isän, äidin ja tyttären
entisiltä matkoilta siirretyksi sijaltaan ja kulkemaan kädestä käteen;
ja toisinaan näiden heidän yhteiselämänsä todistajain keskellä puhkesi
Petkin itkemään ja valittamaan. Mrs Meagles, äideistä lempein ja
toimeliain, liikkui talossa laulaen ja rohkaisten kaikkia; mutta tuon
tuostakin kelpo rouva pakeni varastohuoneeseen ja itki siellä silmänsä
punaisiksi, sieltä tullessaan syyttäen siitä hillottua sipulia ja
pippuria ja laulaen entistä heleämmin. Mrs Tickit ei löytänyt voidetta
haavoittuneelle sydämellensä Buchanin Kotilääkäristä ja kärsi suuresti
mielenmasennuksesta ja Minnien lapsuusajan liikuttavista muistoista.
Kun viimemainitut saivat hänet valtoihinsa, lähetti hän tavallisesti
salaisen sanan yläkertaan, ettei hänen pukunsa nyt sallinut hänen
esiintyä seurusteluhuoneessa ja että hän hartaasti pyysi saada nähdä
»lapsensa» keittiössä; siellä hän siunasi lapsensa kasvoja ja siunasi
lapsensa sydäntä ja syleili lastansa kyynelten ja onnentoivotusten,
hakkuulautojen, kaaviloiden ja piirakkataikinain sekamelskassa,
osoittaen vanhan palvelijan todellista kaunista hellyyttä.
Mutta kaikki päivät, jotka ovat tullakseen, ne tulevat; hääpäivä oli
tullakseen ja se tuli; ja sen mukana tulivat kaikki juhlaan kutsutut
Barnacletkin.
Siellä oli mr Tite Barnacle, verukevirastosta, News Streetiltä
Grosvenor Squaren luota, mukanaan kallis mrs Tite Barnacle, omaa
sukuaan Stiltstalking, jonka syy oli, että vuosineljännekset tuntuivat
kovin pitkiltä, sekä kolme kallista miss Tite Barnaclea, varattuina
kaksinkertaisilla tieto- ja taitopanoksilla ja valmiina laukeamaan,
vaikka purkaus ei tapahtunutkaan niin kirkkaasti sävähtäen ja kovasti
paukahtaen kuin olisi odottanut, vaan oli pikemmin tukahtumaisillaan
tuleen. Siellä oli Barnacle nuorempi, niinikään verukevirastosta;
hän jätti valtakunnan laivanmittauksen, jota hänen otaksuttiin
jollakin tavoin suojelevan, oman onnensa nojaan, tämän viraston,
totta puhuen, kärsimättä siitä minkäänlaista vauriota. Siellä oli
kohtelias nuori Barnacle, joka polveutui suvun vilkkaammasta haarasta,
hänkin verukevirastosta; hän lisäsi iloisena ja miellyttävänä
juhlan hauskuutta ja suhtautui siihen säkenöivänä tavallaan samoin
kuin johonkin »kuinka se ei ole tehtävä»-periaatetta noudattavan
kirkollisosaston muodollisuuteen, siihen kuuluvine maksuineen. Siellä
oli vielä kolme muuta nuorta Barnaclea, kolmesta muusta virastosta,
vastenmielisiä kaikille aisteille ja hirvittävästi mausteen puutteessa;
he suhtautuivat häihin samalla tavoin kuin olisivat suhtautuneet
Niiliin, vanhaan Roomaan, uuteen laulajaan tai Jerusalemiin.
Mutta siellä oli jalompaakin riistaa. Siellä oli loordi Decimus
Tite Barnacle itse, verukevirastohajun, aito asiapaperintuoksun
ympäröimänä. Niin, siellä oli loordi Decimus Tite Barnacle, joka oli
kohonnut virallisiin yläilmoihin erään tuikean aatteen siivillä:
»Herrat loordit, tahdon sitäpaitsi kuitenkin huomauttaa, että tämän
vapaan maan ministerin tehtäviin kuuluu rajoittaa ja ehkäistä
hyväntekeväisyyttä ja ihmisrakkautta, kahlita yleisön itsetunto ja
edistyksenhalu, panna esteitä yritteliäisyydelle, tukahduttaa kansan
riippumaton itseluottamus.» Tämä merkitsi toisin sanoen, että suuri
valtiomies aina tahtoi »sitäpaitsi» huomauttaa, että laivan luotsin
asiana oli vain hoitaa yksityisiä liikeasioitansa maalla, laivaväki
kun kyllä lujasti pumppuamalla kykeni ilman häntäkin pitämään alusta
veden pinnalla. Tämän ylevän, »kuinka se ei ole tehtävä» taidetta
edistävän keksinnön avulla oli loordi Decimus kauan ylläpitänyt
Barnacle-perheen loistoa ja kunniaa; ja jos joku tietämätön parlamentin
jäsen vain yritti tehdä jotakin esittämällä ehdotuksen kuinka se olisi
tehtävä, niin oli tämä ehdotus kuin kuollut ja haudattu, kun loordi
Decimus nousi seisaalle ja juhlallisesti, ylvään majesteetillisena,
verukeviraston hyväksymishuutojen kaikuessa lausui, että hän tahtoi
herroille loordeille sitäpaitsi huomauttaa, että hänen asiansa tämän
vapaan maan ministerinä oli rajoittaa ja ehkäistä hyväntekeväisyyttä
ja ihmisrakkautta, kahlita yleisön itsetunto ja edistyksenhalu,
panna esteitä yritteliäisyydelle, tukahduttaa kansan riippumaton
itseluottamus. Tämän ministeriohjelma-koneen keksiminen tiesi
valtiollisen ikiliikkujan keksimistä. Se ei milloinkaan kulunut, vaikka
se herkeämättä pyöri kaikissa valtion virastoissa.
Ja siellä oli, yhdessä ystävänsä ja sukulaisensa loordi Decimuksen
kanssa, myöskin William Barnacle, joka oli tehnyt ikikuuluisan
sopimuksen Tudor Stiltstalkingin kanssa ja jolla aina oli varalla oma
erityinen menettelyohjeensa, kuinka se ei ole tehtävä; toisinaan hän
kuulusteli parlamenttipuhujaa ja johtui tämän vastauksista suoraan
siihen, miten se ei olisi tehtävä; hän saattoi sanoa: »Ensiksi
pyytäisin teitä, sir, ilmoittamaan eduskunnalle, mitä ennakkotapauksia
on olemassa sille toimenpiteelle, jonka aloittamalle ladulle arvoisa
herrasmies tahtoo umpimähkään syöstä meidät»; toisinaan pyysi hän
arvoisaa herraa esittämään oman käsityksensä tästä ennakkotapauksesta;
toisinaan ilmoitti hän arvoisalle herralle aikovansa itse ottaa selvän
ennakkotapauksesta, ja useimmiten hän nujersi arvoisan herran siihen
paikkaan ilmoittamalla, ettei ennakkotapausta ollut olemassakaan.
Mutta ennakkotapaus ja umpimähkään uudelle ladulle syökseminen,
siinä se hyvin harjoitettu taisteluvaljakko, jota tämä kyvykäs
verukevirkamies joka ottelussa ohjaili. Ei se mitään merkinnyt,
että onneton arvoisa herra viidenkolmatta vuoden aikana oli turhaan
koettanut syöstä William Barnaclea umpimähkään tälle ladulle — William
Barnacle yhä vain vetosi eduskuntaan ja (välillisesti) isänmaahan,
tiedustaen, oliko hänet syöstävä siihen. Ei se mitään merkinnyt, että
tämän inhoittavan arvoisan herrasmiehen oli, asioiden luonteen ja
tapausten kulun tähden, kerrassaan mahdotonta esittää tähän mitään
ennakkotapausta — William Barnacle kiitti siitä huolimatta arvoisaa
herraa pilkallisista hyvä-huudoista, oli yhtä mieltä hänen kanssansa
asian käsittelyn tuloksesta ja intti edelleen, ettei tähän ollut
olemassa ennakkotapausta. Olisi kenties saatettu väittää, ettei William
Barnaclen viisaus ollut korkeata viisautta; sillä jos niin olisi ollut,
ei tätä maata, jota se puijasi, olisi milloinkaan luotukaan, tai jos
se kiireessä ja erehdyksestä olisi luotu, olisi se pysynyt sulana
järjettömyytenä. Mutta ennakkotapaus ja umpimähkäinen uudelle ladulle
syökseminen pelästytti vastaväitteet useimpien kieleltä tipotiehensä.
Vielä oli siellä muuan Barnacle, vilkas ja liikkuva, joka lyhyessä
ajassa oli ennättänyt hoitaa kahtakymmentä eri virkaa, pitäen aina
paria kolmea yhtaikaa; hän nautti suurta kunnioitusta ja ihailua
keksimänsä menettelytavan tähden, jota hän erittäin menestyksellisesti
käytti kaikissa Barnaclein virastoissa: kun häneltä parlamentissa
kysyttiin yhtä asiaa, vastasi hän aina toiseen. Täten hän oli
tehnyt verukevirastolle suuria palveluksia ja hankkinut itsellensä
kunnioitetun aseman siellä.
Oli siellä vielä sieltä täältä poimittuja parlamentti-Barnacleja, jotka
eivät toistaiseksi olleet saaneet itselleen siepatuksi mitään parempaa
palaa ja jotka vielä suorittelivat kokeitaan, jotta nähtäisiin mihin
he kelpaisivat. Nämä Barnaclet kyyhöttivät portaissa ja piileksivät
käytävissä odotellen äänestysmääräyksiä; he huusivat »kuulkaa!» ja
»oh!» hurrasivat ja nalkuttivat suvun päämiesten määräysten mukaan; he
kirjoittivat typeriä parlamenttiehdotuksia muiden ihmisten ehdotusten
kiusaksi ja jarruttivat vastenmielisiä asioita myöhäiseen yöhön ja
myöhäiseen istuntoon, huutaen sitte hurskaan isänmaallisina, että
oli liian myöhäistä; ja he matkustivat maaseudulle, minne heidät
vain lähetettiin, ja vannoivat, että loordi Decimus oli pelastanut
teollisuuden lamaannustilasta ja kaupan vaarallisesta pysähdyksestä ja
lisännyt ohrasadon kaksinkertaiseksi ja heinäsadon nelinkertaiseksi
ja estänyt suunnattomia kultamääriä siirtymästä valtiopankista.
Niinikään jakelivat suvun pomot näitä Barnacleja kuin kortteja
pelissä julkisiin kokouksiin ja virallisille päivällisille, joilla he
sitten todistivat ylhäisten ja kunnianarvoisien sukulaistensa maalle
tekemistä palveluksista ja esiintoivat Barnaclein ansioita kaikissa
mahdollisissa tilaisuuksissa. Ja he olivat, samalta taholta tulevia
määräyksiä totellen, mukana kaikenlaisissa vaaleissa ja jättivät
vähimmästä viittauksesta peräti kohtuuttomilla ehdoilla paikkansa
muiden käytettäviksi; he pokkuroivat, imartelivat, keinottelivat ja
lahjoivat; he kärsivät kaikenlaisia nöyryytyksiä ja olivat väsymättömiä
yhteiskunnan palveluksessa. Eikä verukevirastossa puolen vuosisadan
kuluessa ollut ainoatakaan listaa haettavina olevista viroista,
valtiovarain loordin virasta alkaen Kiinan konsulin virkaan saakka
ja taas ylöspäin Intian kenraalikuvernöörin virkaan, ellei joku tai
jokikinen näiden nälkäisten tunkeilevien Barnaclein nimistä ollut
mukana hakijoiden luettelossa.
Häissä oli mukana tietysti vain jokunen kustakin Barnaclein luokasta,
sillä läsnä ei ollut yhteensä edes neljääkymmentä, ja paljonko se
nyt on vähennettynä legiosta! Mutta nämäkin jo muodostivat aimo
liudan Twickenhamissa ja täyttivät huvilan. Muuan Barnacle (toisen
Barnaclen avustamana) vihki onnellisen parin, ja itse loordi Decimus
Tite Barnacle katsoi velvollisuudekseen taluttaa mrs Meaglesin
aamiaispöytään.
Juhla ei ollut aivan niin hauska kuin se olisi voinut olla. Mr
Meaglesin ylhäinen seura, jota hän piti erinomaisen suuressa
kunniassa, painosti häntä niin, ettei hän ollut oma itsensä. Mrs
Gowan oli oma itsensä, se eikä suinkaan parantanut mr Meaglesin
mielentilaa. Vallitsevana ajatuksena asiasta, vaikkei sitä
milloinkaan suoraan sanottu, oli valheellinen olettamus, ettei mr
Meagles ollut vastustanut avioliittoa, vaan että vastustus oli
tullut suvun suuruuden puolelta ja että sulhasen suku sitten oli
tehnyt myönnytyksen ja että perhepiirissä nyt vallitsi rauhoittava
yksimielisyys. Sitäpaitsi tunsivat Barnaclet puolestaan, etteivät
he vastedes joutuisi mihinkään tekemisiin Meaglesien kanssa tämän
suojelutilaisuuden jälkeen, ja Meaglesit tunsivat puolestaan samaa
Barnaclein suhteen. Lisäksi Gowan, joka käytti oikeuksiaan perheelleen
kaunaa kantavana, toiveissaan pettyneenä miehenä ja joka oli sallinut
äitinsä kutsua nämä sukulaiset kokoon toivoen voivansa suututtaa heitä
tai jostakin muusta hyväntahtoisesta syystä, heilutteli prameilevasti
sivellintään ja köyhyyttään heidän edessään, kertoen heille, että hän
toivoi voivansa aikanaan testamentata vaimollensa leipäkannikan ja
juustonkappaleen ja pyytäen niitä, joilla oli parempi onni ja jotka
saivat siepatuksi itselleen jotakin edullista ja joiden kannatti
ostaa maalauksia, hyväntahtoisesti muistamaan köyhää maalaria. Vielä
lisäksi loordi Decimus, joka omalla parlamenttijalustallaan oli
ihmeellinen ja ihmeteltävä, esiintyi täällä kerrassaan onttona ja
tyhjänä: toivottaen morsiamelle ja sulhaselle onnea niin mauttomin
sanoin, että hänen uskollisten oppilastensa ja ihailijainsa tukka olisi
noussut pystyyn, ja tallustellen itsetyytyväisenä kuin typerä norsu
ajatelmien autioissa sokkelokäytävissä, joita hän piti valtateinä ja
joista hän ei yrittänytkään päästä selviytymään. Sitäpaitsi tunsi
mr Tite Barnacle, että seurassa oli henkilö, joka oli yrittänyt
häiritä häntä hänen ainaisessa asennossaan: hänen istuessaan täydessä
virka-asussa sir Thomas Lawrencen edessä maalattavana, jos sellainen
häiritseminen ensinkään oli mahdollista; jolla välin Barnacle nuorempi
harmistuneena kertoi parille tyhjänpäiväiselle nuorelle herrasmiehelle,
sukulaisilleen, että »täällä on muuan mies, tiedättekös, joka tuli
meidän osastoomme ilman asiakirjoja ja sanoi tahtovansa tietää jotakin,
ymmärrättekös; ja kuulkaas, mitähän jos hän nyt täällä puhkeisi
kysymään, mikä kyllä voisi tapahtua, ymmärrättehän (sillä eihän
tuollaisesta sivistymättömästä yltiöpäästä voi tietää, mitä hän keksii,
ymmärrättehän), ja sanoisi tahtovansa tietää jotakin juuri tällä
hetkellä, niin se olisi aika metkaa, eikö olisikin?»
Häiden epäilemättä hauskin hetki Clennamin mielestä oli samalla
tuskallisin. Kun mr ja mrs Meagles viimein syleilivät Petiä siinä
huoneessa, jossa molemmat muotokuvat riippuivat (ja jossa seura ei
oleskellut), ennenkuin saattoivat hänet sen kynnyksen yli, jonka takaa
hän ei enää palaisi entisenä Petinä, heidän entisenä ilonaan, ei mikään
voinut olla luonnollisempaa ja yksinkertaisempaa kuin nämä kolme
ihmistä. Itse Gowankin oli liikutettu, ja mr Meaglesin vetoamiseen:
»Oi Gowan, pidä huolta hänestä, pidä huolta hänestä!» hän vastasi
vakavasti: »Älkää olko niin murtunut, sir; taivaan nimessä, minä koetan
parastani!»
Ja niin, vielä nyyhkyttäen, viimeiset hellät sanat huulillaan, luoden
viimeisen luottavan silmäyksen Clennamiin, vaipui Pet istumaan
vaunuihin, hänen puolisonsa huiskutti kädellään, ja he lähtivät
matkalle Doveria kohden. Ensin kuitenkin ennätti uskollinen mrs Tickit,
silkkipuvussaan ja pikimustat kiharat ohimoilla, hyökätä esiin jostakin
piilopaikasta ja heittää molemmat kenkänsä vaunujen jälkeen, mikä
kohtaus suuresti hämmästytti ikkunoista katselevaa hienoa seuraa.
Koska mainitulla seuralla nyt ei enää ollut täällä mitään
velvollisuuksia täytettävänä ja koska päähenkilöillä oli kiireellisiä
tehtäviä (sillä heidän oli juuri lähetettävä pari postilaivaa, jotka
olivat vaarassa tulla suoraan määräpaikkaansa, kiertelemään meriä
lentävän hollantilaisen tavoin sekä järjestettävä monimutkaisia asteita
ja pysähdyksiä tärkeille asioille, joita muuten olisi uhannut perikato,
ne kun olivat joutua suoritetuiksi), koska heillä ei siis ollut täällä
enää mitään tehtävää, lähtivät he tiehensä, kukin omalle haaralleen,
ja vakuuttivat ystävällisesti mr ja mrs Meaglesille, että mitä he
nyt täällä olivat tehneet, sen he olivat tehneet uhrautuen mr ja mrs
Meaglesin hyväksi, mitä samaa he aina vakuuttivat mr John Bullille,
kohdellessaan tätä onnetonta olentoa virallisen alentuvaisesti.
Tuskallinen tyhjyys tuntui talossa samoin kuin äidin ja isän ja
Clennamin sydämessä. Mr Meagles kutsui avukseen yhden ainoan muiston,
joka todella hiukan lohdutti häntä.
»Tuntuu sittekin hauskalta muistella sitä, Arthur», sanoi hän.
»Mennyttä aikaako?» kysyi Clennam.
»Kyllä niin — mutta tarkoitin oikeastaan seuraamme.»
Vieraiden läsnäolo oli tehnyt hänet vieläkin alakuloisemmaksi ja
onnettomammaksi, mutta nyt niiden muisteleminen teki hänelle oikein
hyvää. »On todella tyydyttävää muistella heitä», toisti hän moneen
kertaan sinä iltana. »Sellaista ylhäistä seuraa!»
_Edellisen osan loppu_.